X.

On kulunut yli kaksi vuotta. Laura-rouva on siirtynyt Pilkkeen

vakinaiseksi kesäasukkaaksi jo kolmannen kerran, ei enää miehensä

kanssa kahden, vaan heitä on seurannut sinne puolentoista vuoden

vanha tyttönen, Helvi. Kesäasunto, ainakin ulkonäöltään, on

entisellään. Pihamaan nuoret koivut ovat vain tulleet tuuheammiksi ja

jatkuneet jonkun verran varreltaan. Anna-Maija käy yhä edelleenkin

suursiivouksilla, vaikka Särkällä on nykyään vakinainen palvelijakin.

Mutta sen tehtäviin kuuluu etupäässä pikku Helvin hoito.

Lehtorin kesäinen saunakumppani on poissa. Viime talven tuimimmillaan

tuivertaessa olivat Mylläri-Matin voimat loppuneet ja henki jättänyt

maallisen majansa. Kaihoten häntä Särkkä kaipasi. Useita hauskoja

muistoja hänellä oli vanhuksesta. Puolitoista vuotta sitten, vähän

ennen Helvi-tyttösen syntymistä, kun lehtori nuorelle myllärille

oli kirjoittanut esikoislapsensa odotuksesta ja pyytänyt häntä

Mylläri-Matille uutisen kertomaan, oli ukko lahjaksi uudelle

tulijalle tehnyt pienen, sievän kätkyen. Yötä päivää oli vanhus

lahjaansa valmistanut; Yrjön piti se sitten varta vasten saattaa

rautatielle. Ja parhaiksipa se sitten tuo pääkaupungissa verrattain

harvoin nähty esine oli perille saapunut.

Mylläri-Mattia muistellessaan ei Särkkä suinkaan unohtanut tätä

suurenmoista lahjaa. Siinäpä uskollisen vanhan ystävän antamassa

"sängyssä" kelpasi pienokaisen nukkua; mahtoipa uni olla kultaista

sellaisessa pikku tuutussa! Kätkyt oli Särkän mielestä ollut lahjojen

lahja, vaikka hänen vaimonsa olikin tahtonut viedä sen ylisille

heti, kun se oli saapunut. Mutta poissa oli nyt lahjan antaja;

hänen maallinen tomunsa lepäsi tuolla lahden ja suuren selän takana

rauhaisassa kalmistossa. Särkkä oli ottanut kokonaan omiin nimiinsä

hänen rakkaan juurikkotuolinsa ja istui iltakaudet siinä, köröttäen

pikku Helviä polvellaan.

Nuori rouva hommaili ahkerasti kasvitarhassa. Hän oli oppinut

kasvattamaan keittiökasveja, ja niistä koitui suuri hyöty talven

varalle. Mutta sitä rauhaa, mikä asui hänen rinnassaan silloin, kun

hän kolme vuotta sitten oli Pilkkeessä käymässä ja toivoi voivansa

sanoa paikkaa omakseen, ei hän enää tuntenut. Mikä ihme siinä oli?

Laura-rouva muisti niin elävän selvästi sen kesän. Hän muisti, miten

Pilke hänet lumosi, miten jokainen siellä paistanut auringonsäde

ikäänkuin kuiskasi: jää tänne, tämä on sinun onnelasi, sinun rauhasi

leposija! Ja miten kummallisesti koivikko silloin suhisi ja tuuditti

uneen iltaisin -- ja miten raikkaasti linnut visertelivät ja miten

tuttavallisesti rannan laineet lipattivat. Se oli silloin!

Missä oli kaikki tuo suuri viihtymys nyt? Mihin se oli kadonnut?

Laura-rouva tarkasteli ympäristöään. Sama aurinkohan helotti nytkin

täydeltä terältä, sama koivikko tuvan takana, sama ranta otti vastaan

lahdelta tulevia laineita -- ja kuuluihan nytkin lintujen viserrystä,

kun vain huomasi sitä kuunnella.

