Pekka Kontio on uutterasti työskennellyt kotinsa maanviljelyksen
hyväksi lähes kaksi vuotta. Isä on poikaansa tyytyväinen, sillä
työn tulokset pistävät esiin kaikkialla. Äiti puolestaan välistä
kyllä huokailee, ettei hänen Pekka-pojastaan tullut pappia, kun jo
kerran niin paljon oli lukenut. Mutta tyytyväisenäpä hänkin viimein
hymähtää, kun poika huomauttaa, että velkaantunut pappi on yhtä
onneton kuin mikä muu herra tahansa.
-- Niin, eihän meillä olisi ollut omia varoja, myöntää äiti.
Pekalla on oma kamari, jonka hän on sisustanut makunsa mukaan.
Hän lueskelee paljon, varsinkin maatalouskirjallisuutta, hoitaa
kirjanpitoa ja tekee laskelmia maanviljelyksen kannattavaisuudesta.
Omin kokemuksin hän kaikki haluaa oppia. Ensi alussa tuntui
täsmällisyys hänestä vaikealta, mutta mitä enemmän hän on töihin
tutustunut, sitä säännöllisempi hänestä on tullut.
Välistä on kylläkin pistänyt ikäväksi maalainen yksitoikkoisuus,
mutta senkin on jaksanut sentään aina sivuuttaa, kun on ollut
olemassa se, jolle ikävästään ja huolestaan on kirjoitellut.
Aini Rasi, joka on varttunut sieväksi neitoseksi ja jolla on
valkoinen lakki kuten Pekallakin, saa Pekan ikävän haihtumaan
siten, että hän vastaa heti ja täsmällisesti kaikkiin Pekan
kirjeisiin. Aini on ollut Helsingissä "oppimassa elämää", kuten
hän kerran Pekalle kirjoitti. Ei hän maisteriksi eikä tohtoriksi
aikonut, vaan hän tahtoi oppia jotain käytännöllistä. Hän oli
sairaanhoitajatarkurssilla.
Kesän tuloa odotellessa alkoi Pekankin mieli tehdä avarampaan
maailmaan hiukan itseään tuulettamaan. Ja mikäpä häntä esti? Hän
ilmoitti Ainille tulonsa -- ja silloin matkaa ei enää mikään voinut
pidättää.
"Suloista on neitoansa kohdata."
Pikajunatkin tuntuvat kulkevan kovin hitaasti silloin, kun matkustaja
tietää matkan päässä näkevänsä sen, jolta toivoo ja tietää saavansa
suloisen silmäyksen. Asemat näyttivät Pekan mielestä menevän ohitse
kovin hitaasti. Unikaan ei tietysti maistunut. Pekka ehti ajatella
paljon asioita, vanhoja ja uusia, joiden kaikkien keskuksena oli
omenaposkinen, sinisilmäinen, vaaleakutrinen, hymyilevä tyttö. Ihme,
miten se kuva oli hempeä ja ihana -- ja se oli tuossa kuin ilmi
elävänä edessä, mutta eipäs sitä vain voinut koskettaa. Kaikelle se
hymyili -- ja sitten niin herttaisesti!
Veturi alkoi vihellellä ja piipittää. Välistä kuului pyörien jyske
selvemmin, välistä se hälveni hiljaisemmaksi. Kallioseiniä vilahteli
ikkunan takaa. Ja sitten tuntui Pekasta, kuin vauhti olisi kiihtynyt
-- yhä kiihtynyt. Hän katsahti ikkunasta ulos. Siinä sivuutettiin
Pasila.
Hän alkoi koota tavaroitaan. Eläintarha, kallioita -- sitten aukeni
Töölön lahti --. Pekka laski mielessään: yksi, kaksi, kolme...
Hän luuli ehtivänsä laskea kahteenkymmeneen -- kolmekymmentä,
kolmekymmentäyksi! Juna töksähti kuin aura kantoon. Ihmisiä vilisi
asemasillalla kuin muurahaisia suuressa keossa. Pekka tirkisteli
ikkunasta -- ei näkynyt. Oh, kun ne ihmiset -- inhoittavat ihmiset
matelivat kuin kärpänen tervassa.
