Heinäkuun alkupäivät olivat sateiset. Pieni kylpykaupunki näytti
alakuloiselta ja ikävältä. Ihmiset värjöttelivät sisällä; ainoastaan
jokunen uskalsi ison sateenvarjon suojassa kulkea sillan yli
kylpylaitokselle tai palata sieltä. Sillankorvassa kuskipukillaan
istui pari ajuria, kauhtanan kaulus korville kohotettuna. Kasinon
verannalla ani harvat kuluttivat aikaansa. Suuret, iloiset seurat
eivät nähtävästi vielä olleet saapuneet.
Laura tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Huoneen hän oli
vuokrannut itselleen pienestä saarihuvilasta, johon johti pitkä
puinen silta kylpylaitokselta. Ikkunan takana kasvavat puut tihkuivat
vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Katolta johtava vesiränni
lorisi yhtämittaa ja kiusasi häntä. Mitä varten hän oli tänne tullut?
mietti Laura yksin istuessaan. Yksinäisyyttä, ikävää pakoon!
Hän oli toivonut kylpylässä tapaavansa iloisia taiteilijoita, ennen
kaikkia muita Antero Kosken. Missä hän oli? Ja mitä varten Laura
häntä etsi? Heillä oli niin paljon yhteisiä muistoja, hauskoja -- jos
ikäviäkin. Kunpahan edes hän olisi ollut täällä!
Rauhattomana Laura usein lähti huoneestaan vesisateeseen, kulki
suuren sateenvarjon suojassa kasinolle, tarkasteli kaikki nurkat ja
sopet kuin jotain etsien. Joku hyvänpäivän tuttava siellä silloin
tällöin häntä vastaan tuli, mutta ei ketään läheistä. Välistä hän
istuutui verannalle ja tilasi kahvia aikansa kuluksi. Olla yksin
ja ikävöidä, seurustella ihmisten kanssa, joista ei pidä, tai
olla sidottu mieheen, joka näytti -- -- --, niin, kaikki oli yhtä
kiusallista! Kaikki yhtä sietämätöntä!
Kerran kahvia juodessaan Laura katsahti isoihin sähkökruunuihin.
Oi, kuinka ne loistivatkaan silloin Olavinjuhla-yönä lähes vuosi
sitten! Kuinka ne häikäisivätkään ja lumosivat! Silloin oli vielä
jotain sopusointua hänen elämässään, silloin vielä jokin side yhdisti
entistä nykyisyyteen. Nyt olivat kaikki siteet katkenneet. Ei mikään
tuntunut enää sitovan häntä menneisyyteen. Miksi? Eipä hän voinut
sitä itselleenkään selvittää. Kaikki tämä epätietoisuus repi häntä
-- eikä hän sille kumminkaan mitään voinut. -- Miksi hän olikaan
esiintynyt riemuisessa Olavinjuhlassa? Ja hän olisi ollut valmis
esiintymään jälleen, vaikka nyt heti, jos häntä vain olisi tarvittu.
Hänen oli tehtävä itsensä tarpeelliseksi!
Laura tilasi kuvakortin ja postimerkin. Hän kirjoitti osoitepuolelle:
"Taiteilija Antero Koski, Helsinki." Ja kuvan alle toiselle puolelle:
"Tervehdys Savonlinnasta. Täällä on sanomattoman kaunista ja hauskaa.
Uhkailithan Sinäkin viime talvena, että viettäisit täällä koko kesän.
Eipä Sinua ole vain näkynyt. Ilmoitahan jotain itsestäsi. Laura."
Kun hän oli lähettänyt korttinsa postiin, tuntui hänestä helpommalta.
Saapa nähdä, eikö "hän" pian tänne ilmaannu? mietti hän itsekseen.
Vähitellen alkoivat ilmat seestyä. Pilvistä aamua seurasi
auringonpaisteinen päivä. Joka hetki Laura odotteli näkevänsä
Anteron. Ihmisiä olikin nyt viljalti liikkeessä -- ja kaukaa useimmat
nuoret miehet hänestä näyttivät ihan Anteron näköisiltä, mutta
lähelle tultua hän huomasikin aina pettyneensä. Viikon kuluttua
korttinsa lähettämisestä sai Laura kumminkin hauskan tervehdyksen. Se
oli Anterolta, joka ilmoitti saapuvansa parin päivän kuluttua. Se se
Lauraa lohdutti.