Laura muisteli sitä kesää, jonka hän nuorikkona ollessaan oli

Pilkkeessä viettänyt. Se oli kulunut kuin huumeessa. He olivat

matkustelleet keskikesän, käyneet Malmien kesäasunnossa Pälvelässä,

missä olivat viipyneet pari viikkoa. Olivatpa pistäytyneet

muuallakin, katselemassa muutamia Suomen merkillisimpiä paikkoja.

Mitään erityistä kaihoa ei Laura kumminkaan muistanut silloin

tunteneensa. Vuosi sitten oli taas kesä kulunut enimmäkseen pikku

Helvin hoidossa.

Mutta nyt, nyt tuntui kaiho välistä vallan tukahduttavalta! Kunpa

olisi edes seuraa tai pääsisi matkoille, ajatteli Laura-rouva

huokaisten ja painautuen tarkastelemaan rakkaita kasvejaan.

Särkkä, Helvi-tyttönen sylissään, saapui hänen luokseen.

-- Miten holhokkisi, taimet, menestyvät? kysyi hän tavallisella

reippaalla tavallaan.

-- Ovathan nuo kasvaneet aika lailla, vastasi Laura päätään

kohottamatta.

Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut sitten mitään. Särkkä

nytkytteli tyttöstä ensin sylissään ja nosti hänet sitten istumaan

niskaansa, alkaen hyppiä kuin ratsuhevonen. Väsyneenä hän jälleen

palasi vaimonsa luokse.

-- Samuli, kuulehan, virkkoi Laura nyt miehelleen, -- meidän pitäisi

tänä kesänä edes vähän matkustella.

-- Etkö sinä enää viihdykään Pilkkeessä? kysyi Särkkä vähän

vastenmielisesti.

-- Kyllä... mutta... olisihan se hauskaa vähän muutteen vuoksi.

-- Kai se matkusteleminenkin mukiin menisi, mutta se tulee niin

kalliiksi.

Kun hänen vaimonsa ei kotvaan mitään virkkanut, niin hän jatkoi:

-- Mihinkä me sitten osaisimme mennä?

-- Jollei muualle, niin Pälvelään, vastasi Laura.

-- On vähän ikävää sekin. Kunpa he kävisivät taas ensin täällä.

-- Enpä luule, että he sille mitään laskevat, ovatko käyneet täällä

vai eivätkö. Mielellään he vastaan ottavat.

-- Saattaa olla niinkin, vastasi Särkkä päätään raapaisten. -- Mutta

minä olen taas tänä kesänä luvannut tehdä Anna-Maijan possakan enkä

tahtoisi sanaani syödä.

-- Mitä iloa sinulle on tuosta turhasta raatamisesta? kysyi

Laura-rouva tiukanpuoleisesti.

-- Hyvä ystävä, vastasi Särkkä vakavana, siitä on minulle suuri

ilo. Paitsi että autan köyhää vanhusta, on minulle itselleni siitä

suurta hyötyä sentähden, että ruumiillinen työ on minun terveydelleni

paljon parempi ja luonnollisempi hoito kuin kalliit ja pitkäaikaiset

kylpymatkat. Muutamassa viikossa kerään siitä voimia koko vuodeksi,

autan muita ja hyödytän itseäni. -- Kuulepas, Laura kulta, seuraa

sinäkin minua työhön, niin aikasi kuluu ja tulet iloiselle mielelle.

-- Ei se minulle sovi.

-- Miks'ei sovi?

-- Minä tulen siitä kipeäksi.

-- Elä nyt joutavia. Voihan ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin

päivän perästä vähän jäseniä helliä, mutta sitten sekin katoo -- ja

terveys ja iloinen mieli jäävät pysyväisiksi. Aloita varovasti. Ole

ensin puoli tuntia, toisena päivänä tunti, ja niin edespäin, silloin

et tunne vähintäkään haittaa.

