Nähdessään Särkän kirkkoveneen laskevan kotivalkamaan järjesti
Anna-Maija kahvipöydän kuntoon pirtin siimeksiselle sivustalle. Ja
kun portin saranat narahtelivat lehtorin vieraineen astuessa pihaan,
höyrysi kuuma kahvi kupposissa, ja Anna-Maija laahusteli niiaillen
tulijoita vastaan.
Soman näköinen oli Pilkkeen pirttirakennus ympäristöineen heinäkuun
sunnuntaisessa auringonvalossa. Hyvältä maistui kahvikin paksun
maalaispullan kera pitkähkön ruuattoman rupeaman jälkeen. Kun kahvi
oli juotu, alettiin tarkastella rakennuksen huoneita. Lehtori johti
vieraansa ensin "naisten puolelle", s.o. isoon pirttiin. Olipa se
valkoinen ja vilpoisa! Ikkunat olivat avoinna, ja jokaisessa oli
kangasverkko jottei itikoita sisälle pääsisi. Peränurkka oli erotettu
muusta huoneesta korkealla aidalla, ihan todellisella aidalla, jonka
sisäpuolelle oli levitetty valkoinen lakana, jottei aidanraoistakaan
voinut nähdä läpi. Aidassa oli pieni kaksipuolinen valkoinen portti,
johon oli naulattu julistus: "Sulje portti!"
-- Mutta sepä on salaperäisen näköinen laitos! Mikä se on? hoki rouva
Malmi.
Särkkä avasi portin ja virkkoi:
-- Se on naisten karsina.
Aitauksen takana lattialla oli leveä vuode, pöytä ja pesulaitteet.
Vuodealustana oli puolen metrin paksuinen olkikerros, jota valkoiset
lakanat ja viltit päällystivät.
-- Tämä osasto kuuluu yksinomaan rouva rehtorskalle ja neiti
Nordille. "Boigain buoli" on tuolla, virkkoi Särkkä, osoittaen
kamariin, jonka lattialla oli samanlainen vuode.
-- Onpa täällä mukava loikoilla, onpa tosiaankin, virkahteli rehtori
tyytyväisenä.
Laura Nord tunsi joutuneensa hyvien ihmisten seuraan. Rehtorska
Malmi oli hänelle usein puhunut omituisesta hyväsydämisestä
lehtori Särkästä, jonka käytöstapoihin kuului vaatimattomuus ja
joka mielellään avusti kaikkia, jotka hänen apuaan tarvitsivat.
Tänään oli Laura tuntuvalla tavalla saanut tuntemattomanakin kokea
Särkän hyväntahtoisuutta. Siitä oli todistuksena yli hyvänpuoleiset
konsertti tulot hänen laukussaan. Ja entäs tämä luonnonihanuus hänen
ympärillään, tämä sydänmaan puhdas rauha, josta hän harvoin, ani
harvoin oli päässyt osalliseksi. Mutta eipä hän sitä ennen ollut
ymmärtänytkään. Olisipa hänellä ollut usein tilaisuus, varsinkin
ennen, kun isä vielä oli ollut elossa, mennä maalle kesäksi. Ja
olihan hän joskus yrittänytkin, ollut päivän pari -- ja sitten
ikävissään palannut kaupunkiin. Ei se silloin viehättänyt. Nyt
sitävastoin tuntui Laurasta, kuin hän mieluimmin olisi asunut maalla,
tällaisessa hiljaisessa paikassa kuin Pilke, vaikka vuodet läpeensä.
Olisipa tällainen oma nurkka, mihin voisi huoletonna heittäytyä
asumaan!
Niin, huoletonna! Siinäpä se juuri olikin. Siitä oli pitkät
ajat vierähtänyt, kun Laura oli saanut tuntea itsensä niinkin
huolettomaksi kuin hän nyt oli. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli
saanut elää melkeinpä toisten armoilla. Hänen opiskelunsa Helsingissä
ja ulkomaanmatka, nehän olivat kuluttaneet vain vieraita rahoja,
sukulaisten, tuttavien antimia. Ja mitä oli joskus ansainnut, se oli
haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaukana oli huolettomuus sellaisesta
elämästä.
Mutta olisipa nyt -- niin Laura päätteli -- oma nurkka, missä saisi
mielin määrin nauttia hiljaisesta vapaudesta, niin kyllä hän sille
osaisi arvon antaa. Juuri tällainen kuin Pilke, missä koivikon
iltatuulen suhinaa säestäisi hietikkorannan laineiden lipinä. Juuri
täällä tuntisi itsensä ainakin tyytyväiseksi.
