Samuli Särkkä ja Paavo Tuunainen olivat hyviä ystäviä ja
työkumppaneita. Saatuaan lehtorin suunnitteleman ojan valmiiksi
he kalastelivat ja ryhtyivät heinäntekoon. Iltarupeaman alkupuoli
ja sadepäivät olivat varatut kirjoitustöitä varten. Kylpiessään
saunassa tai uiskennellessaan olivat he ajan ratoksi selostelleet
toisilleen elämäkertaansa ja elämänkokemuksiaan, joten luottamus
oli tullut molemminpuoliseksi. Paavon elämänkokemuksista ei Särkkä
tavannut mitään uutta, hän oli ne kaikki hurjasteluvuosinaan käsin
kourin kosketellut. Tuhlaileminen juomingeissa, joita seurasi väsymys
ja haluttomuus kaikkeen toimintaan, itsensä inhoaminen ja häpeä,
johtanee jokaisen elämän samanlaiseen umpikujaan -- hunningolle,
josta on vaikea nousta.
Mutta Paavon sielun täytti nykyään useammin kuin kerran päivässä työn
tuottama raitis ilo. Empimättä hän ryhtyi mihin tehtävään tahansa,
olipa se sitten ruumiillista tai henkistä. Milloin vain aika antoi
tarttui hän kirjoihin, ja Paavon kyvyillä kyllä selvä tuli siitä,
mitä hän luki. Välistä, kun hän surumielin muisteli turhaan kuluneita
aikoja ja soimasi itseään kevytmielisyydestä, lohdutti Särkkä häntä.
-- Elä ole milläsikään, Paavo! virkkoi hän olalle taputtaen. -- Kyllä
sinä pian aikasi kiinni saat, kunhan vain pidät itsesi kurissa.
Sinulla on nyt kokemusta. Vahva luonne tarvitsee kuria, paljon kuria!
Paavo ei ollut käynyt kotonansa kahteen vuoteen; siteet hänen ja
kodin välillä näyttivät kokonaan katkenneen. Särkkä punoi ne jälleen
kuntoon. Hän kirjoitti Paavon vanhalle isälle niin tuttavallisen ja
selventävän kirjeen -- Paavon luvalla --, että kun siihen vastaus
saapui, niin näki selvään paperin tunnustelleen kaikkea muuta kuin
vihanpurkauksia. Ja sitten Paavo itse vastasi isänsä kirjeeseen: isän
ja pojan välit olivat nyt avomieliset ja luottavaiset. Heinäkuun
lopulla piti pojan sitten kuukaudeksi, puoleksitoista mennä kotiinsa
ja syksyllä Helsinkiin uutena ihmisenä, työhön, tosi taisteluun,
elämään entisen kuoleman sijasta, nauttimaan siitä, mikä oli
nautinnon arvoista.
Joku päivä ennen kuin Paavon oli määrä lähteä kotiinsa, saapui
myllärin emäntä Särkän luo ja ilmoitti Anna-Maijan pyytäneen lehtoria
luokseen. Kun lehtori tuli pieneen pirttiin, missä kupparimuori
vanhuutensa oli viettänyt, huomasi hän heti tämän viimeisten hetkien
olevan käsissä. Pappi oli jo aamupäivällä käynyt antamassa viimeisen
lohdutuksen, ja Anna-Maija näytti vain odottavan kutsua.
-- Minulla on jo kauan ollut mielessäni puhua lehtorille joku
kiitoksen sana kaikesta hyvyydestä, mutta en sitä aamullakaan, kun
työhön mennessä täällä kävitte, ilennyt tehdä, kun se vieras herra
oli mukana.
-- Elä hyvä muori puhu kiitoksista mitään. Niitä me saisimme ladella
kai kummaltakin puolelta kuinka pitkältä hyvänsä, kun meillä
kummallakin on kiitollinen ja tyytyväinen mieli, sanoi lehtori
torjuen Anna-Maijan tunteellisuutta.