-- Jos siellä edes olisi seuraa, muistutti Laura.

-- Mutta sitähän siellä juuri onkin. Maailman parhaiden ihmisten

kanssa saat seurustella koko ajan.

-- Ne nyt ovat niitä sinun parhaitasi, vastasi Laura-rouva

huomatessaan, että matka-aikeensa näyttivät turhilta.

Särkkä ei enää virkkanut mitään nähdessään vaimonsa huonotuuliseksi.

Hän alkoi jälleen hypitellä Helviä ja teki päässälaskelmia siihen

suuntaan, ettei heidän tänä kesänä kannattaisi matkustella.

Eräänä perjantai-iltana Särkän varustellessa rakasta saunaansa

kylpykuntoon saapui maantieltä päin pitkä valkolakkinen nuorukainen.

Lehtori tunsi tulijan heti Pekka Kontioksi, joka viime keväänä oli

päässyt ylioppilaaksi.

-- Kosimismatkallako sitä ollaan? huudahti Särkkä Pekalle.

-- Ainakin hakkailumatkalla, vastasi Pekka reippaasti.

-- Se on oikein. Kaikkea muuta katuu, muttei nuorra naimistaan, sanoo

sananlasku.

-- Olipa hauska, että tulit. Saadaan hyvä kylpy.

-- Minusta onkin tullut oikea Sasu Punanen, kehaisi Pekka.

-- No no, sano sitten vasta, kun lauteilla ollaan, varoitti Särkkä.

-- Kylläpä minä siellä sen leikin kestän kuin toinenkin. Setä, se on

sillä lailla, että minä tänä kesänä olen oppinut sekä työhön että

kylpyyn. Kuten setä viime talvena sanoi, että minun olisi sopivampi

jäädä kotitaloa viljelemään kuin velalla ruveta lukemaan, niin se nyt

tulee tapahtumaan, jutteli Pekka.

-- Hyvä. Niin se pitääkin.

-- Hitto niitä velkoja tehköön. Ensin teen työtä kotona ja opin sen,

mitä isällä on opetettavaa, ja sitten menen joksikin aikaa lukutyöhön.

-- Kas niin, se on oikea suunnitelma, vahvisti lehtori. -- Sinusta

tuleekin oikein itsetietoinen maanviljelijä, oikea tunkioneuvos.

Varmasti maatyö on sinulle monin kerroin helpompaa kuin useimmille

työtovereillesi; sinä teet sitä itsetietoisesti -- ja se on se, joka

antaa ihmiselle tyytyväisyyttä työssä.

-- Kyllä sitä maatyötäkin tekee ihan lystikseen. Nyt meillä on

jo kaikki heinät tehty. Väkeä oli saman verran kuin ennenkin,

paitsi että minä olin lisää -- ja työaika lyheni minun osuudellani

tuntuvasti.

-- Kas, siinä sen näkee. Ei muuta kuin olla mukana vain, niin kyllä

työ sujuu. Eikä siellä kehtaa laiskana töllistellä, kun sinne kerran

menee. Muut seuraavat esimerkkiä.

Puhe johtui illan kuluessa myöskin Paavo Tuunaiseen, joka oli jo

ollut ylioppilaana kaksi vuotta.

-- Näitkö häntä tulomatkallasi? kysyi lehtori.

-- En. Kuuluu olevan Savonlinnassa kylpemässä...

-- Kylpemässä itseään sairaaksi?

-- Siellä on hauska olla.

-- Mutta se tulee kalliiksi myöskin.

-- Paavo on jo tottunut kalliisti elämään muutenkin.

-- Hm, taitaa olla, virkkoi lehtori. -- Minä olen häntä parin viime

vuoden kuluessa nähnyt vain ohimennen. En tiedä ollenkaan, onko hän

luvuistaan pitänyt huolta. Onko sillä varakas koti?

