Elämä on liikettä. Kaikkein selvimmin sen huomaa suurkaupunkien
kihisevästä elämästä. Koko kuuman kesän oli Helsinki ollut kuin
erakkojen asuntona, yksinäisten, kuumuudesta nääntyvien ihmisten.
Mutta mitä enemmän viimeinen kesäkuukausi lähenteli loppuaan, sitä
enemmän syntyi elämääkin pääkaupungin kaduilla. Ja syyskuun ensi
päivänä se jo kihisi ja kuohui täyteläisenä, luonnonraikkaana
virtana, joka oli kulkenut puhdistavien maakerrosten läpi,
siivilöitynyt ja kirkastunut. Mikä ihmeellinen voima onkaan luonnolla!
Kun muisteli kevään painostunutta mielialaa, joka katkonaisena
ja jyrkkänä, vieläpä mielivaltaisena syöksähteli esiin kuin
kukkuroilleen täyttyneet vallattomat purot, tähän vakaantuneeseen
elonvoimaiseen syystunnelmaan, minkä aiheutti avoimin katsein
eteenpäin rientävä vilinä, niin huomasipa selvään, että syksyä
täydellä syyllä saattoi verrata miehuuteen. Pelottomana, luonnon
puhdistamana odottaa Pohjolan väki talven kuolettavan vallan
lähenemistä. Ihmeellinen on luonnon vaikutus ihmissieluun!
Malmit olivat myöskin saapuneet ihmisvirran mukana. Heitä seurasi
Laura Nord, jonka elämä kesäisten kirkkokonserttiansioitten jälkeen
oli muuttunut tasaisemmaksi. Useita rahalähetyksiä hän oli voinut
osoittaa Tukholmaan ja Kööpenhaminaan periäkseen takaisin sinne
jääneitä tavaroitaan. Ne askareet hän oli toimittanut kenenkään
tietämättä, sillä eipä hän halunnut edes hyville ystävilleenkään
ilmaista asemansa täperyyttä. Kun tavarat, muutamia kauniita
pukuja, sormuksia ja muita koruja, saapuivat, käsitteli Laura niitä
hellien kuin kauan poissa olleita rakkaita ystäviään. Hän järjesti
ne uudelleen, erotti niistä pari leninkiä, toisen juhlakonsertteja
varten ja toisen seurustelutarkoitukseen, sekä eräitä koruja. Mitä
hän ei luullut piakkoin tarvitsevansa, niillä hän hankki uudelleen
rahaa.
Laura Nord ilmoitti sanomalehdissä antavansa laulutunteja perheissä.
Kotiinsa hän ei voinut oppilaita ottaa, sillä hän pelkäsi
häiritsevänsä isäntäväkensä rauhaa. Eikä hän halunnut poiskaan
muuttaa, ennenkuin näkisi, mihin suuntaan elämä rupeaisi viettämään.
Hän tahtoi ja hänen oli pakko luottaa näihin hyviin ihmisiin, jotka
olivat hänet pelastaneet ruumiillisesti ja henkisesti.
Pian vieri elämä pääkaupungissa tavallisiin syksyisiin uomiinsa,
jollaista se sitten, pientä joulunaikaista poikkeusta lukuunottamatta
oli seuraavaan kesään saakka. Rehtori lähti kouluun vähää ennen
kahdeksaa aamulla, saapui aamiaiselle neljänneksen yli yhdentoista,
lähti jälleen kello yksi ja palasi kolmen jälkeen. Rehtorska kävi
torilla joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä ja muun osan päivästä
teki kotitöitä. Lauralla oli jo syyskuussa kolme oppilasta, joiden
luona hän viipyi kolme tuntia. Ikkunastaan, joka oli pihalle päin,
voi Laura myöskin seurata tarkoin lehtori Särkän elämäntapoja. Tämä
oli yhtä säännöllinen kuin tarkkaankäypä kello. Kohta lehtorin mentyä
aamulla katosi myöskin rehtorin sisäpalvelijatar ja kiipesi rappuja
ylös panemaan Särkän huoneistoa päiväkuntoon.
