Toukokuu lähenteli, loppuaan, sen viimeinen viikko oli käsissä.
Kirkas auringonpaiste, joka ulkona luonnossa punoi vihreyttä maahan
ja lehtiä puiden oksiin, ei jaksanut sulattaa sitä jäätä, mikä
kangisti Särkän perhe-elämää. Lapset tietysti pitivät omaa iloaan,
kun olivat huoneessaan, mutta niin pian kuin he näkivät vanhempansa
yhdessä, jäykistyivät heidänkin iloiset piirteensä. Isä hypitteli
heitä kyllä polvellaan, kun he hänen huoneeseensa tulivat, ja kertoi
välistä jonkun pikku sadunkin; äiti taas yksin saapuessaan heidän
luokseen toi heille makeisia, hyväili ja hellitteli -- mutta niin
pian kuin isä ja äiti olivat yhdessä, eivät he kumpikaan kyenneet
edes lapsilleenkaan iloisuutta osoittamaan. Helvin mieltä se jo pyrki
masentamaan aivan vaistomaisesti; pikku Samuli taas karttoi seuraa,
kun hänelle ei oltu ystävällisiä.
Laura oli äänetön kotonaan. Mitä hänen pakosta oli sanottava
miehelleen, sen hän sanoi ivallisen kohteliaasti, muka orjamaisella
alistuvaisuudella. Hän ei katsonut aneen päiväkausiin, hänen
nimeäänkin hän vältti. Pikku Samulia hän sanoi "Possuksi".
Kun naisen viha ja vihasta johtunut halveksuminen kohdistuu johonkin
henkilöön, varsinkin hänen läheisimpiinsä, joista aviomies on
ensimmäisessä sijassa, ei sillä ole mitään määrää. Kaikki kohtuuden
varjokin on siitä kaukana. Ilmankos on sanottu, että naisen menettely
riippuu hänen tunteistaan, että naisella ei ole oikeudentuntoa -- tai
jos on, niin se on sangen vähän kehittynyt.
Suuttumishulluus on kaikkein tavallisimpia tauteja maailmassa.
On ihmisiä, joilla täytyy olla aina jokin esine, jota he voivat
vihata ja johon saattavat pahan sisunsa purkaa. Nuo hymyilevät,
hyväntahtoiset ihmiset, joita niin runsaasti näemme yleisillä
paikoilla, teattereissa, konserteissa, toreilla ja kaduilla --
kuinka moni heistä onkaan vapaa jostain itsepintaisesta luonteen
ominaisuudesta, jonka ikävät varjopuolet ilmenevät ainoastaan kodin
piirissä. Siellä -- tuossa usein niin kauniisti, kyynelhellin sanoin
ylistetyssä rauhan majassa, kodissa, -- siellä taistellaan usein
aseilla, jotka iskevät syvälle vastustajaan -- siellä taistellaan
sydämillä.
Moni elämän ehtoopuolelle ehtinyt mies, joka kynsin hampain on saanut
ulkomaailmassa otella oman ja perheensä toimeentulon puolesta,
varmaankin vastenmielisesti illan hämärässä hiipii kotiansa kohti.
Sielläkään ei ole lepoa, sielläkään ei saa rauhaa. Onpa ehkä
jälellä päivän raskain ottelu, syvimmälle sattuva isku kestettävä!
Useimmitenhan käy niin, ettei ihminen suurimmillakaan ponnistuksilla
saavuta muuta kuin akanoita puhtaan viljan asemesta -- eikä sellaista
onnettomuutta ymmärrä muut kuin se, joka on sen itse kokenut.
Eikä ihmekään, ettei sitä ymmärrä. Ihmisellä on niin huono kyky
asettua toisen sijalle ja ymmärtää häntä. "Harvat ovat ne, jotka
itseänsä ymmärtävät, vielä harvemmat ne, jotka toisia ymmärtävät."
Särkkä ei käsittänyt Lauran mielialaa ja sitä muutosta, mikä
hänessä heidän avioliittonsa aikana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt,
että Laura nyt vasta toteutti itseään ja että se mielentila,
mikä Laurassa oli vallitsevana heidän avioliittoon mennessään,
oli poikkeuksellinen. Ei mikään niin miellyttänyt ja häikäissyt
Lauraa kuin komeus ja loisto. Hän oli taiteilijana kärsinyt suuren
kuperkeikan, hänen taloudellinen asemansa oli pakottanut hänet
turvautumaan ventovieraisiin ihmisiin. Nyt häntä ylistettiin
taiteilijana, nyt hän oli itse anastanut itselleen aseman. Eipä hän
näin ollen tahtonut tietää mistään orjuudesta, mistään pakosta.