Antero saapui huolettomana, iloisena, elämänhaluisena, tuoden
mukanaan tästä hyvästä melko annoksen Laurallekin. Tästä alkaen Laura
unohti ikävyytensä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Joka päivä
laulettiin, soitettiin, tehtiin huvimatkoja ja illoin karkeloitiin.
Kylpyläelämä alkoi olla vilkkaimmillaan. Huvittelumenoihin hankittiin
varoja konserteilla. Parina sunnuntaina käytiin vilkasliikkeisissä
maalaispitäjissä ansaitsemassa sievoiset rahat, sitten annettiin
konsertti kasinolla. Laura Nordin -- hän käytti nyt yksinomaan
Nord-nimeä -- ja Antero Kosken nimet kaikuivat kaikkialla. He olivat
kylpylaitokseen kerääntyneiden nuorten -- olivatpa nämä sitten
taiteilijan-alkuja tai muita kuolevaisia -- keskus ja sydän.
Kasinolla annetun konsertin jälkeen tarjosivat Laura ja Antero
illalliset muutamille tuttavilleen -- niiden joukossa oli pari
sanomalehtiarvostelijaakin. Pöytäpuheita jatkui myöhään yöhön kahvin
ja liköörin ääressä. Laurakin innostui puhetuulelle ja kertoi
varsin avomielisesti seurueelle, jonka hän nyt laski läheisimmäksi
ystäväpiirikseen, Pariisinkokemuksistaan. "Muistatko, Antero", hän
muun muassa kysyi konserttikumppaniltaan, "kun Pariisissa saatiin
tappiota? Muistatko, miten silloin hankittiin varoja illallisiin;
muistatko, paljonko saatiin minun koruillani ja sormuksillani? Eihän
se paljoa ollut, mutta kekkerit kumminkin pidettiin..."
-- Siitä, siitä on jo pitkä aika, jatkoi hän silmät säteilevinä. --
Ja mitä sen jälkeen onkaan tapahtunut? Paljon, paljon! Olen joutunut
naimisiin, olen joutunut riippuvaiseksi miehestä, joka sanoo minua
rakastavansa. Mutta minä en ymmärrä sellaista rakkautta -- siinä ei
ole mitään, joka edes hetkeksi saisi unhottamaan itsensä... Minä
vihaan, minä halveksin tätä myrskytöntä elämää... Minä vihaan, minä
halveksin sen aiheuttajaa...!
Lauran silmät tuijottivat punertavina kattoon. Hän seisoi vasemmalla
kädellään pöytään nojaten. Jotain kiihkeän-intohimoista pyöri hänen
mielessään...
-- Älä puhu enää, Laura! pyyteli eräs arvostelija totisin elein.
-- Niin, älä puhu! kielteli myöskin Antero Koski. -- Pidetään muutoin
hauskaa!
Seurue oli hetkisen totisemmassa tunnelmassa. Laura asettui
paikoilleen.
-- Kippis, Laura! Ne olivat sittenkin hupaisia aikoja, ne Pariisin
ajat, muistutteli Antero.
-- Ah, jos sinne vielä kerran menisin, niin en sieltä ainakaan
lähtisi pois niin nolona kuin ennen, vastasi Laura.
-- Mennään vain, mikä meitä estää -- kippis! virkkoi Antero.
-- Sama se, mennään!
Kaikki yhtyivät Lauran ja Anteron kilistykseen. Ja "huoletonta",
"vapaata" seurustelua jatkui yhä.
Kello kahdentoista jälkeen tuli tarjoilijatar tiedustelemaan, aikoiko
herrasväki vielä jotain tilata, ja ilmoitti, että se oli tehtävä nyt,
jos lisää haluttiin. Tietysti tilattiin, ja tilattiin niin runsaasti,
että siitä riitti vielä aamukohmeloonkin.
Laura rupesi haukottelemaan. Uneliaisuus tarttui vihdoin muuhunkin
seuraan.
-- Oh, huokasi Laura, minä en edes voi käyttää ajuria!
-- Älä hätäile, lohdutteli Koski, minun käsivarteni on yhtä tukeva
kuin tämän kaupungin rämisevät nelipyöräiset.
Kasinon edustalla erkanivat Laura ja Antero muusta seurasta, joka
lähti kaupunkiin.