Kerran hiipi Laura hänen jälestään ja meni "erakkomaisterin"
asuntoon. Hän tuli pieneen keittiöön, jonka hellalla oli
kaasukeittiö, kahvipannu ja kaksoisteekannu. Keskellä lattiaa oli
pyöreä pöytä, joka oli täynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Kaapissa oli
vähäinen, soma astiavarasto. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä.
-- Itsekö lehtori pitää näitä järjestyksessä? kysyi Laura
palvelijattarelta.
-- Ei niitä ole hyvä mennä muuttelemaan, kyllä sillä itsellään on
niiden paikat kaikki muistissa, vastasi palvelijatar.
-- Onpa se somaa, kun mieskin osaa noin siistiä!
-- Kyllä se mies toimeen tulee ilman emäntääkin.
Työhuoneessa, joka oli järjestetty maalaistuvan tapaan, hymähti Laura
mielihyvästä nurkkauksessa olevalle leveälle penkille. Nurkassa oli
tyynyläjä ja penkit kummallakin seinustalla. Siinä oli leposijaa
kahdelle! Huoneesta ulkonevasta makuukomerosta pääsi suoraan
kylpyhuoneeseen, jossa oli pesutelineet, pyyhkeet ja lakanat. Vihdoin
tuli Laura saliin, jonka huonekalusto oli tehty juurikkopökäleistä.
Nojatuolit olivat erittäin jykevän näköisiä, mutta mukavapa niissä
oli istua. Laura koetteli melkein jokaista.
Huoneisto kaikessa vaatimattomuudessaan miellytti häntä suuresti.
Olisipa hänelläkin, Lauralla, jotain omaa, jossa saisi vapaasti
liikkua ja jota saisi omintakeisesti hallita. Niin, jos olisi!
Laura näki eräällä hyllyllä pari tyhjää kukkalasia. Silloin hänessä
syntyi tuuma ilahuttaa yksinäisen lehtorin elämää kukkasilla. Hän
lähti ja palattuaan toi mukanansa kimpun päivänkakkaroita. Osan
niistä hän asetti salin pöydälle, toisen työhuoneeseen.
Ne ovat yksinkertaisia ja vaatimattoman kauniita, hän varmaan niistä
pitää, ajatteli Laura muistellen rehtorskan selityksiä Särkän
luonteesta.
Palvelijatarkin oli saanut työnsä valmiiksi. Kun Laura seurasi
häntä rehtorin keittiöön, tarkasti hän salaa, mihin palvelijatar
kätki lehtorin huoneiston avaimen. Ja seuraavina päivinä ei Laura
tuonutkaan enää kukkasiansa palvelijattaren nähden, vaan vasta
myöhemmin, jolloin hän salaa otti avaimen ja hiipi kukkinensa
yläkertaan. Kaikkina koulupäivinä vaihtuivat tuoreet kukat Särkän
yksinäisessä asunnossa. Monesti ne olivat Lauran omia poimimia,
useimmiten torilta ostettuja. Mutta jos huomasi panna merkille,
niin jokunen kappale samoja kukkasia vastaavana päivänä vieraili
myöskin Lauran omalla pöydällä rehtorin ruokasalissa. Särkkä kyllä
arvasi asian laidan. Vastapalvelukseksi hän hankki Lauralle kaksi
uutta lauluoppilasta, joten Lauran aika alkoi kulua nopeasti työn
touhinassa.
Mitä pitemmälle syksy kului, sitä kiihkeämmin toivoi Laura Nord
saavansa tilaisuuden esiintyä jossain erityisen arvokkaassa
tilaisuudessa, jotta sitten paremmalla luottamuksella voisi antaa
oman konsertin. Ylioppilaspiireissä hommattiin suuria arpajaisia,
joiden iltaman ohjelmasta oli puhuttu jo edellisenä keväänä. Sen piti
tulla kaikin puolin ensiluokkaiseksi. Kuuluisimmat taiteilijat olivat
avustajina. Saadakseen Lauralle tilaisuuden esiintymiseen käyttivät
Malmit ja Särkkä kaiken vaikutusvaltansa toimihenkilöihin -- ja
lokakuussa Lauraa pyydettiin juhlailtaman laulajattareksi. Tähän
tilaisuuteen Laura perusti kaikki toiveensa tulevaisuuteen nähden.