Vihdoin Pekka pääsi vaunusta ulos. Hän kulki varovasti tähyillen joka
suunnalle, mutta ei vain nähnyt "häntä" missään. Mutta asemasillan
päässä, rakennuksen räystään alla, oli ihka elävänä, ruumiillisena,
sama vartalo, samat kasvot, sama herttainen hymy, minkä hän oli vähän
aikaisemmin sielunsa silmillä nähnyt. Pekka melkein pysähtyi kuin
näyn nähdessään. Hän tahtoi pidättää itseään, hän tahtoi tyynnyttää
itseään, sillä hän oli Ainin nähtyään tuntenut sydämessään liian
suloisen piston.
-- Kas, siinähän sinä olet! huudahti Aini.
-- Tässä minä nyt olen! Oletko sinä täällä yksin? kysyi Pekka.
-- Tietysti! kuului heleä, varma vastaus. Se "tietysti" vasta tuntui
Pekasta hyvältä.
Hän tervehti Ainia toistamiseen kädestä pitäen ja sai niin
hellänlempeän puristuksen vastaan, että hänen aivoissaan syntyi
ajatus: nyt hän on varmasti minun!
Pekka tilasi itselleen huoneen ja jätti tavaransa sinne. Sitten he
menivät kahvilaan saamaan virvokkeita. Aini kertoi lopettavansa
sairaanhoitokurssinsa seuraavalla viikolla ja menevänsä kotiinsa
kesäksi hoitamaan taloutta, sillä äiti ja isä matkustavat
vesiparantolaan ainakin puoleksitoista kuukaudeksi. Hän ilmoitti
talven kuluessa käyneensä myöskin keitto- ja kirjanpitokurssit.
-- Entäs tanssikurssi? kysäisi Pekka.
-- Hyh. Minä osaan tarpeekseni tanssia ilman kurssiakin, vastasi Aini.
-- Niinpä niin, virkkoi Pekka, sinä olet opetellut siis ainoastaan
hyvää ja hyödyllistä.
Pekka puolestaan kertoi maanviljelyshommistaan ja
tulevaisuudentuumistaan. Hänellä oli aikomus ryhtyä rakentamaan taloa
uuteen kuntoon, mutta hän tahtoi tehdä sen niin vähitellen, ettei se
estäisi muita töitä eikä kysyisi yhdellä kertaa suuria kustannuksia.
Viljelyskelpoista maata oli hänen kotitalossaan yllin kyllin, kunhan
hän vain oppi oikealla tavalla niitä viljelyskuntoon perkaamaan.
-- Onko sinusta maanviljelys hauskaa? kysyi Aini.
-- On, on hyvin hauskaa, vastasi Pekka. Hetkisen mietittyään hän
kysyi kuin epäillen: -- Sinä kai pidät enemmän kaupunkielämästä?
-- En sitten vähääkään. Kyllä minä en enää tännekään tule, jos vaan
muualla saan olla, vastasi Aini.
Pekka veti taskustaan tukun papereita ja ryhtyi jälleen juttelemaan
rakennushommistaan.
-- Kuulepas, Aini, virkkoi hän, sinä kun olet käynyt
"soppakoulunkin", sanopas, millaisen keittiön sinä haluaisit?
Ja sitten he ryhtyivät suunnittelemaan uuden rakennuksen keittiötä,
sen jälkeen siirtyivät he ruokailuhuoneen järjestämiseen, salin,
vieraskamarin ja --. Kumpikin naurahti yhtaikaa ja samalla punastui.
Aini joutui kovin hämilleen. He ymmärsivät että suunnittelut koskivat
heidän yhteistä kotiaan.
-- Oletko nähnyt lehtori Särkkää? kysyi vihdoin Pekka.
-- En edes vahingossa kertaakaan, vastasi Aini.
-- Siellä meidän pitää käydä. Minä olen ikäni kiitollinen sille
miehelle; hän se sai minusta maanviljelijän.
-- Miten niin?
-- Siten, että hän saarnasi minulle järkeä, etten ryhtyisi velalla
lukemaan, kun kerran omia varoja ei ollut.
-- Eikö sinulla ole yhtään velkoja?
-- Ei, jumalan kiitos!
-- Sepä on hyvä!
-- Onko sinunkin mielestäsi, Aini?
-- On toki!