Hitain askelin kulki pari käsikynkässä kallioleikkauksen läpi ja
pitkin tenniskentän laitaa pitkälle puusillalle. Kesäinen leuto
länsituuli hyväili Lauran hohtavia, kiihoittuneita poskia.
-- Oh, kun väsyttää! Jospa olisi sänky jo tässä! hän vaikeroi.
Hän riippui Anteron varassa kokonaan.
-- Painanko liian paljon? kysyi hän katsahtaen Anteroa hellästi
silmiin.
-- Et, et!
Rappusista oli Anteron kannettava seuralaisensa ylös. Vaatteet päällä
heittäytyi Laura sänkyynsä.
-- Minä en jaksa riisuutua, olen niin väsynyt! hän vain huudahteli.
Kun Laura seuraavana päivänä veti ikkunaverhoja syrjään, niin hän
samalla itsekseen vakuutteli:
-- Minä lähden Pariisiin, lähden Pariisiin! En tahdo olla täällä, en
ainakaan Pilkkeessä!
Mutta Pilkkeessä vietettiin hiljaista, säännöllistä elämää. Joka
viikko lähetti Särkkä vaimolleen kortin tai pikku kirjeen, kertoen
lapsilta ja itseltään terveisiä, samalla kysellen, milloin Laura
saapuisi kotiin. Mitään vastausta ei tullut. Sanomalehdistä
Särkkä kumminkin saattoi seurata "Laura Nordin" elämää verrattain
täydellisesti, ainakin mitä ulkonaiseen vointiin tuli. Mitä hänen
piti vaimostaan ajatella? Miten tämä elämä päättyisi -- ja mitä hänen
oli tehtävä saadakseen Lauran järkiinsä ja palaamaan kodin ja lasten
piiriin?
Ne olivat tuskaisia ajatuksia. Mikä Särkkää eniten ihmetytti, oli
se, ettei hän enää pariin vuoteen ollut osannut keskustella vaimonsa
kanssa tärkeimmistäkään, läheisimmistäkään asioista. "Ne ovat vain
niitä sinun vanhoja virsiäsi, iankaikkisia ruikutuksiasi", oli
Laura vastannut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ja Särkkä kuitenkin
piti ehdottamiaan asioita vallan elinkysymyksinä. Ne koskivat
säästäväisyyttä, yhteisiä pyrintöjä ja ennen kaikkea lasten
kasvatusta. "Sellainen kasvattaja, joka ei edes kurita lapsiaan", oli
Laura taas kerran sanonut. Mitä hänen oli tehtävä?
Särkkä oli ollut aina sitä mieltä, että kun asioista oikein
keskustelee, niitä pohtii ja seuloo, niin sehän nyt olisi ihme,
etteivät ne selviäisi. Mutta kun niistä ei saa puhua -- kun ne olivat
muka aina samanlaisia "ruikutuksia"!
Kerran sitten kypsyi Särkän mielessä päätös, että hän kirjoittaa
Lauralle kirjeen ja koettaa siinä juurtajaksain selvitellä asioita.
Ja niinpä hän kirjoittikin.
"Pilkkeessä, heinäk. 20 p. 19... Rakas Laura!
Lapset ovat tässä ympärilläni ja lähettävät mitä sydämellisimpiä
tervehdyksiä sekä haluavat kertoa, että he voivat muutoin hyvin,
paitsi että heillä on ikävä äitiä. Helvi sentähden kyseleekin,
milloin se äiti kulta kotiin tulee.
Ja ihan samaa voin omasta puolestanikin kertoa -- ikäväpä
minullakin alkaa olla, mutta minä sen sentään jaksan paremmin
tukahduttaa, kun käyn heinäniityllä aamupäivät ja ahertelen
kotosalla iltapäivät.
Niinpä niin! Mutta minä aion nyt kirjoittaa vähän muutakin,
nimittäin meidän kahden keskinäisistä asioista. Sinulla
ei ole syytä minuun pahastua, ja tuskinpa sitä teetkään,
jos rauhallisesti luet nämä rivit. Näetkös, meidän välimme
ovat menneet pilalle. Sinä et luota minuun, enkä minä
puolestani tiedä, millä olen luottamuksesi menettänyt. Pyydän
ystävällisimmin, että sen seikan minulle avomielisesti
selittäisit, niin minä parhaani mukaan koetan itseäni parantaa.
