Paperi putosi hänen kädestään lattialle, ja hän kohosi pikaisesti
kuin nuoli tuolistaan. Hänen silmistään oli kiilto kadonnut, ne
katsoivat jäykkinä ja vakavina eteensä.
-- Vai niin, vai ovat minun lapseni olleet kauppatavarana! huusi hän
katkerasti. -- Nyt sinä saat kuulua muille, minulla on omani!
Hän meni lastenkamariin. Sängyissään istuivat Helvi ja pikku Samuli,
oudosti ympärilleen tähyillen.
-- Isä, isä! kuului kummankin suusta yhtä aikaa, ja pienet kasvot
kirkastuivat onnelliseen hymyyn.
-- Missä isä on ollut? kysyi Helvi kiiveten alas sängystä ja
tavoitellen isänsä käsiä.
-- Isä tuli äsken kotiin, vastasi lehtori.
-- Meillä on ollut niin ikävä!
-- Tietäähän sen, vastasi lehtori tyttöstään hyväillen.
Pikku Samulin kävi kovin kateeksi moinen hellyys toista kohtaan. Hän
ojenteli käsiään ja huudahteli:
-- Auta Tamulia, auta Tamulia!
Lehtori otti pienokaiset käsivarsilleen ja asteli heidän kanssaan
huoneesta huoneeseen.
-- Nyt ei meillä enää koskaan ole ikävä, kun saamme olla yhdessä,
lohdutteli hän.
-- Ei ole enää, ei enää, hokivat lapset. Palvelijatar kertoi rouvan
tuoneen lapset ja kirjeen kolme päivää sitten. Hänellä oli ollut eräs
tuntematon naishenkilö mukanaan, jonka hän olisi jättänyt lapsia
hoitamaan, ellei hän, palvelijatar, olisi vielä ollut kaupungissa.
Mitään sen enempää virkkamatta oli rouva poistunut. Kadulla häntä oli
odotellut eräs herrasmies.
Sen jälkeen ei Särkän kotona Laura-rouvasta puhuttu. Kun lapset
joskus kyselivät äitiään, vastasi Särkkä kuin ohimennen, että hän oli
kuollut, alkaen leikkiä lasten kanssa, jotta nämä unohtaisivat koko
asian.
Lehtori vuokrasi pois Bulevardin varrella olevan loistoasuntonsa ja
myi sen huonekalut, paitsi soittokonetta, jonka hän halusi pitää
lapsiaan varten, ja oman huoneensa vanhaa sisustusta. Hän sai
kovien ponnistusten jälkeen entisen asuntonsa samassa talossa kuin
rehtori Malmikin asui. Lapsille hän sääsi entisen makuuhuoneen,
kokosi ylisiltä juurikkohuonekalut saliinsa ja itse siirtyi vanhaan
rakkaaseen keittiönvieruskamariinsa. Siinä olivat jälleen hänen
penkkinsä ja pöytänsä entisessä järjestyksessä. Neljänteen huoneeseen
hän kutsui asukkaiksi Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion. Hänen
ympärillään oli -- niin hän mietti -- valioystäväpiiri.
Rehtorska Malmi kävi usein lehtoria auttamassa näissä
järjestämishommissa. Kerran hän valitellen virkkoi:
-- Olen pahoillani kaiken onnettomuuden tähden, mitä olette saanut
kärsiä, varsinkin siitä syystä, että minä häntä niin teille
suosittelin.
-- Rouva rehtorska, te olette suotta pahoillanne. En itsekään sitä
enää ole. Nähkääs, minä olen saanut lisää kokemusta -- ja sitä me
tarvitsemme -- ja sitten minulla on nyt kaksi olentoa, joita saan
kenenkään estelemättä rakastaa ja holhota, puheli Särkkä.
-- Minua vei harhaan se, jatkoi rehtorska, että minä tosiaankin
uskoin Lauran soveltuvan teille. Oi, kuinka tyytyväinen minä olisin
ollut hänen sijassaan, huokasi rouva Malmi, sanojansa peruuttamatta.
Särkkä katsahti hänen suuriin tummiin silmiinsä, jotka loistivat
ihailusta.
-- Meitä ei ole sallittu toisillemme.
-- Mutta minulla on nyt tehtävää teidänkin kodissanne. Tahdon avustaa
teitä lastenne hoidossa, virkkoi rouva Malmi.
-- Olen siitä syvästi kiitollinen, lausui lehtori tarttuen hänen
käteensä ja suudellen sitä. Se jäikin ainoaksi ystävyyden merkiksi
heidän välillään.
* * * * *
Seuraavien vuosien kuluessa kouluaikoina nähtiin usein
kumaraselkäisen, vanhentuneen miehen kävelevän Kaisaniemessä tai
Kaivopuistossa. Oikeassa kädessään hän talutti pientä poikasta ja
vasemmassa vähän suurempaa tyttöstä, jotka vuosi vuodelta kehittyivät
ja varttuivat. Näiden kolmen kesken oli aina vilkas keskustelu
käynnissä; ystävälliset, herttaiset sanat sattuivat ohikulkijainkin
korviin. Siinä kulkivat Särkkä ja hänen rakkaat pienoisensa.