-- Eipä taida olla varsin köyhäkään. Ensi ylioppilas vuonna oli Paavo

kuluttanut kotoisia varoja yli kaksituhatta, toisena vuonna tehnyt

kahdentuhannen velan ja nyt kuuluu hommaavan uutta lainaa.

-- Kylpemistä varten! Turkasen poika, se pitäisi saada käsiin ja

antaa sille aika löylytys kotoisessa kylyssä.

-- Mennään Savonlinnaan Olavinjuhlille, siellä se mies tavataan,

ehdotti Pekka.

-- Mitähän jos olisi mennä. Kuulepas, Laura, kuulepas! huusi lehtori

vaimolleen, joka talutteli pikku Helviä pihalla, -- mennäänkö

Ollinjuhlaan Savonlinnaan?

Laura-rouva kohottautui suoraksi nostaen Helvin syliinsä. Ja hänen

kasvojensa ilmeestä, kun hän läheni miestään, voi päättää, että hän

oli mielissään ja ettei hänellä ollut mitään hyvää tuumaa vastaan.

Saisipa hän siis edes hiukan vaihtelua.

-- Mennään vaan! huudahti Laura.

-- Meidän on pyhänä lähdettävä. Laita siis niin, että pääsemme

kirkkomiesten kanssa matkaan.

Olavinjuhlat Savonlinnassa ovat muodostuneet jonkun verran

yleismaailmallisiksi. Siellä nähdään useiden kansallisuuksien

edustajia, siellä saa kuulla useita kieliä puhuttavan. Paitsi

tavatonta luonnon kauneutta vetävät sinne ihmisiä historialliset

muistomerkit. Siellähän kohoavat tummavetisen virran pieneltä

kalliosaarelta Olavinlinnan mahtavat rauniot, joiden kolme ehyttä

tornia salaperäisyydellään houkuttelevat matkailijaa luokseen

nauttimaan viileydestä heinäkuun helteisinä päivinä. Tuskinpa kukaan

on hennonut "vanhuksen" ohi kulkea käymättä häntä tervehtimässä.

Juhlapäivänä jo varhaisesta aamusta alkaen saapuu Savonlinnaan

huvilaivoja Saimaan vesistön kaikista osista. Niitä tuli tänäkin

kesänä joka suunnalta, koivuilla ja lipuilla koristettuina, kansaa

kukkuroillaan. Erään mukana saapuivat lehtori ja rouva Särkkä sekä

ylioppilas Pekka Kontio. Aviopuolisoiden ikäerotus teki kymmenen

vuotta. Mutta kun heitä nyt katseli heidän seisoessaan rinnatusten

laivankannella, rouva pukeutuneena vaaleansiniseen ruumiinmukaiseen

leninkiin ja mies tummiin, paksuihin vaatteisiin, niin olisipa lyönyt

vaikka vetoa, että rouva oli kahtakymmentä vuotta nuorempi. Ja tämä

erotus oli tunnin kuluttua vieläkin silmäänpistävämpi.

Laura-rouva tahtoi tänään loistaa!

Laivalta menivät matkailijamme vieraskotiin. Pekka kantoi rouvan

isoa matkalaukkua, jossa oli lehtorinkin juhlapuku. Perille päästyä

alkoi Lauralla kiireellinen pukeutuminen. Hänen liikkeensä olivat

kuin sähköiskuja. Kursailematta hän ajoi miehensäkin ulos huoneesta

saadakseen oikein mielin määrin itseään koristella. Lehtori olikin

pian tehnyt ulkonäössään sen vähäisen muutoksen, minkä verkainen

pitkätakkipuku vaikutti. Ja sitten hän pakeni ulos odottelemaan

vaimoaan.

Kun Laura vihdoin saapui, pääsi lehtorilta tahtomatta huudahdus:

-- Ohhoh!

-- Mitä ohhoh? kysyi Laura hymyten.

-- Sinä olet liian korea!