Jos hänet otettiin vastaan ylistyksin, oli pikku maailma jäävä hänen
taakseen; jos taas -- --, niin, kuinkahan silloin olikaan käyvä?
Hän oli jo oppinut salaamaan kaikki sisälliset liikkeensä -- niistä
ei edes rehtorska Malmi ollut vähääkään selvillä. Hän näki Laurassa
vaatimattoman, vähään tyytyvän taiteilijan. Mutta sitä tämä ei
suinkaan ollut. Pettymykset olivat hänessä aikaansaaneet sen, ettei
hän ilmaissut muille ihmisille luonnettaan ja aikeitaan sellaisina
kuin hän ne omasi ja tunsi. Kumminkin piili kunnianhimo ja uhma
syvällä hänen sisimmässään.
Kuukauden ajan Laura harjoitteli aamusta iltaan, jättäen usein
menemättä vakinaisille tunneilleenkin. Teknillisesti niin
korkealle kehittynyt taiteilija oli varmaankin saavuttava lujan
pohjan esitykselleen. Mutta yhtä toivehikkaana kuin Laura meni
juhlailtamaan, yhtä pettyneenä hän sieltä palasi, ja suuremman
suuttumuksen vallassa kuin koskaan ennen hän luki oman osansa
sanomalehtien ohjelmaa koskevista arvosteluista: "-- -- esitti
epäpuhtaasti kaikki korkeimmat äänet" -- -- "tempossa ei ollut mitään
johdonmukaisuutta -- --" j.n.e.
-- Tämän kaiken minä tiesin jo lavalle astuessani, sanoi Laura
rehtorskalle, koettaen ylenkatseellisesti naurahdella. -- Äänijänteet
kurkussani olivat ihan epäkunnossa.
-- Miksi? kysyi rehtorska.
-- Hetkistä ennen join teetä, ja kuinka lienen naurahtanut niin
varomattomasti, että sain siitä suuren kulauksen henkitorveeni. Mutta
enhän voinut olla laulamattakaan. Mitäpäs sille, se on tullut, mik'
on tullut, hymähti Laura ja heitti lehdet syrjään.
-- Niinpä niinkin. Älä siitä välitäkään. Eihän se ollut edes oma
konserttikaan, lohdutteli rehtorska.
Muutaman vuorokauden oli Laura Nord kuin hiukan hassahtanut. Hän
nauroi kaikelle, jonkinjoutavalle, puhui sangen mitättömistä asioista
kuin tosissaan, jätti käymättä kaikilla tunneillaan eikä välittänyt
enää lehtori Särkän kukkalaseistakaan. Mutta sitten eräänä aamuna,
koko yön itkettyään, hän nousi valjuna vuoteeltaan, pukeutui
yksinkertaisimpaan tummaan leninkiinsä ja näytti aloittaneen elämänsä
taaskin kuin alusta. Kukkasten asemesta ilmestyi saniaiskimppu
lehtorin pöydälle, ja laulutunnit alkoivat jälleen.
Ilmat muuttuivat kylmiksi, alkoi sadella räntää. Eräänä iltana
muitten mentyä levolle oli Laura avannut ikkunansa, sammuttanut
valot ja riisunut kengät ja sukat jaloistaan. Hän tuijotti synkkään
syysyöhön, jossa räntälumi oli alkanut yhä tiheämpään valua. Maa
hohti likaisenharmaana. Särkän ikkunoistakin oli jo valo sammunut.