Entiset ajat olivat olleet ja menneet! Jos hän näki kärsivänsä
vääryyttä -- taiteilijasieluthan näkevät sen sitäpaitsi helpommin
kuin muut kuolevaiset --, niin hän iski vastaan, antoi niin että
tuntui.
-- Oletko sinä, Laura, minulle vielä vihainen? kysyi Särkkä
vaimoltaan kerran päivällispöydässä.
Laura ei vastannut.
-- Heitä nyt jo vihasi, pyyteli Särkkä. -- Eiköhän meissä ollut syytä
kummassakin?
-- Sinulla ei ole oikeutta, virkkoi Laura silmät säihkyvinä, -- panna
esteitä minun toiminnalleni, kun se on yhtä hyvää ja hyödyllistä kuin
omasikin. Sen ovat sanoneet minulle muutkin!
-- No mutta, Laura hyvä, oletko sinä jo muihinkin vedonnut tässä
asiassa, joka minun ymmärrykseni mukaan koskee yksinomaan meitä kahta?
-- Se on minun asiani! vastasi Laura.
-- Laura, varsinkin tästä kysymyksestä haluaisin kanssasi keskustella.
-- Minulla ei ole aikaa nyt, virkkoi Laura tylysti.
-- Miksi ei ole? Aiotko tänäkin iltana mennä johonkin.
-- Aion!
-- Elä nyt, hyvä ihminen! Keskustellaan kumminkin ensin.
-- Mitä meillä on keskusteltavaa? En minä aina jaksa kuulla sinun
ruikutuksiasi!
-- Vai niin.
Särkkä poistui omaan huoneeseensa. Kohta sen jälkeen kuului Laura
lähtevän.
Viime aikoina oli Särkän kodissa alkanut käydä vieraita tuhkatiheään.
Olipa Lauralle ilmaantunut sukulaisiakin, serkkuja ja pikkuserkkuja,
joista avioliiton alkuaikoina ei tiedetty mitään. Nämä kävivät Lauran
luona, ja Laura teki ahkerasti vastavierailuja. Viime aikoina hän oli
solminut ystävyydenliittojakin useilla suunnilla ja naisellisella
avomielisyydellä kertonut kaikki perheasiansa ystävilleen, usein
niitä liioitellenkin voimakkaan mielikuvituksensa avulla. Näissä
piireissä alettiin Särkkää pitää jonakin sivistyneenä raakalaisena,
joka kohteli vaimoaan säädyttömillä tavalla. Kaikki myötätunto oli
Lauran puolella. Uskotuin Lauran miesystävistä oli Antero Koski,
joka ymmärtämättömyydessään kiihoitti Lauran intohimoja jyrkkään
vastarintaan Särkkää kohtaan.
Jo useana iltana oli Särkkä tehnyt iltakävelyjä eri suunnille
kaupunkia. Hänelläkin näytti olevan tärkeitä asioita toimitettavana.
Pekka Kontio ja Aini Rasi käydessään hänen luonaan olivat kertoneet
Paavo Tuunaisen olevan rappion partaalla. Särkkä ei ollut unohtanut
tätä etevää oppilastaan. Ja hänen aivoissaan oli syntynyt ajatus
pelastaa, jos mahdollista, Paavo turmiosta. Häntä Särkkä etsi.
Hän kävi melkein kaikissa kapakoissa, istui vähän aikaa kussakin
ja sitten löytämättä häntä pettyneenä poistui. Vaimonsa mentyä
lehtori nytkin lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän alkoi ooprikselta,
siirtyi sitten Kämppiin, Seurahuoneelle ja vihdoin Kaivohuoneen
isoon saliin. Ulkona oli alkanut hämärtyä, sähköt paloivat sisällä.
Muka sanomalehtiä etsien hän kierteli joka sopen, mutta missään ei
Paavoa ainakaan vielä näkynyt. Sitten hän istuutui erääseen nurkkaan
ja tilasi teetä. Sanomalehtensä takaa hän piti silmällä kaikkia
tulijoita. Ja vihdoin saapuikin tuttavia, mutta niiden joukossa ei
ollut Paavoa. Tuttavia oli kaksi: taiteilija Antero Koski ja Laura.