Päivällisen jälkeen vetäytyivät miehet kamariinsa ruokalevolle, mutta
naiset lähtivät rannalle kävelemään. Laura Nord oli yhä aikaisemmissa
kaihoisissa mietteissään, eikä rehtorskallakaan näyttänyt olevan
halua katkaista hiljaisuutta. Vihdoin he tapasivat rannalta lehtorin
pienen veneen.
-- Menemmekö melastelemaan? kysyi Emmi-rouva.
He työnsivät veneen vesille. Laura Nord asettui airoihin. Hän antoi
muutaman sysäyksen veneelle, ja se loittoni rannasta lähtien sitten
tuulen mukana laitaseen painumaan pitkin rannikkoa.
-- Laura, mitäs pidät tästä kaikesta? kysyi vihdoin rehtorska.
-- Tuskinpa osaan itsellenikään sitä selvittää, vastasi Laura Nord.
-- Täällä on niin tavattoman hiljaisen ihanaa, etten ennen koskaan
ole tuntenut tällaista.
-- Oletko tyytyväinen näkemääsi? kysyi taas rehtorska tarkastellen
salavihkaa Lauran kasvojen piirteitä.
-- Olen tietysti... tai mitä sinä tarkoitat? kysyi Laura huomaten
kysyjän erityisen ilmeen.
-- Minä tarkoitan suoraan sanoen: mitä pidät miehestä?
Rouva Malmi oli jo kauan suunnitellut mielessään etsiä
Särkälle kunnon puolison. Se kaikki tapahtui ehkä suuresta
hyväntahtoisuudesta. Hän piti paljon Särkästä ja sääli hänen
yksinäisyyttään. Tai lieneepä hänellä ollut jonkun verran
itsekkäitäkin pyrintöjä tämän asian suhteen. Hän ei voinut koskaan
seurustella vapaasti Särkän kanssa, kun tämä oli naimaton mies.
Toista olisi ollut, jos hänelläkin olisi ollut rouva. Silloin ei
mikään estäisi häntä käymästä Särkän kodissa kuinka usein hyvänsä.
Siinä kodissa, missä sellainen mies kuin Särkkä oli isäntänä, saisi
aina osakseen virkistävää myötätuntoa.
Hyväsydämiset ihmiset, jos he ovat saaneet päähänsä, että voivat
tehdä hyvää toiselle, varsinkin sille, josta pitävät, panevat kaiken
alttiiksi saavuttaakseen päämääränsä. Eivätpä he osaa harkita
ajoissa, että he saattavat tehdä hyvän sijasta huonon palveluksen.
Rouva Malmi kuvitteli usein mielessään, kuinka hyvin hän olisi
soveltunut Särkän vaimoksi, paljon paremmin kuin miehelleen, joka
vaati häneltä sievistelevää käytöstä ja joka makunsa mukaan hänet
puki usein mitä epämiellyttävimpiin vaatteisiin. Särkän mielestä
sitävastoin oli kaikki "pakollinen seurustelu" joutavanpäiväistä,
kaikki muotihulluus turhanaikaista ilveilyä. Kun sellaisen miehen
kokenut nainen saa huoltajakseen, tuekseen ja turvakseen -- siten
Emmi-rouva mietti -- niin hänpä ei halua elääkään kuin ainoastaan
vaimoaan varten. Oi sitä sielujen hiljaista sopusointua, kun kaksi
elää ainoastaan toisilleen!
Laura ei vastannut rouva Malmin kysymykseen, jonka tähden tämä jatkoi:
-- Etkö sinä voisi pitää "tuosta miehestä"?
-- En tiedä. Hän näyttää kovin hyvältä mieheltä.
-- Niin, mutta hän ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän on kunnon mies.
Minusta olisi hauska, jos te kaksi menisitte naimisiin.
-- Voi hyvä Emmi, mistä sinä tuollaisia päähäsi saat -- ja sopisinko
minä sitten hänelle?
-- Olisiko sinulla suurempia vaatimuksia, kuin mitä hän jaksaa
täyttää?
-- Ei minulla mitään vaatimuksia ole.
-- Niitä -- ainakaan itsekkäitä vaatimuksia -- sinulla ei saisi
ollakaan. Sillä katsopas, minun mielestäni on asianlaita sellainen,
että jos toinen uhrautuu toisen hyväksi, niin täytyy toisenkin
siinä suhteessa tehdä parhaansa. Avioliitto on kummankinpuolista
mukautumista. Tai ellei se sitä ole, niin se on valhe-avioliitto.