Puoliyön aikana Laura hiipi ulos pihalle ja käveli avojaloin kaikkein
paksuimmissa rantalätäköissä. Hän nosteli helmojaan ja varoi
vaatteitaan, etteivät ne päässeet kastumaan. Jalkoja paleli, ruumis
värisi vilun vallassa, mutta itsepintaisesti hän jatkoi yöllistä
urheiluaan. Vihdoin hän palasi yhtä hiljaa sisälle kuin oli sieltä
lähtenytkin.
Seuraavana iltana Laura Nord valitti rehtorskalle, että hän oli
sairas, hänessä oli kuumetta, ja kurkkukin tuntui käheältä. Hänet
täytyi hommata sairaalaan.
Ja sitten oli lehtori Särkällä hyvä tilaisuus palkita Laura Nordin
kukkaset. Kolmen viikon ajan häilyi sairaan henki elämän ja kuoleman
välillä. Kun pahin oli ohi, suoritettiin leikkaus, joka avarrutti
liiaksi kokoonkutistunutta kurkkua. Tätä Laura oli toivonutkin. Nyt
oli hänen taiteilijauransa "amen" lausuttu. Eikä hän tällä hetkellä
iloinnut mistään niin kuin siitä. Rehtorskalle hän tosin puhui
katkeruudella hukkaanmenneistä ponnistuksistaan, mutta piti kumminkin
lohdutuksenaan sitä, että hän niiden kautta oli päässyt vakaumukseen
elämän turhuudesta. Särkälle hän aina rouva Malmin mukana lähetti
sydämelliset terveiset, kun tämä jätti hänelle Särkän lähettämät
kauniit, mutta tuoksumattomat talven kukkaset.
Talvinen tammikuun viima puhalteli ulkona ja paksu lumi kattoi
katuvierustat, kun Laura Nord pääsi sairaalasta. Koulut joululoman
jälkeen olivat taas täydessä työssä. Elämä oli kaikin puolin
talvikunnossa. Mikäli Lauran voimat lisääntyivät, sikäli hän rupesi
liikkumaan ulkona, saaden sangen nopeasti uusia voimia, kuten
kuumeen jälestä on useinkin tavallista. Lehtori Särkän huoneiston
vihannuudesta hän piti entistä tarkempaa huolta.
Oli tammikuun viimeinen päivä. Aurinko oli kohonnut jo siksi
korkealle, että se läheisen kivimuurin takaa jaksoi paistaa -- jos
näkyvissä oli -- useita tunteja lehtorin saliin. Siinä aurinkoisen
ikkunan ääressä Laura viihtyi mielellään. Kello oli vasta kaksi,
-- lehtori saapuu kolmelta. Laura oli juuri poistumassa, kun kuuli
rappukäytävästä askeleita, jotka tuntuivat tutuilta. Päästyään
lehtorin työhuoneeseen Laura kuuli lukon risahduksen. Särkkä saapui
kotiin sattumalta ennen tavanmukaista aikaa. Mikä avuksi? Sen
pitempiä ajattelematta Laura heittäytyi Särkän työhuoneen penkille,
asetti päänsä nurkkatyynylle ja ummisti silmänsä. Hän oli olevinaan
raskaassa unessa.
Lehtori tuli huoneeseen ja pysähtyi ällistyneenä ovensuuhun. Hymy
väreili hänen kasvoillaan. Varpaillaan käyden hän kulki pöytänsä
luo, laski sille vihkopinkan ja kirjan sekä katsahti vielä kerran
nukkuvaan. Silloin tämä avasi suuret silmänsä ja oli säpsähtävinään.
-- Herra jumala! Lehtoriko? hän huudahti katsahtaen hätäisesti
ympärilleen kuin tarkastellen, missä hän oli. -- Oi, olenko minä
nukkunut tänne? Minua niin väsytti.
-- Nukkukaa vielä, jos teitä väsyttää, virkkoi Särkkä, äänessä
pyytävä sävy, suupielissä lempeä hymy.
-- Kuinka minä saattaisin? hätäili Laura silmiään hierustellen kuin
uninen lapsi.
Lehtori asettui hänen viereensä penkille.