-- Mutta antakaahan nyt kätenne, pyyteli vanhus. Ja sen saatuaan
jatkoi: -- On niin hyvä, kun saan vielä tuntea tämän käden lämmön. Se
on ollut vasta lämmin käsi köyhää ja vaivaista kohtaan.
-- Anna-Maija, virkkoi lehtori, se on niin, että hyvistä ihmisistä
tuntuu kaikki, minkä he saavat, kuin ilmaiseksi ja toisten hyvyydestä
saadulta eikä ansaitulta. Niitä ahertajia olet sinä, vanha ystäväni,
ollut.
-- Ja sitten, soperteli Anna-Maija, minulla on tuolla kaapissa
nestuukki, jossa on rahaa, se olisi minun hautaisiani varten... Ehkä
lehtori...
Lehtori arvasi puolistakin sanoista vanhuksen tarkoituksen. Hän otti
avaimen hänen vapisevasta kädestään, aukaisi kaapin ja kaivoi kaiken
romun keskeltä esiin tarkoitetun nenäliinan sekä laski aarteen.
-- En muista, paljonko...
-- On tässä yli kaksikymmentä...
-- Pääsenhän omilla lepoon...
-- Oihan toki, kyllä, ei siitä pidä hätäillä.
Myllärin emäntä, joka sairasta oli hoitanut useita päiviä, saapui
pirttiin kuuma kahvipannu kädessä.
-- Anna-Maija on hokenut koko päivän ja huolehtinut siitä, että hän
vielä lehtorille saisi kahvit tarjota. Nyt on kahvi valmista, ei
muuta kuin juoda, selitti emäntä.
-- Vai vielä se on jaksanut sellaisistakin huolehtia, ihmetteli
Särkkä.
-- Onko kahvia? kysyi sairas. -- Juokaa nyt, hyvä lehtori!
-- Kyllä, kyllä. Ja muori juo myöskin, vastasi lehtori.
Hänelle kaadettiin haaleata kahvia suuhun, mutta eipä hän näyttänyt
enää tuntevan sen makua. Vanha, kurttuinen naama oli vallan
keltainen, ja pienet silmät kiilsivät lasimaisesti.
-- Oi, huokasi hän. -- Tule, Herra Jeesus! Hänet laskettiin
vuoteeseensa. Pari syvää, katkonaista hengähdystä... ja lehtori sulki
hänen puoliavoimet silmänsä.
-- Anna-Maija on saavuttanut iäisen levon, virkkoi hän.
Eikä Särkällekään enää kahvi maistunut. Hän lähti raskain askelin
kotiinsa. Niin hävisivät vähitellen hänen ympäriltään ne vanhukset,
joiden keskuudessa hän oli kasvanut ja joita hän niin hyvin oli
ymmärtänyt.
Sunnuntaina vietiin Anna-Maijan mökistä musta ruumisarkku
kirkkoveneeseen ja kannettiin sitten hautausmaalle. Lehtori ja hänen
nuori ystävänsä Paavo olivat myöskin kantamassa. Myllärin emännän
olalla oli musta puinen risti, jonka lehtori oli valmistanut ja johon
oli piirretty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Kotoisilta
pelloilta kerätyistä kukkasista oli valmistettu kiehkura, joka
ripustettiin pystytettyyn ristiin Anna-Maijan nimen ympärille.
Kotirantaan kirkolta palattua kutsui Särkkä saattojoukon luokseen
kahville. Vainajaa muistellessaan virkkoi hän usein:
-- Sen ihmisen minä tunsin kolme- ja puolivuotiaasta alkaen.
Ja hän kertoi sitten tapauksen kärryjen ja hevosen kaatumisesta
heinämatkalla.
Paavo Tuunaisen lähdettyä Särkkä jäi Pilkkeeseen kuin orvoksi. Hän
etsi viihdykettä entistä enemmän lastensa seurasta. Onhan minulla
Mylläri-Matti -- se on pikku Samulini; onhan minulla Anna-Maija -- se
on pikku Helvini! ajatteli hän.