Kaikki, minkä Pekka kuuli ja näki, lujitti hänen rakkauttaan.
Olipa sentään suuri, hyvin suuri onni, että he kaksi niin helposti
ymmärsivät toisiaan.
-- Oletko Paavo Tuunaista nähnyt? kysyi Pekka taas.
-- Olen! vastasi Aini hieman naurahtaen.
-- Miksi naurat?
-- Ilman vain.
-- Etkö voi sanoa syytä? Aini katsahti pöydän yli kumppaniinsa ja
kohotti oikean käden etusormensa kuin nuhdellakseen.
-- Oletkohan mustasukkainen! hän sanoi. Pekalla oli punastumisen
taito vielä tallella.
-- En, en minä enää, vastasi hän häpeissään.
-- Vai et enää. No hyvä! Minä tapasin Paavon viikko sitten osakunnan
kekkereissä. Hän tuli minua viemään tanssiin ja oli -- humalassa.
-- Juoko se vain yhä?
-- Sitä kuuluu tekevän.
-- Sepä ikävää -- ja niin etevä kyky. Seuraavana päivänä nuoret
menivät yhdessä lehtori Särkkää tervehtimään.
Särkkä oli asunut jo koko lukuvuoden uudessa huoneistossa Bulevardin
varrella. Se oli komea asunto. Ainoastaan lehtorin työhuone oli
entisillä juurikkotuoleilla ja hänen rakkailla seinuspenkeillään
sisustettu. Iso sali oli uudenaikaisesti varustettu komeasta
flyygelistä alkaen hienoimpaan uunilaipioon saakka. Vierasten
saapuessa ei Laura-rouva sattunut olemaan kotona, jonka tähden
lehtori vei heidät omaan työhuoneeseensa, iloiten suuresti, että he
häntä vielä muistivat.
-- Oletteko te kihloissa? kysäisi Särkkä muun puheen lomassa.
Vieraat kävivät hämilleen. Mitäpä he siihen kysymykseen olisivat
voineet vastata. Aini naurahteli itsekseen. Vihdoin hän omasta
puolestaan sanoi:
-- En minä oikein tiedä. Pekka saapui kaupunkiin ja pyysi minua
tulemaan kanssaan tänne.
-- Eipä silti, ettette minun luokseni voisi tulla yhdessä, vaikkapa
ette olisikaan kihloissa. Mutta miten minusta se lienee tuntunut niin
luonnolliselta, että satuin kysymään.
-- Eiköhän se jotain sellaista olekin, uskalsi Pekka huomauttaa.
-- Sitähän minäkin, sanoi Särkkä. -- Naiset tahtovat aina asioita
kaunistella.
-- En minä tosiaankaan halunnut kaunistella, soperteli Aini
hämillään, naurahdellen. -- Jospa sitä paljon kaikista muista asioista
onkin puhuttu, niin ei -- --
-- Vielä siitä, keskeytti hänet lehtori. -- Hyvä onkin, että ensin
selvitellään muut asiat, ja kun ne näyttävät olevan kunnossa, niin
se "asia" selvenee itsestään. Joka tapauksessa näen olevan syytä
onnitella, ja sen teenkin oikein sydämeni pohjasta.
Niin joutuivat Pekka Kontio ja Aini Rasi kihloihin. Lehtori
Särkkä tietämättään oli säästänyt Pekan polvistumisesta ja muusta
virallisesta seremoniasta. Heidän poistuessaan vihdoin lehtorin luota
tarttui Aini kursailematta Pekan käsipuoleen. Ja vielä vuosien,
pitkien ja vaivalloisten, mutta yhdessä kestettyjen vuosien kuluttua
pauhasi reipas Aini Pekalle: "Sinussa ei ole koskaan ollut miestä
edes kosimaan, lehtori Särkän piti sekin puolestasi tehdä!"
Kuinka mielellään vastoinkäymisten ja murheiden murtama sydän --
jos se on hyvä -- sentään suo hyvää toisille. Särkän sydän ei ollut
syttä valkeampi silloin, kun hän nuorille vierailleen vilpittömän
onnittelun lausui. Hänen äänestään ja katseestaan saattoi päättää,
että kaikkien hyvien hengettärien antimet hän toivoi nuorten liittoa
lujittamaan. Ja kumminkin silläkin hetkellä painoi suuri suru hänen
mieltään.