-- Kas vaan! Vanhasta rääsystä uudestaan laitettu puku, kyllä kai

siitä nyt todellakin on liian korea syntynyt.

Lehtori katseli vaimoaan sekavin tuntein. Laura oli hänen

mielestään oikea muotinukke. Leninki oli tosin laitettu vanhasta

puolisilkkisestä konserttikaapusta, mutta se oli tehty täsmällisesti

viimeisen muodin mukaan -- ja se oli niin "tyköistuva" ja niin

"alaston", että lehtorin oli vaikea nähdä vaimoansa sellaisena. Puku

oli häikäisevän valkoinen, hattu pikimusta.

-- Mutta kuinkas minä nyt saatan olla sinun kanssasi, kun minä olen

näin yksinkertainen kaikkine niskamykyröineni? valitteli lehtori

katsellen köykäiseksi käynyttä pukuaan.

-- Sietäisihän tuo olla sinullakin parempi puku, vastasi Laura.

He söivät aamiaisen kylpylaitoksen kasinolla. Kahvia juotaessa saapui

ruokasaliin suuri joukko nuorehkoa ja vanhempaa väkeä, tunnettuja

ja tuntemattomia suuruuksia, maalareita, laulajia, kirjailijoita,

näyttelijöitä, sanomalehtimiehiä -- kaikki osanottajia päivän ja

illan ohjelman suorituksessa.

-- No mutta, tekö täällä? huudahti eräs keskikokoinen, tummaverinen,

pitkähivuksinen mies nähdessään Lauran ja tullen häntä kohti. --

Tekö... neiti... rouva -- oi, suokaa anteeksi, minä en muista teidän

rouvanimeänne, hoki tulija.

-- Särkkä, vastasi Laura nousten tulijaa vastaan.

-- Tervetuloa, rouva Särkkä, sepä oli todellakin hauskaa, puhui

pitkähivuksinen.

-- Tässä on mieheni, lehtori Särkkä, esitteli Laura.

-- Terve tuloa, herra lehtori! huudahti tulija lehtorille puristaen

hänen kättänsä, niin että Särkkä luuli olevansa tekemisissä jonkun

sepän kanssa.

Pitkähivuksinen mies oli pianotaiteilija, nykyisistä taideniekoista

nuorimpia, mutta myöskin lupaavimpia. Hänen nimensä oli Antero Koski.

Hän oli jo ehtinyt käydä ulkomailla opinnoimassa, pilaantumassa ja

tutustumassa ulkomaisiin tapoihin. Pariisissa olivat Laura ja Koski

toisensa tavanneet, viettäneet siellä riemuisia hetkiä taiteellisessa

kahvilailmassa, jonka höyryt hurmasivat ja kiihoittivat, ärsyttivät

ja tuntuivat lopuksi kitkeriltä.

-- Tulitte kerrassaan kreivin aikaan, rouva Särkkä, puhui Koski

Lauran puoleen jälleen kääntyen. -- Te varmaankin kaikessa

hyväntahtoisuudessanne otatte illalla laulaaksenne jonkun laulun?

-- Oi, en toki, hyvä herra Koski, en ole laulanut yleisölle enää

moneen vuoteen vastasi Laura.

-- Mutta ainakin tällä kertaa te sen teette, eikö totta?

-- Tuskinpa vain, epäili Laura mieheensä katsahtaen.

-- Tosiaankin, herra lehtori, puhui Koski kiihkeästi, -- eihän teillä

toki liene mitään sitä vastaan, että rouvanne ottaa osaa ohjelman

suoritukseen?

Särkkä katsahti vaimoonsa kuin pyytäen ja virkkoi kaksimielisesti:

-- Tokkopahan se laulaa? Mutta päättäköön itse -- oma ehto ahvenella

ottaa onkeen jos tahtoo!

-- No niin, sitähän minäkin, riemuitsi Koski. -- Mennäänpä salonkiin

edes koettamaan! Pikku harjoitus vain!

