VIII.

Sunnuntai-iltapäivänä tapahtuivat Ritalan pappilassa suuret

selvitykset. Vierasten tultua erkanivat nuoret omalle taholleen

lehtorin jäädessä seurustelemaan vanhusten kanssa isolle

lasiverannalle. Paavo Tuunainen joutui koville ilmoitettuaan;

että hän keväällä Helsingissä oli keksimällä keksinyt kepposensa

tehdäkseen pilaa "rakastuneitten herkkäuskoisuudesta".

-- Kuka on rakastunut? huudahti Aini Rasi varmana, tuntien seisovansa

omalla maaperällään.

-- Eikös pikku Aini ole hiukan rakastunut? kysyi Paavo irvikoiden.

-- Sinuunko? Älä ole niin itserakas, vastasi Aini.

-- Ei. Mitäs minusta? Mutta toista on Pekka.

-- Hyh! Ei sinuun eikä muihinkaan, vastasi Aini luoden katseensa

maahan.

Pekka hytkähti. Ainin jyrkkä vastaus Paavolle ei häntä miellyttänyt.

Pekka oli niitä viattomia maalaislapsia, jotka uskoivat sanat

sellaisina kuin ne lausuttiin; hän ei osannut ottaa huomioon aikaa

ja paikkaa, missä ne lausuttiin, eikä tapaa, millä ne lausuttiin.

Pekka-paran miehuus ja elämänuskallus oli taas kovalla koetuksella.

-- Sano sinä, Aini, vain "hyh", se se jotain merkitseekin, ivaili

Paavo edelleen.

-- Sinä olet hullu, Paavo! tiuskaisi Aini suuttuneena. -- Kuka

sinulle on mokomia loruja uskotellut?

Pekka ei ottanut keskusteluun osaa, hän erosi muista ja painautui

puutarhan pensaikkoon synkkiin mietteisiin vaipuneena. Miten

kauan hän lienee siellä viipynytkään, kun hän heräsi siihen, että

ruohikko suhahteli jossain pensaan takana. Hän kurottautui katsomaan

sen alitse ja näki Ainin hiiviskelevän ruohikossa. Pekka kohosi

seisoalleen.

-- Ka, siellähän sinä olet, pääsi kuin tahtomatta Ainin huulilta. --

Mitä sinä siellä teet?

-- Olenpahan vain oleillut, vastasi Pekka. Aini pujottautui pensaiden

välitse hänen luokseen.

-- Mikä sinua vaivaa? Olet niin surumielisen näköinen, tiedusteli

Aini.

-- Eipähän minua mikään. Mutta onhan sinulla hauskaa!

-- Minullako? kysyi Aini ällistyneenä.

-- Niin, sinulla... Paavon kanssa... sopersi Pekka.

Ainin silmät välähtivät riemuisasti hänen sanoessaan:

-- Täällä on paljon nuoria, tule nyt, niin ruvetaan karttupiilosille.

Samalla hän kääntyi mennäkseen, mutta Pekka jäi paikoilleen.

-- Tule nyt, tule! kehoitti Aini. -- Tai... olisiko sinulla jotain

sanomista? tiedusteli hän uteliaana ja pysähtyi.

-- Kuule, Aini! virkkoi Pekka puolestaan.

-- Mitä?

-- Jos sinä luulet, että minä olen jollekulle kertonut?

-- Niin luulin ennen, mutta nyt en enää luule.

Tule nyt, meitä odotetaan.

Pekka kulki hänen jälestään pensaiden välitse. Hänen teki mielensä

tarttua Ainin käteen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sitä tehdä.

Kun äänet alkoivat pihamaalta kuulua, kääntyi Aini äkkiä ympäri.

-- Mennään tuolta takaportista maantielle ja sieltä kautta pihaan,

virkkoi hän, sivumennen vilkaisten Pekkaan.

He tulivat suurten lehmusten juurella olevalle kiviaidan portille.

