VII.

Pekka Kontio oli matkustanut kotiinsa maalle tapaamatta sitä, jota

hänen sydämensä halasi. Koko alkukesän hän kuljeskeli metsissä

omiin kaihoisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Ei maistunut ruoka eikä

uni. Äiti koetti häntä lohdutella kysellen, mikä häntä vaivasi tai

mistä paikasta hän tunsi itsensä kipeäksi. "Mikäs hätä sinulla on,

poika? Elä joutavia murheita kanna, kun kerran luokaltakin pääsit!"

tyynnytteli äiti kerrankin, kun huomasi Pekan pahantuuliseksi. Mutta

ne puheet vain ärsyttivät poikaa, ja yhä useammin hän vetäytyi

yksinäisyyteen päiväkausiksi.

Usein oli Pekan kainalossa lehtori Särkän hänelle lainaama historian

oppikirja, kun hän metsäisille matkoilleen lähti. Toisinaan hän sitä

selaili, mutta monesti se palasi kotiin avaamattomana. Juhannuksen

tienoissa pälkähti Pekan päähän jotain, jonka kiduttava ikävyys oli

hänen ajatuksiinsa istuttanut. Hänen täytyi kesän aikana tavata Aini

Rasi! Mutta miten? Lehtori Särkän lainaama historia opasti siihen

tien. Yks' kaks' hän lukisi historian, lukisi sen selväksi kuin viisi

sormea -- ja sitten veisi kirjan lehtorille. Olisihan se oikeata

asiaa. Samalla matkalla sopisi poiketa Ritalan pappilaankin, Ainin

kotiin.

Tuumasta toimeen. Päätös kypsyi hänessä yhtäkkiä niin varmaksi,

että hän ryhtyi sitä heti toteuttamaan. Oikein tosissaan otettuaan

kirjan käsiinsä hän luki jo ensi päivänä selväksi viisi lehteä.

Työ ei tuntunutkaan raskaalta, kun sen takana häämötti niin kaunis

päämäärä. Illalla sänkyyn mentyään hän vielä mietti lukemiensa

paikkojen sisällystä, ja kun jotain oli epäselvänä, tarttui hän

uudestaan kirjaan. Toisena päivänä hän teki sen huomion, että lehtori

oli piloillaan hänelle sanonut, ettei hänen tarvinnut muistaa niitä

vuosilukuja, joiden alla oli sininen viiva, kunhan hän vain katselisi

tarkoin niitä, joiden alla tuo viiva oli. Mutta sellainen viiva

olikin kaikkien tärkeämpien vuosilukujen alla.

Omituinen viehätys lumosi Pekka Kontion hänen seurustellessaan

historiallisten tietojen kanssa. Kirja ei unohtunut häneltä enää

hetkeksikään. Ja kuinka helppo siitä oli tietoja ammentaa! Hän tutki

kaikki Särkän tekemät muistiinpanotkin ja otti huomioon reunuksiin

merkityt numerot, jotka viittasivat mielessä pidettäviin paikkoihin

muilla sivuilla. Olipa se tosiaankin ollut viisas keksintö, minkä

lehtori Särkkä oli tehnyt hänen hyväkseen.

Oppilas loma-aikoina harvoin muistelee opettajiaan. Mutta Pekka

Kontio muisteli nykyään lehtori Särkkää sangen usein. Hän kuvitteli

mielessään, miten hän saapuu tämän kesäasunnolle, antaa hänelle

takaisin hänen kirjansa ja uskaltaa silmiin katsoen lausua:

"Kiitoksia lainasta, tässä on kirja! Nyt minä osaan historiaa ainakin

kahdeksan edestä."

Lehtori vain hymähtää ja sanoakseen jotain virkahtaa ehkä:

"Vai niin, pojan porpana, oletpahan pitänyt sanasi!"

Kolmisen viikkoa oli Pekka uskollisesti lukenut. Neljännellä hän pani

polkupyöränsä hyvään kuntoon, kääri historian oppikirjan puhtaaseen

paperiin ja sälytti sen muiden matkakompeittensa mukana laukkuun.

-- Lähdenpähän näyttämään lehtori Särkälle, että osaan historiaa,

virkkoi hän vanhemmilleen.