Hänen vaimoltaan ei tullut mitään vastausta kirjeisiin. Ainoastaan
silloin tällöin oli postin mukana kortti, joka oli osoitettu joko
"pikku neiti Helvi Särkälle" tai "väkevälle Simson Särkälle". Lehtori
ajatteli paljonkin näiden asiain johdosta, ja mitä enemmän hän niitä
mietti, sitä sekavammilta ne hänestä tuntuivat. Mutta ratkaisu tuli
pikemmin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Eräänä päivänä Laura saapui kotiin. Lehtori oli juuri noussut
uimasta pienokaisten kera, kuivannut itsensä ja lapsensa sekä saanut
vaatteet päällensä, kun vene laski lahdelmaan. Laura riensi lapsia
vastaan, suuteli heitä ja näytti sangen ihastuneelta jälleen heidät
nähdessään. Särkkä hymyili onnellisena kaikkea tuota katsellessaan.
-- No sanoppa nyt päivää kolmannellekin "lapsellesi", huomautti hän
leikillisesti.
-- Kuka se on? kysyi Laura vieraksuen.
-- Ka minä, vastasi Särkkä.
-- Mikä sinut nyt on niin lapseksi tehnyt? kysyi Laura jotain
sanoakseen.
Lehtori koetti lähennellä häntä, mutta hänen oli tyydyttävä vain
lyhyeen kättelyyn, sillä Laurasta olivat muka lapset nyt niin
tärkeitä tekijöitä, että niiden piti olla hänen sylissään. Mutta
Särkkä tarttui vielä vaimonsa käteen ja aikoi häntä suudella.
-- Kaikkea tässä nyt vielä, hymähti Laura, vanhat ihmiset! Ei sitä
nuorempinakaan ole oltu sellaiseen kovin tottuneita. Eikä se ole
tarpeellistakaan.
Särkkä jätti vaimonsa käden häpeissään ja virkkoi peittääkseen outoa
olotilaansa:
-- Eipä liene oltu, eipä liene oltu. Päivälliseen saakka Laura
puuhaili omissa touhuissaan, tarkastellen tavaroitaan, Särkästä
vähääkään välittämättä. Lapset saivat olla hänen ympärillään.
Ruokaillessa hän virkkoi:
-- Minun on taas pian lähdettävä.
-- Mihin? kysyi Särkkä.
-- Lähden pitkälle konserttimatkalle.
-- Minkä hyväksi?
-- Omaksi hyväkseni.
-- Mutta se on tarpeetonta, ihan tarpeetonta!
-- Kas niin! huudahti Laura. -- Siinä se nyt on se sinun ainainen
ruikutuksesi, mistä kirjeessäsikin niin kauniisti puhuit: minä koetan
sovelluttaa asioita, minä koetan parantaa itseäni, mukautua, ja mitä
kaikkea. Mutta sitten heti asian ollen kyselemään: minkä hyväksi? Se
on tarpeetonta!
-- Tämä ei ole ruikutusta, vaan se matka on tarpeeton! virkkoi Särkkä
tiukemmin kuin koskaan ennen.
-- Se voi olla sinun mielestäsi tarpeeton, mutta minun mielestäni se
on tarpeellinen.
-- Elä nyt, hyvä ihminen, hulluttele...
-- Hulluttele, kuulepas vain!
-- Niin juuri, hulluttele, vaan tule nyt vihdoinkin järkiisi. Jää
kotiin, hoida lapsia, lasten on mahdoton tulla toimeen ilman äitiä.
-- Nyt sinä olet taas puhuvinasi kauniisti ja kumminkin haluat
häpäistä minua, etten muka hoida lapsiani. Sinäkö ne sitten olet
hoitanut?
Lehtori lähetti lapset palvelijan kanssa ulos.
-- Laura, minä en pystykään niitä hoitamaan sillä tavalla kuin niiden
äidille kuuluu, sillä äiti on lapsille ensi sijassa välttämätön;
mutta minä olen koettanut parastani.
-- Kuulepas vain, enkö minä sitten ole koettanut parastani?
-- Olet, olethan toki! Mutta minusta sinä voisit, jos tahtoisit,
paljon enemmän lapsiraukoille antaa.