Aini asettui portin eteen ja virkkoi:

-- Tätä porttia sinä et osaa aukaista.

Pekka koetti katsoa lukkoa, mutta eipä hän sitä nähnyt, kun Aini oli

edessä.

-- Missä se on se lukko sitten? kysyi hän neuvottomana.

-- Ota se auki! kehoitti Aini kääntyen kokonaan porttiin päin.

-- Enhän näe sitä.

-- Katsele tarkemmin.

Kun Pekka koetteli katsella Ainin kupeelta, vetäytyi tämä yhä enemmän

hänen eteensä, työntäen kyynärpäänsä ulospäin, niin että se kosketti

Pekan kainaloon. Mutta Pekka ei vaan nähnyt portin lukkoa.

-- Missä se on, missä se on? kyseli hän hätäisenä kuin lapsi.

-- Etkö sitä näe? Tässä se on portissa!

-- Tottahan minä nyt yhden lukon saan auki, kehaisi Pekka ja alkoi

kiivetä portin yli.

-- Et saa, virkkoi Aini aukaisten portin. -- Jos minä olisin poika,

niin kyllä minä toki portin saisin auki.

Pekka ällistyi, sillä portissa oli vain tavallinen yksinkertainen

haka.

Pihalla oli suuri joukko iloista nuorisoa: valkolakkisia ja

koululaisia. Pian oli piilosillaolo täydessä käynnissä. Pekka Kontio

oli onnellinen osuessaan tavallisimmin samaan piiloon, missä Ainikin

oli. Hänelle oli muutoin tehnyt sangen hyvää Ainin pistopuhe, sillä

"jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki",

kaikui alati soimaavana hänen korvissaan. Pakottamalla pakottaen

itseään hän pysyi hilpeäniloisena. Aini Rasi oli sittenkin hänen

mielestään kuin jokin koskettamattoman pyhä olento, jota sai

ainoastaan katsella.

-- Pidätkö sinä Paavosta? oli Pekka uskaltanut kerran kuiskata heidän

piilossa ollessaan.

-- En toki, en yhtään, kuului vastaus Ainin lähtiessä juoksemaan

nimeään kirjaan merkitsemään.

Niistä sanoista Pekka imi onnea itseensä täysin siemauksin. Siinä

tiedossa oli hänelle tällä kertaa kylliksi.

Muutamia vanhempiakin, niiden joukossa lehtori Särkkä, oli yhtynyt

leikkiin. Särkkä oli mielellään kartunhakijana, silloin hän sai --

kuten itse huomautti -- mitellä juoksukykyään kaikkien leikissä

olevien kanssa.

Pappilan vieraisiin kuului eräs naisylioppilas, jonka puvun

värit vaihtelivat harakansinisestä riikinkukon kirjavuuteen ja

joka Aitos-nimensä hienonsi Aidoseksi. Tämä ihanatar tuli kerran

piilostaan melkein itkien, kantaen kädessään likaantunutta lakkiaan.

Hän oli jossain ahtaassa piilopaikassa kohottautunut varpailleen ja

iskenyt valkoisen päänsä likaiseen kattoon. Huh, miten se lakki oli

tullut ilkeän näköiseksi.

-- Kuinka minä nyt voin olla, kun minulla ei ole lakkia? valitteli

hän yhtämittaa.

-- Arvon neiti, sanoi Särkkä, -- teillä pitäisi olla aina varalta

toinen lakki mukananne.

-- Olisipa siinä hommaa! ihmetteli ylioppilatar.

-- Niin, mutta se olisi vallan välttämätöntä, sillä ellei teillä

ole valkoinen lakki päässänne, on mahdoton tietää, että te olette

ylioppilas, selitti Särkkä vakavana.

Muutamat pidättelivät nauruansa, toiset käännähtivät pois, surren

ylioppilaslakin kohtaloa.