Matka osui etelää kohti. Yön ajettuaan hän joutui sen talon kohdalle,

missä Paavo Tuunainen asui. Ei oikein mieli, tehnyt toveria

tervehtimään, mutta kun kerran matka noin läheltä osui, niin saipa

häntä sisälläkin pistäytyä. Paavo ilostui sangen suuresti nähdessään

Pekan, jota ei hevillä päästettykään talosta lähtemään. Pekan täytyi

viipyä koko vuorokausi, ja seuraavana päivänä lyöttäytyi Paavo

mukaan. Matkan varrella he usein pysähtyivät lepäämään, söivät

eväitään ja uiskentelivat jokaisessa purossa ja lahdelmassa, mikä

tien viereen sattui. Yönsä he makasivat heinäladossa.

Aamupäivällä heidän saavuttuaan Pilkkeeseen oli "päärakennus" autio

ja tyhjä. Vieraatkin olivat sieltä viikko sitten lähteneet. Kotvasen

turhaan odoteltuaan he läksivät läheiseen koivikkoon, osuivat sieltä

myllytuvalle ja saivat tietää lehtorin olevan heinänteossa, mutta

että hän kello kahden jälkeen palaa kotiinsa.

Koko yhdessäoloaikanansa eivät kumppanukset kertaakaan olleet

keskustelleet Pekan ja Ainin välisistä asioista eikä siitä

kepposesta, minkä Paavo oli Pekalle tehnyt. Mutta nyt heidän

odotellessaan lehtoria ja kävellessään maantiellä kysäisi Paavo

yht'äkkiä:

-- Käytkös Ainin luona? Täältä ei ole sinne pitkä matka.

-- Mitäpähän minä siellä tekisin, vastasi Pekka koettaen näyttää niin

levolliselta kuin mahdollista.

-- Eihän se rakkaus ole mikään potaatti! huudahti Paavo.

Mutta samassa hän voimakkaan iskun vaikutuksesta kellahti päistikkaa

mutaiseen maantien ojaan.

-- Vai semmoisia perunoita sinulla onkin, ähki Paavo ja kiepsahti

takaisin tielle, syleksien mutaa suustaan. -- Odotapas, senkin hupsu,

kun et leikkiä ymmärrä!

Alkoi kiivas jälekkäinjuoksu. Paavo oli usein saavuttamaisillaan

pakenijan, mutta äkkinäisellä käänteellä tämä toistaiseksi pelastui

joutumasta kiinni. Hiki valui virtanaan kummankin otsalta, maantieltä

tuprusi sankka pölypilvi ilmaan. Pekan voimat väsyivät ennen, Paavo

tempasi hänet takaapäin syliinsä ja alkoi häntä retuuttaa maantien

ojaan, Ähkien ja puhkien hän sai hänet selälleen ja alkoi toisella

kädellään nyhtää irti mutaista turvetta. Silloin kiepsahti Pekka

vatsalleen ja alkoi potkia päällään istuvaa vastustajaansa. Leikistä

alkoi koitua ihan täysi tosi. Paavon nyrkki kohosi korkealle ja

laskeutui vinhasti Pekan niskaan, korvallisille ja päälakeenkin;

toinen käsi pusersi päätä mudakkoon.

-- Syöppäs nyt itse sitä, mitä aioit minulla syöttää! huudahteli

Paavo kiukuissaan.

-- Tuunainen, sinä olet raaka kuin Polyfemos; ei sinusta ole

Proteuksen kesyttäjäksi! kuului jykevä ääni maantieltä.

Ällistyneenä katsahti Paavo ylös. Siinä seisoi Särkkä hänen edessään.

Häpeissään kömpi kumpikin opettajansa luo häntä tervehtimään.

-- No, mistä vihat, kunnon naapurit? kysyi Särkkä leikillisesti.

-- Ilmanpahan vain tässä aikamme kuluksi kisailtiin, selitti

Tuunainen. -- Pekka aikoi minulla syöttää sammalta, mutta saikin itse

sitä ehkä runsaammin.

-- Taisipa siinä leikissä olla vähän tottakin? virkkoi Särkkä.

Paavo katsahti Pekkaan, joka näytti hyvin hätääntyneeltä. Eikä heistä

kumpikaan vastannut lehtorin kysymykseen.

-- Minä tulin tuomaan takaisin sen lehtorin kirjan, sanoi Pekka

vihdoin, koettaen painaa unohdukseen koko edellisen jupakan.

-- Jaa historianko? Onkos se päässä jo?

-- Pitäisipä olla, vastasi Pekka rohkeasti. Särkkä piti pojat

vierainaan. Hän kyseli heiltä heidän kesäkuulumisiaan ja olivatko

he kotitöitä tehneet pelloilla ja niityillä. Kun hän kuuli, ettei

kumpikaan ollut edes yrittänytkään koko kesässä sellaisiin toimiin

ryhtyä, niin hän tokaisi:

-- Siinä tapauksessa te sitten hyvin jaksatte auttaa minua muutaman

päivän. Nähkääs, asia on sellainen, että erään torpan mies tässä

lähellä on ollut sairaana koko kesän, torpan naisväen on täytynyt

olla pitkät ajat talossa possakassa, joten omat työt heiltä

ovat jääneet kokonaan tekemättä. Huomenna me aloitamme heidän

heinäntekonsa. Eikös niin?