Hänen ja hänen vaimonsa tiet olivat viime aikoina yhä enemmän
erkaantuneet. Laura-rouva oli saanut uuden, kalliin, hienosti
sisustetun kodin, mutta eipä hän siinäkään viihtynyt. Taiteilija oli
hänessä jälleen viime talven kuluessa herännyt eloon. Hän ei saanut
rauhaa, ellei hänellä aina ollut tiedossa jokin esiintymistilaisuus.
Ja niitä näytti nyt olevankin enemmän kuin tarpeeksi. Lauralla oli
ollut menestystä, häntä ylistettiin arvosteluissa ja toivottiin hänen
kauan pysyvän tällä ylevällä tasolla isänmaalle iloksi ja kunniaksi
kansalle. Milloin häntä pyydettiin avustajaksi hyväntekeväisyyden
nimessä, milloin taas suuren ansion toivossa.
Särkällä oli kumminkin parempi laskutaito ansioihin nähden.
Heillä piti olla kolme palvelijaa: keittiö- ja sisäpalvelija sekä
lastenhoitaja. Yhä tarvittiin myöskin uusia pukuja. Vieraina kävivät
kuulut taiteilijat j.n.e.
Särkkä toivoi jälleen kesäistä rauhaa, hän ikävöi Pilkkeeseensä,
missä tämä rauhattomuus loppuisi ainakin kesän ajaksi. Hän oli ollut
naimisissa viidettä vuotta, milloin olisi edes kymmenen kulunut --
ellei muutosta onnellisempaan päin tapahtuisi?
Kun hän istuskeli syvissä mietteissään keväisen illan hämärtyessä,
kuuli hän vaimonsa tulevan kotiin. Hän ilostui siitä, sytytti
lamppunsa ja ryhtyi työhön. Hetken kuluttua Laura tuli hänen
huoneeseensa.
-- Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä huomenna
avustaisin turvattomien lasten hyväksi järjestettyä iltamaa? kysyi
hän.
Särkkä nousi paikoiltaan ja meni vaimoaan vastaan.
-- Elä nyt enää; johan sinä olet avustanut omalta osaltasi tänä
talvena. Elä viitsi! pyyteli Särkkä.
-- Mutta ajattele nyt: turvattomien lasten hyväksi!
-- Onhan sinulla kaksi turvatonta itselläsikin.
Muistaisit niitä.
-- Soo, sinäpä olet hävytön. Tarkoitatko sinä sillä, etten minä muka
hoida lapsiani?
-- Ei, Laura, en minä tarkoita kerrassaan mitään. Mutta minä pyydän
oikein kauniisti, ettet nyt tällä kertaa menisi.
-- Minun lapseni voivat hyvin! sanoi Laura. -- Siitä ei ole syytä
soimata. Tule vaikka katsomaan, jollet usko.
-- Uskonhan minä.
Mutta Laura, joka kotiin tultuaan ei edes ollut käynyt
lastenkamarissa, tahtoi todellakin tulla vakuutetuksi, että lapset
voivat hyvin. Pienokaisia asetettiin juuri makuulle, ja Laurakin otti
osaa tähän hommaan.
Särkkä asettui jälleen työhönsä hyvillään siitä, että edes tällä
kertaa oli saanut tahtonsa läpi.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Laura saapui jälleen hänen
huoneeseensa.
-- Miks'et tullut lastenkamariin? Olisit nähnyt, kuinka hyvin
pienokaiset voivat. Minä panin heidät makuulle. Ei sinulla siis ole
mitään syytä tehdä esteitä minun lauluhommilleni.
Särkkä keskeytti jälleen työnsä ja kääntyi vaimoonsa päin.
-- Mutta olisikohan tuo ainainen avusteleminen nyt niin
välttämätöntä? Antaisit nuorempien.
-- Niin, nuorempien! Sinä et tietysti ota ollenkaan huomioon sitä,
että sellaisessa iltamassa tulee olla ensiluokkainen ohjelma, jotta
rikkaat sinne saapuisivat.
-- No saattaa olla niin. Mutta elä nyt tällä kertaa kumminkaan mene!
pyyteli Särkkä.