-- Oli niin hauskaa nähdä teidän siinä nukkuvan, virkkoi hän -- ja
tartuttuaan hänen käteensä jatkoi: -- Haluaisitteko siinä levätä
useamminkin?
-- Niin... mutta... sopersi Laura.
-- Minä tarkoitan: puhui lehtori vakavasti, tahtoisitteko tulla minun
vaimokseni, silloinhan se jykevä penkki olisi teidänkin.
-- Tahdon, vastasi Laura ja nojautui hänen olkapäähänsä.
Jälkeisinä aikoina melkeinpä joka päivä, kun lehtori palasi työstään,
oli penkillä iso "kaunis vauva" vetelemässä milloin tosi-, milloin
valeunia.
Malmit -- varsinkin rouva -- iloitsivat suuresti tästä "onnellisesta
käänteestä kahden yksinäisen elämässä". "Elää toisilleen on suurin
onni maailmassa", toisti rehtorska usein. Eikä Laura Nord suinkaan
ollut pahoillaan tästä käänteestä. Olihan hänen elämänsä nyt ainakin
aineellisesti turvattu, olihan hänellä nyt oma nurkka, missä hän
saisi hallita oman mielensä mukaan.
Mitä Särkkään tulee, oli hänkin tyytyväinen. Tunteehan Laura Nord,
hän arveli, jo siksi paljon häntä, ettei suinkaan ole ummessa silmin
tarvinnut valita. Jos hän tyytyväisyytensä tällaisessa tavoittaa,
niin olkoon tervetullut. Jos hänen hyvinvointinsa ei vaadi parempaa,
niin tämän toki Särkkä mielihyvällä hänelle tarjosi.
Varmaankin on kihloissaolo niiden kesken, jotka ovat nähneet tuulet
ja myrskyt, toisenlaista kuin niiden, jotka nuoruuden ja rakkauden
hullaannuttamina pyrkivät pyhään avioliittoon. Kaikkien tarkoituksena
on tietysti täydellisyyden -- onnen -- saavuttaminen. Keinot, joilla
siihen tilaan pyritään, lienevät kumminkin sangen erilaiset. Kaikki
ovat kai nähneet nuoren morsion ja nuoren ylkämiehen ja hiukan
tutustuneet heidän menettelytapoihinsa kihlausaikoina, ellei satu
olemaan omaa kokemusta. Heillä on suurin taipumus oleskella kahden
kesken, sillä heillä on muka niin paljon toisilleen kertomista. Ja
niinhän sitä tosiaan onkin. Kenelläpä nuorella sulholla tai morsiolla
ei olisi rakastetulleen paljon puhumista? Mutta millaista puhumista?
Kaunistelemista! Rakkaus on niin hullu juttu, että se rumankin
kaunistaa. Kihlausaikana useimmissa tapauksissa oltaneen avomielisiä,
mutta väärällä tavalla. Vaivaisen syntisen tavoin polvistuu ylkä
rakastettunsa jalkain juureen, tunnustaa kauniissa muodossa usein
sangen rumatkin syntinsä -- ja saa synninpäästön sen tähden, ettei
toki ole pahemmin erehtynyt. Vähäpätöisiäpä ne olivatkin! ajattelee
anteeksisaaja ja jättää tunnustuksensa puolinaiseksi. Rakkauden
huikeakirkkaan pienennyslasin läpi näkyvät kaikki suuretkin
likaläiskät varsin mitättöminä. Mutta sitten seuraa elämän jykevä
suurennuslasi, jonka läpi katsottaessa vajavaisuuden hiukkanen kasvaa
laajuudeltaan joka suuntaan. On hirveätä katsella elämää sen läpi!