Vieraat kutsuttiin teelle. Vanhojen parvi istui ison pöydän ääressä

lasiverannalla. Keskustelu kävi hyvin vaikeasti, sillä ei osuttu

keksimään sellaista aihetta, joka olisi saavuttanut kaikkien

kannatusta. Toiselta puolelta sitä vaivasi kielen kaksinaisuus.

Ruustinna ja kappalaisen rouva olivat kylläkin keksineet hyvän

aiheen: he puhuivat palvelijattaresta, joka juuri oli tarjoillut teen

ja poistunut.

-- Vieläkö sinä voit pitää tuota Riikkaa ensi vuoden vai aiotko

vaihtaa? kysyi ruustinna.

-- Kyllä hänet on vielä pidettävä, jotta hän saa edes rippikoulunsa

kunnialla käydyksi, vastasi pastorska.

-- Niin, todellakin, hän ei päässyt yhdellä koululla. Mikäs siihen

taas olikaan syynä? kysyi ruustinna.

-- En minä ole siitä oikein selvillä. Uteliaisuus kiihdytti tätä

kunnon rouvaa niin, että hän kääntyi miehensä puoleen kysyen, miksi

tämä keväällä ei päästänyt piika Riikkaa ripille.

-- Vai lukiko tyttö niin kehnosti? lopetti ruustinna kysymyksensä.

-- Kyllä hän lukutaitonsa puolesta olisi päässyt, vastasi rovasti. --

Mutta hänen käytöksestään puuttui kaikkea vakavuutta.

-- Niin, eikö se ole oikein ihmeellistä nykyaikaan, että

maalaisnuoriso vallan villiintyy, huomautti ruustinna.

-- Kyllä sellainen villiintyminen tapahtuu kaupunkilaisnuorisossa

vielä suuremmassa määrässä, väitti kappalainen.

-- Sehän on vallan kauheata, lisäsi pastorska. -- Ihmiskunta menee

tuhoansa kohti.

-- Mitä se tämä Riikka sitten teki? kysyi ruustinna mieheltään.

-- Se oli pari kertaa ollut tansseissa illalla ja nukahti sitten

keskellä tuntia seuraavana päivänä, vastasi rovasti.

-- Siunaa ja varjele, rippikouluaikana tansseissa! huudahti ruustinna

lyöden käsiään yhteen. -- On se villitystä!

-- Ei hän ole siitä sanallakaan täällä kotona maininnut, huomautti

pastorska.

-- Niitä oli yhdeksän tyttöä, jotka piti jättää ripille päästämättä

samasta syystä, virkkoi rovasti.

-- Ja poikia oli toista kymmentä. Samoissa tanssiaisissa kävivät,

lisäsi kappalainen.

-- Minä en millään tavoin tahdo puolustaa tässä mainittua tyttöjen

tai poikien tekoa, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, -- mutta onkohan

yksinomaan tanssi -- ellei sen yhteydessä ilmene jotain pahempaa --

pätevä syy ripiltä pidättämiseen?

-- Herra jumala, ettei sellainen olisi jo liiankin suuri syy!

kummasteli ruustinna.

Rovasti katsahti ihmetellen Särkkään, kappalainen sitävastoin

rovastiin, ikäänkuin velvollisuudesta jättäen puolustuksen tämän

tehtäväksi.

-- Sellaisissa tapauksissa on käytettävä ankarinta rangaistusta,

siitä ei ole epäilemistäkään, ja tällaista menettelyä pidetään

rippikouluissa tavallisimpana käytösrikoksista, selitti rovasti.

-- Mutta itse asiassa nuorten tyttöjen ja poikain tanssissa ei

ole mitään pahaa, jos sen annetaan tapahtua rehellisesti ihmisten

ilmoilla, puolusteli Särkkä.

-- Kuinka te voitte puhua noin? kysyi ruustinna osoittaen selviä

halveksumisen merkkejä. -- Ettei olisi mitään pahaa, kun tuollaiset

piiat ja rengit mennä rentustavat sylitysten ympäri tanhuoita?