-- Vai ovat ne nyt jo raukkoja? No olkoot! Mutta minä en voi niille
mitään antaa, ellen saa toteuttaa taidettani ja sen mukana itseäni.
-- Toteuta, hyvä ihminen, taidettasi täällä kotona ja kotiseudulla.
-- Sinun tuhmille Anna-Maijoillesi ja mylläreillesi.
-- Rauha Anna-Maijan tomulle, hän makaa maan povessa.
-- Samanlaisia ne täällä kaikki ovat, olkootpa sitten nimeltään mitä
hyvänsä. Minä tahdon sivistyneen kuulijakunnan, joka minua ymmärtää.
-- Mutta kylläpä sinä minun mielestäni olet tänä kesänä jo kylliksi
laulanut.
-- En läheskään, nyt se vasta alkaakin!
-- Elä nyt aloita enää. Minua pyrkii hävettämään jo liiaksi...
-- Vai hävettämään -- hävettämään, minun tähteni...? Hyvä, sinä
pääset minusta -- ja pääset iäksi. Mutta estää sinä et minua saata!
Lehtori ei vastannut mitään, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt hän
sen tiesi. Jopa se mahdollisuus oli hänen ajatuksiinsa ennenkin
vilahtanut joskus sen jälkeen kuin hän oli nähnyt vaimonsa
Kaivohuoneella Antero Kosken seurassa, vaikkapa hän ei mitään
erikoisen merkillistä uskonut heidän kesken olevankaan. Saattoihan
taide sellaisenaan yhdistää heidät keskinäisellä ymmärtämyksellä.
Vaikeata oli sellaisen miehen kuin Särkän ajatella pahaa ihmisistä,
varsinkaan vaimostaan, joka oli hänen lastensa äiti.
Vaikka hän jättikin sen häpeän, minkä avioero hänessä synnytti,
lukuunottamatta, teki jo yksi ainoa seikka hänen mielestään eron
mahdottomaksi. Lapset! Ne eivät tulleet -- jollei se ollut pakollista
-- toimeen ilman äitiä. Miten oli käyvä hänen lastensa -- ellei
äiti haluaisi uhrautua niiden hyväksi? Mutta jos taas äiti otti
pienokaiset, oliko isä sitten tarpeeton, eikö hänelle oltu suotu
mitään osuutta tässä yhteiskunnallisessa toiminnassa?
Särkkä käveli kauan rannalta maantielle ja päinvastoin, pääsemättä
mihinkään lopulliseen tulokseen. Hän oli näkevinään edessään suuren
repeämän, jonka yli hänen piti hypätä, mutta ei uskaltanut. Jos
hän yritti oman henkensä uhalla, ajatellen, että samahan tuo on,
vaikkapa putoankin kuiluun, juolahtivat lapset hänen mieleensä: ei,
en saa hypätä, lapset voivat jäädä ilman tukea ja turvaa. Eikö ollut
mahdollisuutta kääntyä takaisin, tehdä kierrosta ja sivuuttaa tuota
ammottavaa kuilua? Hän kiiruhti sisään.
Laura istui kirjoittamassa.
-- Laura, tahtoisin vähän puhua kanssasi!
-- Ei minulla ole mitään puhuttavaa sinulle, vastasi rouva ynseästi.
-- Mihinkä sinä aioitkaan tehdä konserttimatkan?
-- Kotimaahan ja ulkomaille. -- Tässä on valtakirjan kaava passia
varten. Ole hyvä ja kirjoita alle nimesi!
-- Mutta, puheli Särkkä epäillen, etkö sinä ensin aikonut vain
kotimaassa?
-- Niin, mutta nyt olen päättänyt mennä myöskin ulkomaille.
-- Jätä nyt kumminkin tämä viimeinen päätöksesi toteuttamatta. Minä
hoidan lapsia...
-- Mutta minä en enää jätä, minä tahdon päästä sinusta eroon!
tiuskaisi Laura päättävästi ja varmasti.
-- Onko se sinun viimeinen sanasi?