Kun varttunut ihminen aikoo elämänsä jakaa toisen kanssa, niin
hän tietää, että hänen ja tuon toisen tyytyväisyys voi olla
taattu jotenkin siedettäviin rajoihin, jos hän jaksaa säilyttää
itsensähillitsemiskyvyn, tämän jokapäiväisessä elämässä ehkä
tärkeimmän kyvyn, jonka suurta puutetta nykyajan ihmisissä
hienommalla sanalla nimitetään hermostuneisuudeksi. Särkkä oli
pitänyt itseään lujilla oppiakseen tarpeen tullen hillitsemään
itsensä. Mutta tuon kyvyn täydentäminen oli hänet myöskin
vieroittanut pois suuresta seurapiiristä. "Yksinäisyydessä jaksan
aina pitää itseni kurissa", oli hän itsekseen miettinyt, "mutta
ystävien seurassa se käy välistä vaikeaksi". Kun hän nyt ajatteli
tulevaa avioliittoaan, niin hän päätti näyttää, että ihmisen on turha
suuttua, vaikkapa hän usein epäilikin ihmisen voimaa omaan itseensä
nähden.
Toiselta puolen häntä ilahutti se, että Laurakin oli elämässään
saanut tuulet ja myrskyt soutaa -- sen mukaan kuin rehtorska Malmi
oli hänelle kertonut. Varakkaasta kodista köyhyyteen joutunut tyttö
ei ole kaikkein kadehdittavimpia olentoja tässä maailmassa. Entä
sitten nurinmennyt taiteilijaura! Suuret pettymykset, kun ne jaksaa
kestää, luovat lujan luonteen, ajatteli Särkkä.
Maaliskuussa päätettiin viettää vihkiäiset. Särkkä suurensi
huoneistoaan. Sen hän sai aikaan mukavasti siten, että vuokrasi
viereisen asunnon, jossa oli keittiö ja kamari. Salista aukaistiin
ovi kamariin, jonka Laura sai sisustaa mielensä mukaan. Muutoin
sai huoneisto jäädä entiselleen ainakin kesään saakka, jolloin he
muuttaisivat ihanaan Pilkkeeseensä. Sittenpähän oli aikaa tuumia,
miten seuraavaksi talveksi asetuttaisiin.
Lauralle antoi paljon päänvaivaa huoneen sisustaminen. Hän oli
yhdessä Särkän kanssa käynyt eräässä suuressa huonekaluliikkeessä
katselemassa mukavia esineitä pyhättöönsä. Mitään yhteispäätöstä
he eivät olleet tehneet, vaan Laura sai sitten suorittaa
loppuvalikoimisen sen mukaan kuin tarve vaati ja huoneen mitat
sallivat. Usein kyseli Laura rehtorskalta, minkä kuosiset ja väriset
olisivat sopivimmat.
-- Pidä päämääränäsi, että otat yksinkertaista ja lujaa, niin
Särkkä on kyllä tyytyväinen. Olipa se sitten kallista tai huokeata,
siihen hän tällä kertaa ei pane mitään huomiota, lausui rehtorska
mielipiteenään.
Lauraa kovasti halutti ostaa silkkipäällyksinen, vanhanajanmallinen
huonekalusto, sohva ja tuolit sekä pöytä ja piironki, jotka olisivat
maksaneet kolmisen tuhatta. Ne olivat hänestä niin kauniit ja somat.
Onneksi hän -- vaikka vastenmielisesti -- puhui tästä tuumastaan
rouva Malmille, joka häntä varoitti:
-- Älä toki, älä millään muotoa! Olenpa melkein varma, ettei Särkkä
siitä sanoisi pahaa -- jollei hyvääkään --, mutta pahoillaan hän
siitä olisi, sillä hän pitäisi sitä suurena, ajattelemattomana
tuhlauksena, jota tuo kauppa ehdottomasti olisikin.
Laura luopui tästä rakkaasta päähänpistostaan vapaaehtoisesti ja
osti Suomen koivusta tehdyn vahvan, puunvärisen kaluston, johon sekä
Särkkä että kaikki muutkin olivat hyvin tyytyväiset.
Vihkiäiset toimitettiin Maarianpäivänä rehtori Malmin salissa, ja oli
siellä läsnä ainoastaan Särkän opettajatoverit sekä puolisenkymmentä
Lauran serkkua. Päivälliset syötiin yläoopperassa orkesterin soidessa
ja ylistyspuheiden huminassa.