Laura seurasi Koskea käytävän läpi isoon saliin. Hänen sielussaan

oli epäilys: olisikohan koettaa vai jättää sikseen? Mutta taiteen

intohimo kasvoi hänessä: etteikö hän nyt sittenkin uskaltaisi laulaa

moiselle sekalaiselle seurakunnalle kuin maalaisjuhlijoille, hän,

joka oli esiintynyt Pariisissa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa?

Laura esitti muutamia Griegin ja Merikannon sävellyksiä Kosken

säestämänä.

-- Ihanata, ihanata! huudahti Koski joka laulun loputtua. -- Me

voimme illalla harjoittelematta esittää minkä laulun hyvänsä, ne

menevät varmasti, puhtaasti ja ehyesti.

Eikä Laura-rouva enää rahtuakaan epäillyt esiintymistään.

Puolenpäivän aikaan oli pieni juhlatilaisuus linnassa, jossa

esitettiin kvartettilaulua, eräs historiallinen kuvaelma y.m.

Kellarikerroksen avaraan, kaarikattoiseen saliin oli järjestetty

ravintola, jossa oli niin viileä, että Särkkä kahvia juodessaan

napitti nuttunsa. Sitten seurasi orkesterin konsertti, ja vihdoin

illan hämärtyessä nähtiin venetsialainen venekulkue, joka kierteli ja

kaarteli salmia ja lahtia kylpylaitoksen edustalla. Silloin tällöin

kajahteli soinnukas laulu, jonka viritti suurimman ja komeimmasti

kukitetun veneen joukkue. Laura oli laulelemassa mukana. Mutta hänen

miehensä istui kasinon verannalla Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion

seurassa.

-- No, Paavo, mikäs tauti sinua vaivaa, kun on täytynyt

parannuskuurille lähteä? kysyi lehtori.

Paavo hymähti:

-- Eipähän siihen paljoa tautia tarvita, ja tuskinpa nämä

kylpylaitokset oikeita parannuslaitoksia ovatkaan, vastasi hän.

-- Sinun ikäisesi mies taitaa täällä tulla pikemmin sairaaksi kuin

terveeksi. Kauanko sinä olet ollut täällä?

-- Pari viikkoa.

-- Otatko kylpyjä?

-- En. Huvittelemassa minä vain olen, vastasi Paavo.

-- Eikö se ole vähän liian kallista huvia?

-- Niin tahtoo olla.

-- Varsinkin kun parempaa ja terveellisempää huvia sinullakin olisi

yllin kyllin ilmaiseksi. Samanlaista, mitä Pekka kuuluu hyväkseen

käyttäneen.

-- Milläs Pekka on itseään ilottanut? kysyi Paavo.

-- Työllä -- niinkuin minäkin, vastasi lehtori vakavasti.

Paavo kävi totiseksi. Hänellä oli jo usein ollut omantunnon vaivoja

kylpylaitoksella ollessaan, sillä hänen elämänsä siellä oli

ollut kaikkea muuta kuin terveyttään etsivän elämää. Nyt kajahti

sama omantunnon soimaus entisen opettajan suusta. Särkkä katseli

tutkivasti Paavoa. Sattumaltako vai tahallaanko hienotunteisuudesta

lienee Pekka saanut asiaa muualle; hän poistui. Sitä Särkkä oli

toivonutkin.

-- Luotatko sinä, Paavo Tuunainen, minuun? kysyi Särkkä vakavasti.

Paavo käsitti asemansa hyvin horjuvaksi eikä oikein tiennyt, mille

kannalle pitäisi asettua.

-- Tietysti... sen teen monestakin syystä. Ensiksi, että olette...

että setä on ollut opettajani... alkoi Paavo luetella.

-- Ei, Paavo, ei mitään sellaista. Ellet tahdo pitää minua veljenä,

vanhempana uskottuna toverina, niin minä olen vaiti, keskeytti hänet

lehtori.