-- On! Minä en souda ja huopaa, kuten sinä turhilla lörpötyksilläsi.
-- Niinpä niin, sitä sinä et ainakaan tällä kertaa tee.
-- Sinun on vallan turhaa minua pistellä. Eivät ne satu.
Särkkä ei hetkiseen virkkanut mitään. Hän huomasi, ettei kuilua
voinut kiertää. Oli joko pysähdyttävä sen reunalle tai hypättävä
yli. Hän pysähtyi. Tosin hän huomasi, että ohikulkijat osoittelivat
häntä sormella ja huudahtelivat: "Se on Särkkä, Särkkä parka, joka
ei uskalla hypätä kuilun yli, vaan pelkää henkeänsä." Hän ajatteli
heille selittää, ettei hän tahtonut panna henkeään alttiiksi,
vaan vartioi siinä, etteivät hänen pienokaisensa päässeet kuiluun
putoamaan. Mutta hän ei mitään selittänyt.
-- Miten olet ajatellut lasten kanssa menetellä? kysyi hän vihdoin
vaimoltaan.
-- Kirjoitahan tuohon valtakirjan alle nimesi! käski Laura.
-- Tietysti sen teen.
Ja Särkkä kirjoitti sekä painoi sinettinsä alle. Kun Laura ei
vieläkään vastannut hänen edelliseen kysymykseensä, uudisti hän sen:
-- Mihin lapset joutuvat?
-- Siitä saa oikeus päättää.
-- Tokkohan siihen oikeutta tarvitaan?
-- En minä oikeuksistani mielisuosiolla luovu.
-- Kukapa sitä vaatisikaan?
-- Sinun on maksettava eläke niille.
-- Luonnollisesti.
-- Sinä et heitä siis vaadi minulta? kysyi Laura ällistyneenä.
-- Kuinka voisin lapsia vaatia heidän äidiltään, jota ilman he eivät
saata toimeen tulla.
Laura lienee kumminkin ajatellut enemmän lasten eläkettä kuin lapsia,
sillä eipä hän olisi ilennyt ottaa Särkältä rahaa tulevaisuudessa,
jos olisi lapsista luopunut.
-- Paljonko sinä luovutat palkastasi lapsille? kysyi hän jotenkin
kiihkeästi.
-- Niin paljon kuin tarvitsevat.
-- Annatko valtakirjan rahojen nostamiseen?
-- Minusta se on tarpeetonta. Luulenpa muistavani heitä muutoinkin.
-- Minä lähden lasten kanssa ylihuomenaamuna asemalle ja rautateitse
Viipuriin.
-- Etkö voisi lykätä matkaasi edes kuukaudeksi, siksi kuin
Helsinkiin-lähtö tulee?
-- En. Minä en lähde Helsinkiin, vaan Viipuriin.
-- Minä varustan asiat kuntoon siksi.
Ja niin se asia päätettiin. Särkkä oli suuressa tuskassa. Hän käveli
pihamaalla pensaikossa, tarkastellen sieltä lasten leikkejä ja
kuunnellen heidän iloista nauruaan. Kun he tulivat hänen luokseen,
kuivaili hän silmänurkkiaan ja jutteli heille, että he pääsivät
äiti kullan kanssa matkalle ja että isä sitten, sitten tulisi heitä
katsomaan. Ai, kuinka hauskaa -- riemuitsivat lapset -- että päästään
matkustamaan junalla ja hevosella.
Särkkä kokosi yhteen kaikki lapsilleen tekemänsä ja ostamansa lelut
sekä pakkasi ne huolellisesti laatikkoon. Matkan edellisen päivän
hän oli rauhaton ja kuljeksi koivikossa ja rannalla ikäänkuin jotain
etsien. Vaimoaan hän tuskin näki koko päivänä; tämä oli sulkeutunut
pirttiinsä, jossa lapset saivat käydä, mutta miehelle näytti ovi
olevan suljettu. Niin kului päivä ja niin kului yökin. Kun Särkkä
yölläkin yhä taloa kierreltyään pistäytyi kamariinsa, ei hän muuta
kuullut kuin lasten rauhaisat henkäykset Kaikki oli kuin tavallisesti
hiljaista hänen ympärillään. Mutta hänen sielussaan riehui kamala
levottomuus. Hän ei uskaltanut viipyä kauan paikoillaan, hän pelkäsi
särkyvänsä, putoavansa sittenkin ammottavaan kuiluun ja iäksi
katoavansa. Ei, hän ei saanut pudota, hänen tuli seistä!