Puhutaan "akkavallasta" ja "ukkovallasta". Mikä on esimerkiksi
"akkavalta"? Se on sellainen liitto, jossa mies ei välitä vaimostaan,
vaan antaa tämän elämöidä kuinka hyvänsä, pettääkseen hänet sitä
helpommin. "Ukkovallassa" ovat osat vaihtuneet.
-- "Tasavalta" minun mielestäni on paras, huomautti Laura.
-- Ehkäpä, jos nyt sitten "valtaa" onnellisen avioliiton ehtona voi
ollenkaan olla olemassa. Eiköhän se paremminkin ole kummankinpuolista
itsensähillitsemistä "vallan" asemesta; ja sitä kysytään toisella
kertaa toisen ja toisella kertaa toisen puolelta, selitti rouva
Malmi. -- Etköhän sinä, Laura, osaa hillitä itseäsi tarpeen vaatiessa?
-- Sitä minä toki osaan, vastasi Laura varmasti, -- ja osaan minä
kieltäytyäkin.
Laura oli tällä hetkellä vakuutettu siitä että hän oli nämä tärkeät
kokemukset siksi perin pohjin saavuttanut, että hän milloin tahansa
omasta tahdostaan voisi sekä hillitä itsensä että kieltäytyäkin
joutavista elämännautinnoista. Hän tunsi olonsa niin lohdulliseksi
tämän hurmaavan luonnon keskellä -- eikä hän ollut viime aikoina
edes ajatellutkaan muuta kuin miten elämänsä järjestäisi, jotta
voisi hankkia toimeentulonsa. Voisivatko huolet nyt puhaltautua pois
avioliiton kautta, saattaisiko hän ehkä piankin pitää tätä idyllistä
Pilkettä, tätä sulorauhaista paikkaa kuin omanaan ja ajatella, että
saisi kaiket kesät täällä elellä mielensä mukaan?
Seuraavana päivänä Kuppari-Maija sanoi Särkälle, että hänen oli
lähdettävä taloon heinäntekoon, sillä sieltä oli käyty kutsumassa.
-- Sopii kyllä, vastasi Särkkä, ja nyt sopii entistä paremmin, sillä
rehtori viedään mukaan, ja hän raataa kahden miehen edestä, joten
possakka tulee pian tehdyksi.
-- Aikooko se lehtori tosiaankin mennä, vaikka vieraat ovat täällä?
kyseli Anna-Maija.
-- Tokihan minä nyt sellaisessa asiassa sanani mittainen olen,
vastasi Särkkä.
Tiistaiaamuna Särkkä retuutteli Malmia hereille kello neljä, mutta
turhaan. Tämä vain kääntyi toiselle kylelleen ja nukkui entistään
sikeämpään. Särkkä pisti virsut jalkaansa, otti työvaatteet
kainaloonsa ja meni pihan poikki portille, minkä hän avasi
hellävaroen, jotteivät "pirtin hengettäret" heräisi. Sitten hän kulki
nopein askelin maantielle.
Työviikko kului pikaisesti. Aamu- ja päivärupeaman oli Särkkä
heinätyössä, iltarupeaman piti seuraa vierailleen. Anna-Maija oli
saanut jättää taloudenhoidon melkein kokonaan naisvieraiden huostaan.
Hän vain osoitteli, mistä mitäkin tarveainetta saatiin. Rouva Malmi
järjesti kaiken, toimeenpanijana hääri Laura Nord.
Aamiaisen kävi Särkkä syömässä kello puoli yhdeksän. Ensimmäisinä
aamuina vieraat vielä siihen aikaan nukkuivat, mutta kun he
Anna-Maijalta kuulivat, milloin isäntä pistäytyi kotosalla,
varustautuivat hekin kuntoon siksi. Niitylle oli matkaa noin
puoli kilometriä, ja jopa vieraat sinnekin usein osuivat. Rehtori
tunnusteli työkaluja ja yrittelipä niitä käyttääkin. Rehtorska ja
Laura kerran pitelivät käsissään haravaa hyvän aikaa ja työntelivät
heiniä kokoon sekä kertoivat sen jälkeen päivällisen maistuneen
entistään paremmalta.