Yksimielisesti myöntyessään lehtorin ehdotukseen eivät Pekka ja Paavo

tienneet, oliko se heistä mieluista vai vastenmielistä. Ensimmäinen

ikävyys heitä kumminkin kohtasi jo seuraavana aamuna, kun lehtori

herätti heidät kello viideltä. Silloinpa vasta uni olisi maistunut!

Mutta pian virkosivat nuoret voimat, ja reippain mielin he seurasivat

opettajaansa työmaalle. Ensin noudettiin työkalut siitä torpasta,

jonka niitylle oltiin matkalla. Torpan vanha muori siunuusteli

ja kiitteli jumalaa, kun tällainen onni heitä onnettomuudessakin

kohtasi. Sairas mies taas sanoi aikansa kuluksi ryhtyvänsä miettimään

keinoa, millä tämän hyvän työn voisi terveeksi tultuaan lehtorille

palkita. Jottei tarvitsisi enempää kuulla liikanaisia ylistyksiä,

kiiruhti lehtori pois torpasta.

Niitylle päästyä iski Särkkä ensinnä terävän viikatteensa heinään; se

soiden suhahti -- ja kaunis lako syntyi heinikkoon. Sitten hän löi

toiseen suuntaan... ja sitten taas...

-- Tulkaa pojat perästä, osaattehan toki niittää! virkahti hän.

Vaivalloiselta tuntui niittäminen varsinkin Paavosta, joka jo

kauemmin koulua käydessään oli saanut ruumiillisen työn unohdetuksi.

Särkkä pysähtyi kovastamaan viikatettaan, samalla tarkastaen

työtoveriensa jälkeä.

-- Kyllä siitä hyvä tulee, kunhan vain on kärsivällisyyttä,

lohdutteli hän. -- Huomenna se sujuu jo itsestään. Ottakaa kaidat

eteykset, ettei rupea väsyttämään.

Pienehköön niittyyn oli jo syntynyt tuntuva lovi, kun Särkkä ehdotti,

että ottaisivat oikein istuntalepuun. Samassa hän veti esille

paperossilaatikon ja tulitikut. Särkkä poltteli verrattain harvoin,

mutta silloin tällöin tuntuivat savut hänestä hyvältä. Sytyttäen

paperossin hän kysyi:

-- Olettekos te tupakkamiehiä? Kumpikaan ei vastannut.

-- Niin, jatkoi Särkkä, hyväpä olisi, ettette polttaisi. Minun

lapsuuteni aikana ei ainakaan minun kotonani tiedetty, että

tupakanpoltto oli terveydelle vahingollista. Pidettiinpä sitä vielä

miehuuden merkkinäkin. Nyt sitävastoin on miehuullisempaa olla

polttamatta. Kun nuorena siihen ei totu, niin vanhempana ei enää

viitsi totuttautuakaan. Minun vereni tottui nikotiiniin jo varsin

nuorena. -- Poltatteko te paljonkin?

Pojat tunsivat olotilansa hiukan noloksi. Olihan Särkkä heidän

opettajansa, ja kielsihän koululaki heiltä tupakanpolton. Mutta

toisaalta olivat he tässä nyt kuin työkumppaninsa kera, heillä

oli nyt muitakin yhteisiä pyrintöjä kuin koulutyöt. Eipä tähän

tilaisuuteen sopinut koululakia sovelluttaa. Ja turhaapa olisi ollut

asioita kaunistellakaan.

-- Olen minä vähän silloin tällöin poltellut, vastasi Paavo Tuunainen

vihdoin. -- Se on niin merkillistä, että kotioloissa, täällä maalla,

missä se olisi vapaampaa, ei sitä tee niinkään usein kuin kaupungissa

kouluaikana.

-- Ja ehkäpä enimmäkseen vain toverien seurassa? huomautti lehtori.

-- Niin taitaa olla, myönsi Paavo.

-- Mutta ylipäänsä et siihen vielä suurtakaan kiintymystä tunne?

-- No enpä juuri.