Kumpikin oli vaiti pitkät ajat. Lehtori päätti itsekseen, ettei

hän enää jatka sitä vyyhteä. Kun asema Paavosta, tuosta iloisesta,

hurjaluontoisesta Paavosta, tuntui kovin nololta, kysyi hän vihdoin:

-- Olisiko sedällä jotain erityistä...?

-- On kyllä, jos ihan avonaisesti voit minuun luottaa.

Oli taaskin äänettömyyttä pitkän aikaa.

-- Kerran, kolme vuotta sitten, virkkoi Paavo vähän väkinäisesti,

saatoin minä jättää tupakanpolton sedän kehoituksesta, niin ehkäpä

nytkin saattaisi sana olla paikallaan.

-- No niin, kuule sitten. Kerran, viisitoista vuotta sitten, tuhosin

minä itseni samanlaisessa laitoksessa yhtenä ainoana kesänä perin

pohjin. Sen kesän jäljet näkyvät vieläkin minussa, kaikkein selvimmin

hartioissani. Jos tahdot kuulla enemmän siitä asiasta, niin käy

Helsinkiin tultua luonani, käy niin usein kuin haluttaa. Mutta

sinulle sanon nyt veljellisenä ystävänä, että elä kuluta täällä

voimiasi ja terveyttäsi turhuuteen. Sinua odottaa kaunis tulevaisuus,

jos vain pidät varasi.

Lehtori vaikeni. Paavo hypisteli pöytäliinaa. Vilkkaalla liikkeellä,

kuten tavallisesti, hän kohotti pöydälle molemmat kätensä, jotka

näyttivät nyrkeiksi pusertautuneen, ja katsahti Särkkään.

-- Lähden täältä huomenna! virkkoi hän päättäväisesti.

-- Ethän vain pahastunut, että kajosin asioihisi?

-- En. Päinvastoin kiitän siitä!

-- Olen iloinen, että minua ymmärrät oikein. Tanssi sitten tänä

iltana kuin mies, tanssi minunkin puolestani! kehoitti lehtori.

-- Kyllä. Saanko tanssia rouvanne kanssa?

-- Vallan kernaasti, jos hän vielä sellaiseen leikkiin ryhtyy.

Väkeä alkoi kerääntyä kasinolle. Sali täyttyi vähitellen viimeistä

sijaa myöten. Ruokasalin pöytien vieressä olevat tuolit olivat

asetetut nojalleen pöytiä vasten. Lehtori Särkkä oli tilannut

itselleen ja rouvalleen illallispaikat eräiden helsinkiläisten

tuttaviensa pöydässä, mutta Laura ilmoittikin iltaman aikana, että

hänelle tarjottiin seksa toimikunnan puolesta laulajien parissa.

Ainoastaan vilaukselta näki Särkkä vaimoaan, jolle oli annettu

kaikennäköisiä tehtäviä. Hänen piti maalata tyttöjä kuvaelmaa varten,

opettaa paimenlaulua eräälle näytelmässä esiintyjälle, kuroa kiinni

poikain ratkenneita polvihousuja, ennenkuin nämä lähtivät puku

tanssia esittämään, j.n.e.

Vihdoin tuli sitten Lauran vuoro esiintyä. Nähtävästi häntä oli

jännityksellä odotettu, sillä sellaista hiljaisuutta ei illan

kuluessa oltu ennen salissa havaittu. Hän sai kättentaputukset

osakseen jo paikoilleen asettuessaan. Jokaisen laulun loputtua

olivat ihmiset vallan haltioissaan. Paitsi että hänen oli jokainen

ohjelmanumeronsa toistettava, sai hän laulaa kolme ylimääräistä.

-- Kelpasipas kerran! ajatteli Laura poistuessaan vihdoin väkisin

lavalta.