Auringon noustessa Särkkä herätti palvelijan, joka meni pukemaan
lapsia. Äänettömänä teki kukin tehtävänsä. Pian tulivatkin lapset
ulos hieroen unta silmistään. Laurankin askeleet alkoivat kuulua
pirtistä. Yrjömylläri toi hevosen portille. Sinne kannettiin tavarat,
joista tuli kukkurapääkuorma. Yrjö lähti ajamaan. Kahvit juotiin
suuressa hiljaisuudessa -- ainoastaan lapset kuvittelivat mielessään
ja iloitsivat jo etukäteen, miten hauskaa junassa oli matkustaa.
Kello neljä saapui toinen hevonen, jolla Särkkä saattaisi Lauran ja
lapset. Helvi ja pikku Samuli kapusivat rattaille palvelijattaren
avustamina. Särkkä seisoi eteisessä kuin kivipatsas. Hänen vaimonsa
tuli pirtistä matkatamineissaan, kantaen pientä käsilaukkuaan.
-- Laura, virkkoi Särkkä värisevällä äänellä -- hän vapisi kuin
vilusta, -- etkö tahtoisi sanoa ystävällisiä jäähyväisiä?
-- Tulethan sinä saattamaan, vastasi Laura mennen hänen ohitseen.
-- Vaikkapa, voisithan kumminkin, eihän meidän tarvitse vihata
toisiamme.
Mutta Laura kulki edelleen ja Särkkä seurasi häpeissään hänen
jälestään. Lapset ja Laura istuutuivat etuistuimelle, Särkkä kapusi
taakse ja otti ohjakset.
-- Antakaa mennä vaan lujaa, kehoitti hevosentuoja, -- aika on
täpärällä.
Rattaat lähtivät liikkeelle. Kumpikin aikuisista istui paikoillaan
eri mielentilassa, Särkkä synkkänä, Laura sitävastoin sydän täynnä
uusia toiveita. Olipa hän hyvillään siitäkin, että oli saanut voiton
verrattain helpolla. Ennen Pilkkeeseen saapumistaan hän oli kaiken
varalta suunnitellut monenlaisia iskuja Särkän nujertamiseksi;
mutta niitäpä hänen ei ollut tarvinnut paljoa käyttää. Kaikki oli
mennyt melkein kuin itsestään. Hän oli vapaa, maailma oli jälleen
avoinna hänen edessään. Hyvä, että hän vihdoinkin sai nauttia
elämästään taiteensa kohottamana. Lapset hän jättää sukulaistensa
luokse Viipuriin, missä heillä varmaan on hauska ja hyvä olo
toisten samanikäisten seurassa. Ja oppivatpa vielä sivistyneiden
tapoja sivistyneessä seurassa. Pariisista palattuaan hän asettuu
"hänen", Anteron, kanssa tosionnellisena johonkin komeaan huvilaan
pääkaupungin läheisyyteen, missä saa tarkoin seurata todellista
taide-elämää ja voimainsa mukaan ottaa siihen osaa. Silloin ei
tarvinnut pelätä mitään sivulta tulevaa tukahuttamista, kun kumpikin
toistaan ymmärsi.
Niin Laura mietti. Hevonen pysähtyi asemalle. Yrjö oli vienyt tavarat
aseman edustalle, missä asemamies otti ne vastaan. Särkkä hankki
piletit ja puuhaili asemamiehen mukana. Kun kaikki oli valmista,
tuli hän vaimonsa luo, toivoen tältä jonkun ystävällisen sanan
jäähyväisiksi. Turha toive.