Lauralla oli itsepintainen tapa aina saada miehensä suostumus
kaikkiin toimiinsa. Ellei hän saanut sitä hyvällä, otti hän sen
väkisin. Särkän oli aina lopuksi pitänyt lausua jotain sinnepäin,
että: no menehän nyt sitten, tai: olkoon nyt tällä kertaa niin...
-- Sinä olet tavattoman itsekäs mies, Samuli! virkkoi rouva jälleen.
-- Itse sinä kyllä huvittelet itseäsi hyväntekeväisyydellä, kun
maalaisakat ovat kysymyksessä; silloin kun sinua haluttaa, teet sinä
heidän heinätyönsä tai tuhlaat myllärin työhönkykenevälle joukolle
runsaita antimia. Mutta kun avuttomien lasten hyvä on kysymyksessä,
silloin sinulla on kaikenlaisia verukkeita. Tähän tarkoitukseen, joka
nyt on kysymyksessä, kuluisi ainoastaan kaksi iltaa, tänään harjoitus
ja huomenna itse iltama -- siinä kaikki, jotavastoin sinulta -- --
-- Mutta voikohan näitä kahta asiaa oikeastaan verrata toisiinsa?
kysyi Särkkä miettiväisenä.
-- Vai ei? Ei tietysti! Toisessa on kysymyksessä kykenevät aikuiset
ja toisessa avuttomat lapset. Toisia avustat sinä ja toisia haluaisin
avustaa minä.
-- Vieläkö sinä tänäänkin sitten menisit ulos?
-- Tietysti. Kyllähän ainakin yksi harjoitus on välttämätön.
-- Ja siten sinä olet joka ilta ulkona myöhään yöhön saakka. Minua
hävettää tällainen elämä.
-- Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisi Laura.
-- En mitään sen enempää kuin sanoin.
-- Siinä oli ilkeä viittaus. Sinä olet halpamainen. Hyvä. Mitäs
sanot, jos minä ilmoitan sinulle, että olen jo lupautunut avustajaksi
huomiseen iltamaan, vaikka tahdoin -- --
-- Vai jo lupautunut! Mitäs sinä sitten enää tässä tingit? tiuskaisi
Särkkä. -- Mene sitten, mene, hyvä ihminen, ja vaikka olisit
helsinkiläisten posetiivina aamusta iltaan, niin -- --
-- Hävytön! kivahti Laura ja poistui, paiskaten oven jälestään kiinni.
Hetkistä myöhemmin kuului ulko-ovi liikkuvan saranoillaan, ja Lauran
askeleet häipyivät rappukäytävään. Ja vihdoin kumahti kadulle johtava
ovi -- ja sitten oli kaikki hiljaista Särkän ympärillä.
Laura kulki nopein askelin Erottajalle päin. Annankadun kulmassa
hän istuutui rattaille ja käski ajaa seurahuoneelle. Koko ajan hän
katkeruudella muisteli miehensä käytöstä. Miks'ei hän, yhtä hyvin
kuin muutkin, saisi voimiensa mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä
-- vallan yhtä suurella syyllä kuin esimerkiksi Samuli Särkkä? Että
tämä vielä kehtasikin pistellä häntä. Odotapas, mietti hän, minä
sinulle vielä näytän! "Helsinkiläisten posetiivi" -- hyi... Raaka oli
sellainen mies, sivistymätön raak -- --
Hevonen pysähtyi. Hän maksoi ja astui sisään. Valoisissa portaissa
hän katsahti isoon, kirkkaaseen peiliin. Hänen rauhansa palasi --
hän oli vapaa -- nyt hän sai olla vaikka aamuun saakka, miten kauan
vain halutti -- eikä miehellä saanut olla mitään sanomista, koska
hän oli häntä niin syvästi loukannut. Oikeastaan alkoi Laura tuntea
tyydytystä, että oli käynyt niin kuin oli käynyt.
Harjoitukset alkoivat. Hänen säestäjänään oli Antero Koski, jonka
ystävällisyys sai Lauran pian unhottamaan viimeisenkin muiston vähän
aikaa sitten sattuneesta kohtauksesta. Kun laulut oli valikoitu ja
läpikäyty, tarjosi Koski Lauralle illallisen, jonka he söivät ison
ruokasalin yksityiskomerossa. Pikkutunneilla Laura palasi kotiinsa.