Särkkä hämmästyi, veti sanomalehden kokonaan eteensä ja istui
hiljaa, melkein hengittämättä. Tarjoilija ohjasi tulijat salin läpi
sivuhuoneeseen. Särkkä heitti sanomalehden ja maksun teestä pöydälle
ja pötki häpeissään tiehensä. Eikä hän sen jälkeen enää käynyt Paavoa
etsimässä.
Mutta kohtalo oli hänelle suopea. Seuraavana päivänä koulusta
tullessaan hän tapasi Paavo Tuunaisen kadulla. Tämä aikoi ensin
väistää vastaantulijan menemällä kadun poikki, mutta lehtori pidätti
hänet.
-- Miten jaksat? kysyi lehtori ystävällisesti.
-- Siinäpähän menee, vastasi Paavo katsellen kadun toiselle puolelle.
-- Etkö tulisi käymään luonani? kysyi lehtori. -- Minulla olisi yhtä
ja toista juttelemista.
-- Voisinpahan ehkä tulla, vastasi Paavo väkinäisesti.
Särkkä tarjosi vieraalleen päivällisen, joka tälle näyttikin
maistuvan erinomaisesti. Paavon vilkuilevasta käytöksestä kyllä
saattoi päättää, ettei hän ainakaan alussa ollut hyvillään tästä
kohtauksesta muutoin kuin ehkä päivällisen tähden. Särkkä kertoi
sitten Paavolle, että hänellä olisi nyt tavattoman kiireellisiä
kirjoitustöitä, joten hän välttämättömästi muutamiksi päiviksi --
ehkä kauemmaksikin, jos Paavolla olisi aikaa -- tarvitsisi hänen
apuaan. Paavo lupautui. Jo samana iltana työt aloitettiin ja
jatkettiin niitä illalliseen saakka. Kun Paavon piti poistua -- hän
ei muka voinut jäädä lehtorin luokse ainakaan täksi yöksi -- antoi
lehtori hänelle viitosen.
-- Vai tarvitsisitko enemmän ehkä? kysyi lehtori.
-- Ei, en minä nyt.
-- Mihin aikaan voit tulla aamulla, joko ennen kahdeksaa?
-- Voin kyllä.
Siten jatkui työtä toukokuun viimeiset päivät. Joka ilta sai Paavo
viitosensa etukäteen. Hän oli hyvillään toiselta puolen, että saattoi
nyt edes iltahetken, istua kapakassa omalla kustannuksellaan. Kotoaan
hän ei enää saanut, velkojenkin hoito oli jo niin ja näin. Luvuista
ei tullut mitään, sillä "karhut" alkoivat pitää tarkkaa huolta siitä,
ettei hänelle jäänyt rahtustakaan rauhoitettua aikaa. Ainaisessa
pienessä humalassa ollen sellaista olotilaa sentään saattoi sietää,
ja kun sai hyvän "plenskan", niin ilokin tuntui ilolta.
Jo yhteistöiden ensi päivinä lehtori ryhtyi tiedustelemaan, mille
kannalle Paavo asettuisi maallemuuttoon nähden. Epävarmalta näytti.
Mutta lehtori kuvaili maaelämää niin kirkkailla väreillä, että Paavo
alkoi tuntea vähitellen jonkinlaista mieltymystä siihen. Ja vihdoin
hän lupautui.
Muuttopäivä läheni. Se ei ollut, kuten edellisinä vuosina, kesäkuun
ensimmäinen, vaan oli siirtynyt viidenteen. Laura-rouvalla oli paljon
hommaa, kaupungilla hän liikkui päivät päästään, tilasi pukuja ja
kävi niitä koettamassa. Särkkä odotti kärsivällisesti, vaikka Pilke
niin usein pilkistelihe houkuttelevana hänen sielunsa silmissä.
Muuttotavarat ottivat nyt suuremman tilan kuin ennen. Pilkkeeseen
piti rouvan määräyksestä viedä "sivistyneille" kuuluvia huonekaluja.
Sitä varten Laura pakkautti sänkynsä -- hän oli sairas, hän ei voinut
maata kovilla alustoilla ja epämukavissa laatikoissa -- muutamia
nojatuoleja y.m. Mutta pääasia Särkän mielestä oli, että vihdoinkin
päästiin lähtemään.