Juna vihelsi ja porhalsi asemalle. Lapset nostettiin vaunusillalle,
Särkkä tahtoi auttaa Lauraakin, mutta tämä ei ollut sitä
huomaavinaankaan. Vaunussa nukkui pari kolme matkustajaa pitkillä,
topatuilla penkeillä. "Naisten osasto" oli tyhjä. Särkkä vei lapset
sinne.
-- Kas, täällä teidän on hyvä olla, saatte vaikka nukkuakin kaikessa
rauhassa. Tule sinäkin, Laura, tänne, puheli Särkkä, ja hänen äänensä
kupluili itkun ja naurun välillä.
Laura pysähtyi ovelle, mutta ei tullut sisään.
-- Tule nyt istumaan tänne sisälle! kehoitti Särkkä jälleen.
-- On minulla aikaa istua, vastasi Laura paikaltaan liikahtamatta.
Särkkä arvasi, ettei Laura halunnut sanoa hänelle sen parempia
jäähyväisiä. Asemakello kalahti kaksi kertaa. Särkkä silitteli
pienokaistensa päätä ja suuteli heitä poskelle. Laura siirtyi ovelta
syrjään, että hän pääsisi ulos.
-- Emmekö saattaisi ystävällisesti erota? kysyi Särkkä Lauralta,
kirkkaat kyyneleet silmänurkissa.
-- Emmehän me ole tässä tapelleetkaan, vastasi Laura.
Särkkä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.
Mutta Laura peräytyi pari askelta.
-- Anna minun syleillä sinua, Laura! pyysi Särkkä.
-- En. Minä kuulun toiselle! vastasi Laura. Särkän silmät välähtivät,
hänen ojennetut kätensä vaipuivat ja pusertuivat nyrkkiin.
-- Sinä...!
Laura peräytyi toiseen vaununosastoon. Kello kumahti kolmasti, kuului
vihellys, ja juna nytkähti liikkeeseen. Hoiperrellen ryntäsi Särkkä
ulos ja hyppäsi aseman kivitykselle. Vaunut vierivät hänen ohitsensa
toinen toisensa jälkeen. Vihdoin meni viimeinen. Särkkä tuijotti
junan jälkeen, kulkien samaan suuntaan. Juna vihelteli, kiemurteli
mennessään ja kääntyi vihdoin oikealle. Viimeisiä vaunuja vielä näkyi.
Särkkä kulki rataa pitkin samaan suuntaan. Kun juna alkoi kadota
näkyvistä, kohotti hän nyrkkinsä ilmaan, huitoi käsivarsillaan ja
alkoi juosta.
-- Laura, Laura, elä jätä minua, kuule, elä jätä minua...! huusi hän.
Hän juoksi juoksemistaan. Kaarteessa hän näki junan jälleen pitkän
matkan päästä. -- Elä jätä minua!
Hän oli juossut, yhä juossut. Viimein tuli hänen eteensä pitkä
silta, jonka alla välkkyivät leveän joen laineet syvässä kuilussa.
Silmänräpäykseksi hän pysähtyi.
-- Haa -- naurakaa vain! Tämän kuilun yli uskallan aina mennä!
Ja hän harppaili ratapölkyltä toiselle. Juna näkyi yhä; kaukana
toisella rannalla se kiiti metsikköön. Vihdoin pääsi Särkkäkin sillan
yli. Hänen vauhtinsa kiihtyi, hengitys kävi huohotukseksi, kädet
huitoivat ilmassa.
-- Laura, elä jätä minua...!
Kuului jälleen kimeää vihellystä, paksu savupilvi kohosi yhä
kauempana, metsän takana -- viimeinenkin vaunu katosi näkyvistä...
-- Laura...!
Särkkä kompastui kiskoon ja tuiskahti korkealta ratavallilta alas.
Siitä löysi hänet Yrjö, joka oli nähnyt hänen lähtevän juoksuun
ja katoavan pitkin rataa. Hän oli tullut veneellä joen poikki ja
kulkenut siksi, kunnes oli hänet löytänyt.