Perjantaina oli Anna-Maijan määrä leipoa viikon tarpeet. Jo aikaisin
Särkän lähtiessä työhön loimusi tuli keittiön uunissa. Taikinapytyt
olivat kohoamassa. Kun lehtori painoi pihaportin varovasti kiinni
ja samassa katsahti pirtin ikkunaan, näki hän verhojen liikahtavan
ja lasin taakse ilmestyvän ruskean silmäparin, joka tervehtien
hänelle nyökkäsi. Lehtori nosti lakkiaan ja luikki sitten tiehensä.
Hänen saapuessaan aamiaiselle oli pöytä kukilla koristettu;
sen järjestämistä viimeisteli Laura Nord kiireisessä touhussa.
Kahvitarjotin oli varustettu myöskin valmiiksi, ja sille asetetut
vehnäkakut olivat tavallista monipuolisemmat ja runsaammat.
-- Hyvää huomenta, neiti Nord, ette varmaankaan ole nukkunut viime
yönä hyvin, koska olitte jo niin aikaisin ylhäällä tänä aamuna? sanoi
lehtori.
-- Hyvää huomenta! Olen nukkunut erinomaisesti, ja siksipä jaksankin
nousta aikaisin. Teidän terveelliset elämäntapanne vaikuttavat,
onnellista kyllä, syrjäisiinkin. Ja nythän sitäpaitsi on nimipäiväni.
-- Soo, mikäs päivä sitten tänään on? kysyi Särkkä.
-- Alicen päivä, se on toinen nimeni.
-- No, koska niin on, niin velvollisuuteni ja pyhä oikeuteni vaatii
minua toivottamaan teille, minun vieraanani, hyvin paljon onnea.
-- Oo, te teette sen vain velvollisuudesta?
-- Nähkääs, hyvä neiti, minä en ole koskaan voinut tehdä enempää kuin
velvollisuuteni ja harvoin olen senkään jaksanut täyttää. Minun ehkä
tällä kertaa olisi sopinut sanoa "hauskan velvollisuuteni".
-- Siinä tapauksessa kiitän teitä sydämellisesti ja tunnustan samalla,
että tämä nimipäivätarjoilu tapahtuu teidän kustannuksellanne, sillä
vehnäpullat ja kahvi ovat teidän omaisuuttanne.
-- Mutta luulenpa, etteivät Kuppari-Maijan kädet ole noita kauniita
kakkuja muovailleet, eivätkä ne tällä kertaa ole minunkaan
mestarinäytteitäni, virkkoi lehtori leikillisesti.
-- Osaatteko te leipoa? kysyi Laura ihmeissään.
-- Elämä opettaa kaikkea, kuten tikanpojankin puuhun kapuamaan. Omaa
leipomaani syön itse mielelläni, vaikka vieraille en sitä halusta
tarjoa.
-- Teidän tulee ottaa itsellenne vakituinen leipoja.
-- Niinpä pitäisi tehdä, kun siihen olisi aikaa, mutta aikaakin on
niin vähän, että se kuluu muuhun touhuun.
Hätäisesti syötyään tarttui Särkkä erikoisen kiivaasti kahviin ja
vehnäsiin.
-- Miten korkealle te leipomataitoni arvostelette? kysyi Laura
uteliaasti.
-- Nämä ovat erinomaisia!
-- Jos todellakin ovat hyviä, niin se on rehtorska Malmin ansio,
sillä minä olen oppinut taitoni häneltä.
-- Jaa, jospa sellaisia naisia olisi enemmän tässä maailmassa!
virkahti lehtori kuin ajatuksissaan.
-- Siinä olette oikeassa, herra lehtori, hän on todellakin
ihannenainen.
Mutta Särkkä ei enää siitä asiasta puhetta jatkanut, hän luuli
sanoneensa jo liikoja niinkin. Sen sijaan hän virkkoi:
-- Te olette hyvä oppilas! Toivottavasti olette leiponut niin paljon,
että riittää pyhän ylikin -- ja ellei riitä, niin leipokaa uutta.
Pyhäisin täällä käy välistä naapureitakin.
-- Onko täällä seuraakin kesäisin? kysyi Laura jälleen, ja hänen
äänessään helähti entistään tuttavallisempi sointu, joka vaikutti
Särkkään avomielisyyttä herättävästi.
-- On kyllä, on sellaista yksinkertaista, hyvää, vaatimatonta seuraa,
joka minua erikoisesti miellyttää, vastasi hän. -- Minä kutsun
parhaan naapurini tänne jo tänä iltana. Sanokaa sitten, mitä hänestä
pidätte.
-- Ja minä keitän hänelle hyvän kahvin!