Voisit kertoa minulle asiasi vaikkapa kirjeellisesti, jos Sinulle
se tapa on helpompi. Ja kerro aivan avomielisesti, niin olen
varma siitä, että osanottoa saat minun puoleltani.
Meidän välillämme tapahtuneet pahimmat yhteentörmäykset ovat
olleet seurauksena meidän erilaisesta maailmankatsomuksestamme.
Naimisiin mennessämme oli meillä kaksi vaatimatonta kotia:
Pilke ja kaupunkiasunto. Edellinen on melkein samanlaisessa
kunnossa kuin ennenkin -- ehkä sisustukseltaan entistään upeampi.
Kaupunkiasunto on muuttunut kokonaan Sinun makusi mukaan muutoin,
paitsi minun huonettani. Alussa Sinä olit sangen tyytyväinen --
nykyään sitävastoin olet ollut tyytymätön.
Ainoa, jossa kielteisesti olen koettanut toimintaasi ehkäistä,
on ollut nuo iänikuiset iltama-avustukset. Kun niistä on ollut
puhe, olen välistä menettänyt malttini ja sanonut turhia sanoja,
jotka olisivat voineet paremmin olla sanomatta. Vaikka minä
olinkin kivenkovaan päättänyt, ettei itsehillitsemiskykyni
ainakaan Sinuun nähden koskaan saisi lamautua, en silloin osannut
-- tunnustan sen suoraan -- laskea kyllin tarkoin sitä kysyviä
edellytyksiä. Varsinkin on pahoittanut usein mieltäni se, etten
ole saanut keskustella kanssasi asioista, jotka minusta ovat
olleet tuiki tärkeitä. Minä pidän Sinusta paljon, ehkä liian
paljon -- ja luulenpa, että ihmisen, josta pitää, tahtoisi ennen
kaikkea taivuttaa oman mielensä mukaiseksi. Me ihmisparat emme
siinä kumminkaan koskaan näy onnistuvan.
Pahin kaikesta on se, etten minä koskaan saa selvään tietää, mitä
Sinä tahdot ja mihin pyrkimyksesi tähtäävät. Tietysti Sinä osaat
laskea taiteesi vuodet jo yksiköissä, vaikkapa et taiteeseesi
muutoin väsyisikään. Jos muistat, niin olit Sinä naimisiin
mennessämme päättänyt kokonaan jättää sen alan -- ja siitähän on
jo vierähtänyt vuosia, jotka ovat tuoneet meille molemmille ennen
tuntemattomia velvollisuuksia. Ja jollei enää muuta olisikaan,
joka meitä yhdistäisi, niin minun mielestäni nämä velvollisuudet
ovat sellaista laatua, ettei niissä ole tinkimistä. Lapset eivät
tule toimeen ilman äitiä. Äiti on heille ensimmäinen. -- En tahdo
suinkaan moittia Sinua, mutta sydämessäni tuntuisi niin hyvältä,
jos enemmän uhraisit aikaasi heidän hyväkseen ja leikkisit heidän
kanssaan.
Kirjoita minulle, miten Sinä näitä asioita ajattelet, ja minä
koetan parhaani mukaan taipua, että rauha ja hyvä henki kodissa
vallitsisi. Tai tule kotiin ja kerro! Jos tahdot, niin tulen
Sinua noutamaan -- ja jos tahdot, niin tuon lapset mukaan. --
Meidän pitäisi tukea toisiamme -- minä tahtoisin sitä tehdä,
mutta minä en osaa, ellet Sinä ilmaise, miten voisin sen tehdä.
Terveiset Helviltä ja pikku Samulilta sekä itseltään lähettää isä
Samuli."
Tämän kirjeen saatuaan Laura luki sen hätäisesti läpi, ja hänen
kasvonsa eleet osoittivat ristiriitaisia tunteita. Jo samana iltana
hän luki siitä erinäisiä kohtia Antero Koskelle.
-- Kaikella se kehuukin kuin noilla poloisilla asunnoillaan, joita
muka oli kaksi -- ja kumpikin kuin harakanpesiä, juurirotteloita
täynnä, sanoi Laura erään kohdan luettuaan.
-- Se mies ei luule muuta tehneensäkään kuin hyvää, säesti Antero.