-- Niin, rouva ruustinna, itse ulkonainen tapa voi näyttää

epämiellyttävältä. Mutta sekin käytännön kautta tulee kauniimmaksi.

Minä en tahdokaan kosketella siihen puoleen, vaan ainoastaan itse

tanssihalun tyydytykseen. Tanssi on taiteista vanhin ja ihmisen

mukana myötäsyntyinen; -- nuoret tarvitsevat välttämättömästi

tanssintapaista liikettä -- ja se tapahtuu helpoimmin

musiikkitahdissa eri sukupuolten kesken. Sen täydellisempää

liikehtimistä ja ilonilmaisumuotoa eivät ihmiset seurusteluissaan voi

edes ajatella.

-- Onhan siinä perää jonkun verran. Mutta kyllä rippikoulu- ja

tanssiajat ovat tarkalleen toisistaan erotettavat, virkkoi

kappalainen.

-- On niinkin, jos se on mahdollista. Mutta minusta on siinä

käytännöllisiä vaikeuksia, jotka estävät sen pääsemästä

vakaumukseksi. Ja ellei se siksi tule, niin pakkokeinoista on hyvin

vähän hyötyä. Meidän elämämme on kokoonpantu -- tai me olemme itse

sen koonneet -- aina vain vastakkaisista "aiheista": ilosta ja

surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, toivosta ja pettymyksestä,

uskosta ja jumalattomuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Ellei näistä

käsitettäisi toista, niin eipä toistakaan olisi olemassa. Puhutaan

kultaisesta keskitiestä. Sellaista -- ainakaan tunneasioissa --

ei ole olemassa, sillä tunteettomia olennoita emme pidä ihmisinä;

esimerkiksi jolla ei ole uskoa, hän on paatunut, jumalaton -- ja joka

ei syntiä tee, eipä hän jumalaakaan tarvitse.

-- Mutta syntiä ei saa tehdä tahallaan, avoimin silmin, huomautti

rovasti.

-- Voiko meistä kenkään sitä välttää? kysyi Särkkä.

-- Vähitellen meidän on siihen itsekurituksen kautta totuttava. Ja

rippikoulu on juuri opastusta tällaiseen itsekuritukseen, vastasi

rovasti.

-- Mutta useimmissa -- melkeinpä kaikissa -- tapauksissa tämä opastus

rippikoulunkäyneeltä unohtuu heti koulun loputtua, lisäsi Särkkä.

-- Suureksi suruksemme on meidän pappien se myönnettävä. Mutta minkä

me sille teemme, että viettelykset ovat niin suuret.

Samaan aikaan kuin papit ja lehtori väittelivät nuorison

turmeluksesta, piti nuori väki iloaan ruokasalissa, pannen toimeen

kaikenlaisia panttileikkejä. Usein kuului sieltä äänekästä

naurunremakkaa, välistä tanssirallatusta ja kepeitä, hipuvia

askeleita, kun pantinlunastukseen oli määrätty jokin polkka tai

valssi.

-- Tanssivatkohan ne siellä? parahti ruustinna säikähtäen, kun

yhtäkkiä kajahti useasta suusta: taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa --.

Pastorska hypähti pystyyn ja meni katsomaan, seisahtuen ruokasalin

kynnykselle.

-- Taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa --, kaikui entistään

äänekkäämpänä.

Ruokasalin nuoriso oli riisuutunut sukkasilleen ja keinui kauniissa

kaarteissa ison ruokapöydän ympäri. Siinä oli kylliksi tilaa ilolle.

Ja unohtunut oli ylioppilaslakin likaantuminenkin noissa suumusiikin

säestämissä pyörteissä. Eikä sitä iloa hennonut kukaan kieltää,

vaikka ruustinna kuiskasikin pastorskan korvaan, että se "sattui

vähän pahaan aikaan".

Katselijoista ei kumminkaan kukaan muu nauttinut siinä määrin kuin

Särkkä.