-- Senpä Mylläri-Matti ansaitseekin. Kuullessaan tuon jonkun
verran omituisen nimen tunsi Laura pientä pettymystä, mutta eipä
hän sitä millään tavoin ilmaissut. Särkän omituisuudet alkoivat
vain vetää häntä puoleensa ja herättää hänen uteliaisuuttaan yhä
suuremmassa määrässä. "Hän on itsenäinen mies eikä anna minkään asian
mielipiteitänsä ja menettelyänsä muuttaa", oli rehtorska sanonut.
"Ihmiset eivät ole hänelle rasitukseksi eikä hän muille!"
Lehtorin mentyä Laura kiintyi taloustoimiinsa kiihkeästi. Hän tahtoi
työskennellä "hänen" ja vieraitten viihdytykseksi. Aika kului siten
nopeasti ja huomaamatta; hän oli iloisemmalla mielellä ja hymyili
viehättävämmin kuin ennen. Ja missä rehtorska ja hän olivat kahden,
siellä kietoutui aina keskustelu Särkkään. Kummankin mielestä tämä
oli kaikkine omituisuuksineen kunnioitusta ja ihailuakin ansaitseva
mies. Ja kuinka hyvin ja helposti häntä saattoikaan ymmärtää!
Anna-Maija oli vieraisiin kovasti ihastunut. "Kun ne minuakin,
mokomaakin kupparimuoria, pitävät kuin vertaisenaan, sanovat:
olisikos Anna-Maija nyt niin hyvä ja hyvä ja hyvä -- ja: jos nyt
sopisi tehdä niin ja niin ja niin -- --", kehasteli Anna-Maija
myllytupalaisille vierasten käytöstä. Kaikessa Laura kysyikin neuvoa
Anna-Maijalta. Eräänä aamuna oli tämä tuonut vattuja aamiaispöytään
ison tuohisen. Laura oli heti tiedustellut, mistä niitä sai poimia;
Anna-Maijan oli hänelle paikka osoitettava. Ja heinäkuun helteisen
päivän paahteesta huolimatta Laura lähti marjaan; hän tahtoi
valmistaa hyvän päivällisen "hänelle" ja "hänen" vierailleen.
Kun työssä on rakkautta, vaikkapa vain hetkellistä ja haihtuvaakin,
niin kyllä se sujuu. Tuskinpa koskaan ennen oli Laura marjoja
poiminut -- mahdollisesti joskus suuhunsa pistääkseen. Nyt hän poimi
niitä oikein tosissaan, ja ne pyöriskelivät niin sukkelasti hänen
hentojen sormiensa lomitse. Tuskinpa niistä omaan suuhun joutui
ainoatakaan. Tuoppi täyttyi nopeasti -- ja kun se oli täynnä, kaatoi
hän sen koriin. Hänestä tuntui niin omituiselta, levolliselta,
vieläpä hyödylliseltäkin tuo työ; nuo punaiset marjat, ne olivat
kuin hänen omaisuuttaan. Kertoessaan "hovinsa" historiaa oli Särkkä
maininnut, että hänellä oli marjassakäyntioikeus ja metsästysoikeus
kaikilla Särkän tilaan kuuluvilla mailla. Tämä oikeus oli kiinnitetty
-- se oli "hänen", Särkän, oikeutta. Miksipä sitten ei hänenkin,
Lauran? Työstä palattuaan, ja ennenkuin oli edes käynyt vieraitaan
tervehtimässä, lehtori pani saunansa lämpiämään.
-- Katsokaapas kotoista kylyäni, kuinka se jälleen on joutunut
kunniaansa pitkän viikon synkkänä seistuaan! huudahti lehtori pihaan
tullessaan ja osoittaessaan saunaa, joka suitsi paksua harmaata savua
jokaisesta pienimmästäkin raosta, mikä salvaimissa löytyi.
-- Perjantai on sinun saunapäiväsi? kysyi rehtori.
-- Niin -- ja Mylläri-Matin. Sinä saat tänään kunnian olla
kolmantena, jos haluat, vastasi Särkkä.
-- Enpä minä ole ollut suomalaisessa saunassa ainakaan kymmeneen
vuoteen, virkkoi Malmi. -- Ei minun pääni kestä sellaista kuumuutta.
-- Ne herraspäät ovat kovin heikkoja! huudahti Särkkä.
-- Minun pääni kyllä kestää, huomautti rehtorska.
-- Kyllä minunkin, sanoi Laura Nord.