-- Niinkuin nyt olisi ollut jokin erityinen onni päästä hänen
linnojensa hyvyyksiä nauttimaan. -- Hahhah --, naurahti Laura
katsellen kirjettä sieltä täältä, -- kuulehan, kun se luulottelee,
että hänelläkin on maailmankatsomus; -- joka ei osaa muuta kuin
puhua maalaiskansan hyvyydestä ja rehellisyydestä sekä sivistyksen
varjopuolista.
-- Jospa se rakastelee niitä maalaispiikoja, kun niiden kanssa niin
mielellään on, virkkoi Antero ivallisesti.
-- Kuka sellaisesta ukosta välittäisi?
-- Ei tiedä.
-- Kyllä sen melkein tietää. -- Oh, mitä kujerruksia ja luikerruksia
tässä sitten on, jatkoi Laura kirjettä käännellen, -- "minä pidän
sinusta paljon", hyh -- kaikkea vielä, on se sellainen ollut
pitämistä -- --. Oikein minua inhoittaa! Ja sitten, aina hän vetoo
lapsiin, niinkuin minä en olisi niitä puolestani hoitanut.
-- Onhan hän opettaja ja kasvattaja, huomautti Antero.
-- Pyh -- ikäänkuin hän jotain ymmärtäisi!
Laura rutisti kirjeen kokoon ja pisti sen laukkuunsa. Se ei
saavuttanut hänen puoleltaan mitään myötätuntoa. Käsittikö hän
todellakin kaiken niin väärin vai tahtoiko hän kaiken niin käsittää,
on vaikea päättää. Hän istui hetkisen vaiti, pää käsien varassa.
Sitten hän äkkiä vilkastui ja virkkoi:
-- Antero, me lähdemme Pariisiin, lähdemmehän?
-- Ettäkö karkaisimme, sinä tarkoitat? kysyi Antero kuin ohimennen.
-- Me lähdemme vain.
-- Sellaista lähtöä sanotaan karkaamiseksi.
-- Samapa se, miksi sitä sanottaneen.
-- Samapa minunkin puolestani. Yksi tuttavistani pujahti viime
viikolla.
-- Kuka? kysyi Laura uteliaasti.
-- Alfons af -- -- vieden erään rouvan mukanaan.
-- Niinkö? Kenen rouvan?
-- Erään agronoomin ja tilanomistajan.
-- Onko hän kaunis?
-- Rouvako vai -- --?
-- Niin, niin, rouva.
-- Onpa hän sitäkin. He ovat jo kauan tuota matkaa valmistelleet.
-- Oi kuinka onnellisia! äännähti Laura kuin itsekseen, tähystellen
sinertäviä pilvenhattaroita, jotka tuulen kuljettelemina harhailivat
taivaalla. -- Meidän on myöskin lähdettävä! virkahti hän sitten kuin
ääneen ajatellen.
-- Mutta mistä saamme matkarahat? kysyi Antero.
-- Ansaitsemme, annamme tusinan konsertteja, ellei muutoin, selitti
Laura.
-- Siihen kuluu koko elokuu.
-- Kulukoon!
-- Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla mahdollisesti saisimme runsaasti
kuulijoita.
-- Matkustetaan sinne.
-- Samantekevä.
-- Mutta me emme saa kenellekään ilmaista ulkomaanmatkaamme, sen
täytyy sittenkin tapahtua salassa.
-- Miten luulet pääseväsi konserttimatkalle, eikö Särkkä pane vastaan?
-- Pankoon! Minä menen vaan.
-- Mutta hänpä estää sinua saamasta passia ulkomaille. Sitä et saa
ilman hänen suostumustaan.
Laura ei virkkanut mitään pitkiin aikoihin. Hän aprikoi ja pohti
mielessään, miten hänen pitäisi passinsaantiin nähden menetellä. Kun
hän ei näyttänyt sellaista keinoa keksivän, virkkoi hän:
-- Kylläpähän sekin pulma selvenee aikanaan. Pääasia on se, että nyt
päätämme, milloin konserttikierto aloitetaan.
-- Siihen on ryhdyttävä heti, jos mieli Pariisiin tekee.
-- Neljän, viiden päivän perästä olen minä puolestani kunnossa,
virkkoi Laura päättävästi. -- Minä pistäydyn Pilkkeessä ja selvitän
siellä asiani.
Koko keskustelun ajan he olivat istuneet näkötornin juurella
penkillä. Sitten he lähtivät illalliselle.