Matkalla Laura tunsi ruumiissaan kaameita väristyksiä, jotka
johtuivat Pilkkeen yksinäisyydestä, mikä häntä siellä odotti. Hän
oli viime talven kuluessa viettänyt siksi loisteliasta seuraelämää,
että maalaisolot ilman hengenheimolaisten seuraa, ilman elähyttäviä
taiteellisia vaikutelmia häntä ihan kammottivat. Olihan hänellä
miehensä, olihan hänellä lapsensa! Mutta mitä iloa oli hänellä
miehestä, jonka elämänkäsitys oli vallan toinen kuin hänen omansa,
-- ja mitä lapsistakaan, jotka eivät vielä mitään ymmärtäneet. Laura
luuli olevansa liian vanha heidän kanssaan leikkiäkseen.
Laura ei muistanut enää sitäkään, miksi hän Särkän kanssa oli mennyt
naimisiin. Tai ehkäpä hän ei tahtonut muistaa. Hullu hän oli ollut,
niin hän omassa mielessään päätteli, kun oli moisen tyhmyyden tehnyt.
Hän, taiteilija, sarkanuttutalonpojan rouvaksi! Vilahti tosin välistä
Lauran mieleen kuin varkain muisto siitä, että Särkkä oli häntä
kohtaan ollut sangen hyvä ja avustanut joskus häntä kelpo lailla.
Mutta mitä seurasi sitten? Ja Lauran mieli kovettui jälleen. Hän ei
olisi saanut toteuttaa taidettaan. Särkkä oli muka koettanut kynsin
hampain sitä ehkäistä.
Heidän saapuessaan Pilkkeeseen katseli kumpikin sitä eri
valaistuksessa. Särkästä se tuntui ehkä entistään leppoisemmalta
rauhan majalta. Ehkäpä täällä taas elämä laskeutuisi siedettävään
uomaan, ehkäpä luonto tyynnyttäisi kukkuroilleen kuohahtaneita
intohimoja? Laurasta taas näytti Pilke pieneltä ja mitättömältä
torpalta, joka oli vallan ala-arvoinen heidän asunnokseen.
Sellaisissahan asuivat seudun köyhimmät torpparit. Varsinkin se
hänestä tuntui harmittavalta, ettei Särkkä ollut hommannut edes
laivasiltaa rantaansa ja koettanut saada ohikulkevia laivoja lahteen
poikkeamaan. Siihen ei suinkaan olisi ollut voittamattomia esteitä.
-- Mihin meidän sitten pitäisi mennä? Eihän meillä ole mihinkään
asiaa. Me vietämme kesää, me tahdomme olla rauhassa, oli Särkkä
vastaillut, kun laivasillasta oli ollut kysymys.
Paavo Tuunainen oli ollut omissa mietteissään koko matkan, eikä
hän Pilkkeeseen saavuttuakaan ensi päivinä suurta melua itsestään
pitänyt. Elämä tuntui hänestä raskaalta, ja häntä väsytti
lakkaamatta. Viinahöyryt karkkosivat ruumiista. Lehtori antoi hänen
olla omia aikojaan. Jonkun päivän kuluttua hän sitten valmisteli
hänelle kirjoitustöitä, lämmitti saunan kaksi kertaa viikossa ja
kylvetti häntä kelpo lailla. Muina päivinä sateista ja tuulista
välittämättä käytiin uimassa.
Mutta viikon parin perästä maalle tultua etsiskeli Särkkä maatöitä.
Vihdoin hän keksi sellaisen tuuman, että hänen maapalstansa ympäri
oli kaivettava suuri viemärioja. Mitä varten? Lehtori hymähti
itsekseen, kun arvosteli tämän työn turhuutta. Mutta kaivettava se
vain oli. Heinäntekoon, kesätöistä hauskimpaan ja terveellisimpään,
oli vielä ainakin kuukausi aikaa. Jo sitä ennen -- mietti Särkkä
-- tulee Paavo Tuunaisen viinahien valua tantereelle. Ainoastaan
ruumiillinen työ voi kitkeä hänen ruumiistaan tuon synnillisen himon.
Särkkä paalutti viemärin suunnan, mittasi sen pituuden ja jakoi
kahteenkymmeneen yhtä suureen osaan päätellen, että sen tulee
kahdessakymmenessä päivässä valmistua. Sitten hän hankki terävät
rautakanget ja lapiot. Kävellessään Paavon kanssa hän kertoi tälle
rankkasateiden usein tekevän tuhoa hänen peltopalstalleen.