Laulajat, taiteilijat, sanomalehtimiehet piirittivät hänet heti salin

ovella. Hän sai kuulla niin paljon imarruksia, ylistyksiä maasta

taivaaseen, ettei hän voinut olla huumaantumatta.

-- Te olette ihmeellinen ihminen, rouva Särkkä, hölötti eräs

arvostelija, -- te olette niitä ihmisiä, joissa taide kehittyy iän

mukana, kehittyy siis hyvin hitaasti, mutta varmasti. Ei ole täyttä

kolmea vuotta siitä, kun kuulin teidän viimeksi laulavan. Mutta mitä

se oli tähän verraten? Niitä esityksiä ei voi verrata toisiinsa,

niillä ei ole mitään yhteistä mittaa.

Ja siihen tapaan se kävi. Joka taholla puhuttiin vain hänestä.

Vaadittiin, että hänen syksyllä välttämättömästi oli annettava

konsertti Helsingissä; vedottiin hänen velvollisuuteensa, ettei

hänellä ollut oikeutta vetäytyä ainoastaan yksityiselämään, vaan että

hänen oli pidettävä mielessään yhteiskunnalliset taideharrastukset.

Ja tämä ylistyksen sädekehä ulottui lehtori Särkkäänkin: hänen

kanssaan tehtiin tuttavuutta ja onniteltiin häntä siitä, että

hänellä oli sellainen puoliso. Särkkä koetti näyttää tuhmalta ja

ymmärtämättömältä moista ilveilyä katsellessaan. Hymähtelipähän vain

omia aikojaan, välistä sangen katkerastikin.

Illallisen aikana kuului laulua tuontuostakin, milloin neliäänistä,

milloin kaksinlaulua, vieläpä Lauran soolojakin. Syötyä alkoivat

lasit pitää soittoaan; tanssin tahti kaikui salongista. Lasit ja

ahkera liike karkelossa näyttivät tekevän vaikutuksensa Lauran

taiteilijasieluun. Hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät ja

huulet värähtelivät ainaisessa hymyssä.

-- Minulla on niin kovin hauskaa! virkkoi hän joskus miehelleen

ohimennessään.

-- Nauti nyt, ystäväiseni, kylliksesi, vastasi lehtori

hyväntahtoisesti.

Ja kun oli kauan tanssittu ja usein pistäydytty laulajien

pöydässä, kohotettu lasia milloin yhden, milloin toisen ja

kolmannen terveydeksi, niin Laurankin huumaus oli kohonnut lähelle

käännekohtaansa. Siinä tilassa ollen hän kerran tanssista tultuaan

sieppasi pikarinsa, jossa oli viehkeänväristä nestettä, meni

miehensä luokse ja tahtoi kilistää hänen kanssaan. Särkkä kohotti

punssilasinsa, jota oli harvakseen illan kuluksi maistellut, ja

katseli kummeksuen vaimoonsa.

-- Terve, Samuli! virkkoi Laura.

-- Terve, terve, ystävä! vastasi Särkkä. Lauran posket hohtivat,

silmät välkkyivät.

-- Samuli, Samuli, huudahteli Laura, rakastatko sinä minua tosiaan?

Laura oli sanovinaan sen kuiskaten, mutta se kuului ainakin lähinnä

istujille.

-- Tiedäthän sinä sen, Laura, tiedäthän sinä sen! kuiskasi Särkkä

vilkaisten samalla ympärilleen.

-- Ei, ei! Sinun pitää se sanoa minulle! kehoitti Laura

itsepintaisesti.

-- Elä nyt, hyvä ystävä, häpäise itseäsi! huomautti Särkkä, katseessa

vakava ilme.

Lauran silmät välähtivät kuin salama, ja suu vetäytyi pilkalliseen

nauruun.

-- Häpäise? Sinunko edessäsi! hän virkkoi ja poistui nopeasti

tanssisaliin.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle, kun he sanaa vaihtamatta

poistuivat iloisen tanssin ja juomingin pyörteistä.