Mylläri-Matilla oli kylvyn jälkeen juhlailta. Hän oli seuran
huomatuin henkilö. Särkkä oli kantanut hänen nojatuolinsa ison
pihakoivun katveeseen, ja sinnepä varusti Laura kahvipöydän
myöskin. Koko seurue asettui ukon ympärille. Hänen kunnianarvoinen
vanhuutensa, jonka huomaamiseen Särkkä oli antanut aiheen, herätti
kaikissa myötätuntoa. Ihmiset ovat kuin lammaskatras, joka aina ja
kaikkialla tarvitsee kellokkaansa. Kuinka monta kunnianarvoista
vanhusta kuljeksiikaan tuolla tanhuoilla ja maanteillä saamatta
mitään huomiota osakseen! Eipä heille edes veräjää aukaista, jos ovat
kykenemättömät itse sitä tekemään.
Laura palveli Mylläri-Mattia kuin tämä olisi ollut hänen vanha
rakas isänsä. Ukon avuttomuus, lapsellinen avuttomuus, se eniten
hänen huomioonsa vaikutti. Eipä ukon polvikaan enää ilman apua
tahtonut nousta toisen polven päälle. Kerran Laura senkin huomasi
ja vaihtoi vanhuksen ristissä olevia polvia. Näillä teoillaan hän
saavutti Särkän hiljaisen, hyväntahtoisen ihailun ja kunnioituksen.
Laura ei ollut enää hänen mielestään ainoastaan kristillinen kirkko
taiteilija, vaan uhrautuva kanssaihminen, joka ymmärsi muita, ymmärsi
varsinkin yksinkertaista kansaa. Sinä iltana vaihtoivatkin lehtori ja
Laura keskinäisen ymmärtämyksen ensimmäiset salaiset katseet.
Mylläri-Matti poltteli tyytyväisenä sikariansa ja tutustui pian
vieraisiin lehtori Särkän leikillisen hyväntahtoisuuden opastamana.
-- Tuo ryökkinäkös se nyt on sen lehtorin morsian? kysyi ukko aivan
luonnollisesti Särkältä, Lauran kaataessa kahvia kuppeihin, osoittaen
sormellaan Lauraa.
-- Pitäisikö minulla vaarin mielestä vielä olla morsiankin? kysyi
Särkkä vuorostaan.
-- No kah, se Anna-Maijahan sitä tässä viime viikolla hoki, jotta
morsian taitaa tulla rukin sijaa katsomaan.
-- Rupeaisiko Matti-vaari sitten puhemieheksi? kysyi jälleen lehtori,
vilkuttaen veitikkamaisesti silmäänsä rehtorskalle.
Lauran käsi vavahteli, ja hän vilkui hämillään ympärillensä.
Melkeinpä teki hänen mielensä jättää tarjoilu sikseen.
-- Tottahan minä puhemieheksi; saanpahan vielä roimapaidan vanhoilla
päivilläni, vastasi Mylläri-Matti.
Rehtorska yhtyi nyt leikkiin, huomatessaan Lauran epävakavan aseman.
-- Laura, antaisitko sinä tälle vanhukselle paidan, jos hän ottaisi
puhuakseen sinunkin puolestasi? kysyi hän.
Mutta Laura ei vastannut; tässä leikissä oli hänen mielestään liian
paljon totta. Lehtorska jatkoi:
-- Mutta minä lupaan valmistaa teille, arvon vanhus, parhaan paidan,
minkä osaan, jos käytätte mahtianne tämän asian hyväksi.
Mylläri-Matti katsella mulkoili Särkkään kahden vaiheilla, mitä
tekisi. Lopuksi hän virkkoi:
-- Kyllähän tämä mies on miesten parhaita!
-- Onkos "ryökkinää" vastaan mitään muistuttamista? kysyi rehtori
Malmi.
-- Eikös ja mitä! Kovin on höyli ryökkinä. Taitavatpa olla kuin
luodut toisilleen.
-- Sitä minäkin olen ajatellut! huudahti rehtorska.
Anna-Maija tuli ilmoittamaan, että sauna oli "kuurattu" ja siellä oli
kaikki kunnossa naisia varten. Lauralta pääsi helpotuksen huokaus;
hän katsahti Särkkään, jonka silmät olivat häneen kiintyneet.
Kummankin suupielissä värähti vieno hymy, joka oli kuin kaukaisen
salaman välähdys. Kaikesta huolimatta he olivat jälleen askeleen
toisiaan lähempänä.