-- Näetkös, selitti hän, tuo kangas, joka ei ime vettä kyllin
nopeasti, viettää tänne rantaan päin ja työntää tulvan minun
pellolleni. Mutta nyt minä sen ehkäisen, minä piiritän maani
viemäriojalla. Muutoin se työ on sangen hauskaa; rupeama päivässä tai
pari, niin oja on pian valmis.
Ja sen enempää Paavoa kehoittamatta hän eräänä päivänä alkoi iskeä
lapiotansa maakamaraan. Työmaalle hän oli varustanut lapion ja kangen
myöskin toista miestä varten. Kun Paavo kuuli lapioniskuja, meni hän
paikalle, tarttui kankeen, ja yhdessäpä he sitten ojan kaivoivat.
Kahdessakymmenessä päivässä se valmistui, juuri niinkuin lehtori oli
sen suunnitellut.
Työ oli ihmeellistä lääkettä Paavon lakastuneelle mielialalle. Ojan
reunustat kasvoivat rehevää heinää -- ja varmaan moni ruohonkorsi
oli imenyt voimaa niistä hikipisaroista, joita Paavo työssään
oli vuodattanut. Mutta mitä tiheämmin ne olivat tippuneet, sitä
uutterammin tekivät työtään ruumista oikeilla nesteillä elähyttävät
voimat. Ojanvarret aitoineen, koivikkoineen muuttuivat hymyileviksi,
taivas päilyi kirkkaana ja loisteliaana -- ja Paavon täytyi jälleen
ruveta naurahtelemaan ja laskemaan leikkiä, laulelemaan kilpaa
iloisten lintusten kera.
-- Tulisit sinäkin, Laura, meidän kanssamme ojasta kiviä vääntämään
vähäksi aikaa, niin kyllä ikäväsi häviäisi, oli Särkkä usein
kehoittanut vaimoaan.
-- Luuletko, että minun jäseneni sellaista kestäisivät, ja
millaisiksi käteni tulisivat? vastaili Laura.
Eipä Laura osannut ryhtyä oikeaan keinoon ikävänsä ja pahan tuulensa
poistamiseksi. Juhannuksen jälkeen hän välttämättömästi tahtoi päästä
kylpylaitokseen, sillä häntä vaivasi hermostuneisuus. Särkkä pyysi
häntä jäämään kotiin ja kylvettämään itseään kotisaunassa.
-- Sinä olet kummallinen mies, Samuli, virkkoi Laura. -- Et antaisi
vaimosi koskaan liikkua missään ja huvitella itseään. Hänen pitäisi
olla aina kiinninaulattu kotiin.
-- Mutta Laura, huvittelithan sinä koko viime talven, huomautti
Särkkä.
-- Vai huvittelin? Työtä minä tein!
Särkkä ällistyi. Hän oli pitänyt vaimonsa viimetalvista elämää
kokonaan huvitteluna.
-- Ja toisekseen, jatkoi Laura, ei tälläkään kertaa huvittelu ole
pääasiana, vaan parantuminen. Minä en ole terve.
-- Mikä sinua oikein vaivaa?
-- Minä olen liiaksi rasittanut itseäni.
-- Mutta eihän sinulla ole ollut siihen vähintäkään pakkoa.
-- Ja tuo nykyinen piika sinun on heti kuskattava meiltä pois, sillä
minä en ole täällä päivääkään, jos se pysyy talossa, sanoi Laura
päättävästi, muuttaen puheen suuntaa.
Särkkä oli usein kuullut vaimonsa tuskastuneen äänensävyn
palvelijatarta puhutellessa. Olipa tämä välistä vastaillut
koppavastikin, joten seurauksena oli ollut ankara sanasota.
-- Voithan sinä sen itse tehdä, jos hän on mahdoton.
-- Sinulle ei tietysti kuulu mikään, mikä kuuluu vaimollesi?
-- Minusta tällaiset asiat kuuluvat emännälle.
-- No hyvä, ole sitte hänen kanssaan, jos toimeen tulet. Mutta minun
on päästävä kylpemään.
-- Jos se on tarpeellista, niin voithan mennä, myönsi Särkkä.
Laura matkusti Savonlinnaan.