-- Siinä tapauksessa heitä se kokonaan pois ja koeta saada

toverisikin se lopettamaan. Silloin teet sekä itsellesi

että heillekin hyvän palveluksen. Ja jospa he alussa

ajattelemattomuudessaan hiukan sinua pilkkaisivatkin pikkumaiseksi

tai muuksi sellaiseksi, niin ole vahva uskossasi ja tee uuraasti

työtä -- ja saat olla varma, että he sinua ihailevat, jollei muutoin

niin salaisesti. Nykyäänkin vielä tarvitaan apostoleja.

-- Siinä tapauksessa on minulla nyt jo tilaisuus aloittaa tästä

Pekasta, vastasi Paavo virnistellen.

Pekka punastui korvia myöten ja repi heinätukkoja maasta.

-- Poltteleekos Pekka paljon? kysyi lehtori hyväntahtoisesti.

Mutta Pekan sanat olivat salpautuneet kurkkuun.

-- Eihän se nyt niin paljoakaan, mutta sen ei pitäisi polttaa yhtään,

kun se on niin vähäverinen.

-- Siinä on kyllä perää. Pekka kasvaa liian nopeasti, joten

ravintoainesten jakautumisen ruumiiseen tulisi tapahtua myöskin

voimakkaasti -- ja nähtävästi nikotiini voi sellaistakin toimintaa

ehkäistä. Niinpä niin, pojat, virkkoi lehtori ottaen viikatteensa ja

nousten seisoalleen, tehkää te tupakanpolttoon nähden kuten tahdotte,

mutta harkitkaa tarkoin, mitä tahdotte ja minkä perusteella tahdotte.

Yhteinen vapaa työskentely lähensi oppilaita opettajaansa.

Keskustelut tulivat avomielisiksi, kaikki kursailu katosi.

Perjantainen saunailta, missä Mylläri-Matti oli neljäntenä, vasta

osoitti nuorukaisille, miten avulias ja palvelevainen luonne heidän

opettajansa oli. Ja kun keskusteltiin siitä, mihin sunnuntaina

ryhdyttäisiin, uskalsi Pekka ehdottaa, että käytäisiin kirkossa ja

poikettaisiin palatessa Ritalan pappilaan.

-- Pekka tahtoisi tavata Aini Rasia, virkkoi Paavo veikeästi

selitykseksi.

-- Sehän sopii erinomaisesti, myönteli Särkkä, vallan erinomaisesti.

Minullakin on sinne asiaa. Voimme olla siellä koko iltapäivän. Olisin

joka tapauksessa lähtenyt sinne pyhänä -- ja otan teidät mukaani,

selitteli lehtori huomatessaan, miten noloksi Pekka oli käynyt

kuultuaan Paavon sanat.

Kelpasipa Pekan nyt elää. Hän saisi olla koko sunnuntai-illan

maailman parhaimmassa seurassa. Lauvantaina loppui heidän työnsäkin

niittypalstalla jo puolen päivän aikana. Pieni lato oli heiniä

täynnä -- niin paljon olivat he saaneet kolmisin aikaan. Kun

lehtori puhdisteli ladon edustaa ja asetti ovea saranoilleen, hien

virtaillessa pitkin otsaa ja poskia, virkkoi hän:

-- Olemme tehneet köyhälle, sairaalle torpparille hyvän palveluksen.

Tuskinpa olisivat itse ehtineet tätäkään palstaa tekemään, tai

ehkäpä syyskuussa, jolloin heinä jo olisi ehtinyt karskiintua

mitättömäksi. Nyt sitävastoin saa lehmäkulta hyviä heiniä ja antaapa

hyvää maitoakin. Niin se on, että köyhä torppari saa omat työnsä aina

säästää viimeiseksi -- tai jättää ne tekemättä, talon on saatava

omansa ajoissa.

-- Onko sen torpan heinät kaikki tässä? kysyi Pekka Kontio vilkkaasti.

-- Ei vallan kaikki, vastasi lehtori. -- On vielä ehkä toinen mokoma

tekemättä.

-- Voimmehan me tehdä sen ensi viikolla, puhui Pekka innokkaasti,

unohtaen kokonaan kotinsa ja kontunsa, ikäänkuin aikoisi asettua

lehtorin luokse koko iäkseen.

-- Ellei se kävisi teistä ikäväksi, niin voisimmehan sen tehdä,

myönsi lehtori.

-- Eikö mitä! vastasi Pekka.

Paavo aikoi selittää lehtorille, että se Pekka sen Ainin takia tahtoi

viipyä paikkakunnalla, mutta Pekan aulius pidätti hänet tekemästä

pilkkaa pyhistä asioista. Hänkin oli sitä mieltä, että köyhän

torpparin toinenkin niittypalsta oli tehtävä yhteen menoon.