Kun lehtori kirjeen luettuaan käänteli sitä ja hajamielisenä
huomautti itselleen, että hän viime aikoina varsin usein oli
muistellut rouva Malmia ja hänen tummansuuria silmiään, niin
Anna-Maija ohimennessään huusi:
-- Hyh, enkös minä sitä sanonut, että ikävissään se ruoja kaksia
reivejä lähettää!
-- Ooppas tuossa, vastasi lehtori, nousten jakkaralta, johon
kirjeineen oli istuutunut, -- nyt sitä vasta "Kuppari-muorille" työtä
riittää, kun ne värttinän sijaa tulevat katsomaan.
-- Vai jo tulevat?
-- Jo, jo! Lopeta nyt se puuhasi ja ala pestä seiniä! komensi lehtori.
-- Siunaa sun, seiniä! ihmetteli Anna-Maija, tähystellen punaiseksi
maalattua rakennusta.
-- Ei tietysti ulkopuolelta, mutta sisältä. Minä valkaisen ne
maalilla, mutta sitä ennen niiden täytyy olla puhtaat.
Anna-Maija repsasteli aina kovin ketterästi lehtorin edessä ja koki
olla hänelle mieliksi, mutta erittäinkin silloin, kun lehtori oli
häntä sinutellut, kuten nytkin.
Perinpohjainen puhdistustyö pantiin alkuun jo samana iltana Pilkkeen
"päärakennuksessa". Lehtorin suunnitelma oli seuraava: kaikkien
huoneiden seinät oli valkaistava liitu värillä, lattiat, penkit ja
pöydät kuurattava hiekan avulla, kunnes valkoinen puhdas puu oli
kaikkialla hohtamassa, -- ja sitten vieraiden tulopäivän aamuna
oli lattialle tuotava tuoreita lehtiä ja koivunoksilla ja kukilla
koristettava ikkuna- ja ovipielet.
Olipa sitä lehtorilla sinä päivänä puuhaa, kun saunakin oli vielä
lämmitettävä. Mutta ajatellessaan Mylläri-Matin vilpitöntä iloa ei
hän sitäkään jättänyt tekemättä.
Seuraavana päivänä, joka oli lauvantai, lehtori pukeutui tavallista
huolellisemmin ja lähti kunnianarvoisen rovastin pakinoille. Papin
virkahuoneeseen saavuttuaan hän istuutui pitkälle puusohvalle erään
isäntämiehen viereen, joka odotteli rovastia. Saliin johtava ovi
oli hiukan raollaan, ja sieltä kuului ruotsinkielistä keskustelua.
Lehtori Särkkä tuli aina pahalle, surumieliselle tuulelle kuullessaan
vieraan kielen sorinaa suomalaisten keskuudessa. "Onkohan siellä nyt
taas joukossa piikoja, jotka eivät ruotsia ymmärrä ja joilta muka
tahdotaan jotain salata?" hän itsekseen ajatteli.
Ikäviä ajatuksia sikisi nytkin lehtorin mielessä hänen kuullessaan
ruotsinkielen kajahtelevan supisuomalaisessa kodissa. Sieltä kuului
vanhoja ja nuoria ääniä, sieltä kuului miesten ja naisten ääniä.
Lehtorin silmät osuivat katselemaan virkahuoneen kaapin päällystää,
jossa paksut pakat kellastuneita sanomalehtiä kehotteli sikin sokin.
Mutta niistä vilahteli kaikista ruotsalainen otsake.
Särkkä melkein hymähteli tälle suuren sivistyksen tunnusmerkille.
Samassa astui rovasti sisään silmiään siristellen.
-- Mitäs olisi asiaa? hän kysyi. Isäntä halusi papinkirjaa.
-- Terve tuloa seudulle! virkkoi rovasti lehtorille, hänet
huomattuaan. -- Harvoinpa teitä näkee, vaikka asutte melkein kuin
naapurissa.
-- Ei tule usein liikkeelle lähdetyksi, vastasi lehtori.
Kun isäntä oli poistunut, aloitti lehtori asiansa selittäen, että hän
teki pyyntönsä neiti Laura Nordin puolesta. Mutta rovasti aikoi tehdä
tenän eikä halunnut luovuttaa kirkkoansa konserttia varten, jossa
ehkä laulettaisiin jumalattomia renkutuksia. Särkkä taas puolestaan
lateli rovastille koko ohjelman, jonka Malmi hänelle oli kirjeessä
selostanut.
-- Eihän tässä ole yhtään "jumalatonta" laulua, huomautti Särkkä.
Rovasti lienee seurannut sangen huonosti kirkkomusiikin kehitystä,
sillä hän ei uskaltanut sanoa sitä eikä tätä tietäessään, että hänen
edessään oli pääkaupungin lehtori. Paikkakuntansa isäntiä hän kyllä
olisi kouluttanut nyt kuten ennenkin, olisipa sitten ollut kysymys
kirkkomusiikista tai mistä hyvänsä. Nyt hän oli pahemmassa kuin
pulassa.
-- Ei se "Ave Mariakaan" oikein kirkkovirsiksi sovellu, hän kumminkin
tohti huomauttaa.
-- Mutta sehän on kaunis rukous, suloinen rukous, ihana rukous!
huudahteli Särkkä.
Vihdoin rovasti kutsui avukseen lukkarinsa, joka asui naapuritalossa.
Ja kun tämä lipetteli kaikkea hyvää Särkän esittämästä ohjelmasta,
toivoen itse ansaitsevansa hyvän palkan säestyksestä, niin rovastikin
arvosteli laulut "jumalisiksi" ja lupasi seuraavana päivänä kuuluttaa
kirkkokonsertin.
Sitten Särkkä lähetti kaupungin sanomalehteen ilmoituksen ja
pitkän uutisen, johon hän sulatti kynänsä kaiken kaunopuheisuuden,
sekä tilasi pääsyliput, hankki lipunmyyjän ja muut välttämättömät
toimihenkilöt. Kirjoittipa hän kirjeen kaupungin urkurillekin ja
pyysi häntä konserttipäiväksi "pistämään toisen tilalleen" ja
tulemaan hänen mökilleen, mistä sitten mentäisiin konserttiin.
Särkkä itse lupasi polkea urkuja vaikka kahden miehen voimalla, jos
tarvitaan. Antoipa hän urkurille "isällisen kehoituksen" viikon
kuluessa harjoitella kaikkien hänen mainitsemiensa "virsien"
säestykset niin, että osaisi ne kuin "isämeidän". Niin, ja jos
hän hyvin osaisi urkujaan "luirotella", niin voisipa hän soittaa
urkukappaleenkin, jotta laulajatar saisi sillä välin "vetää henkeään".
Kotiin palatessaan lehtori kävi joka talossa ja torpassa ja puhui
"suuresta ihmeestä, joka tuleman piti seuraavana sunnuntaina".
Kaikkialla hän kehoitti ihmisiä tulemaan "kuuntelemaan jumalansanaa
sellaisena kuin se ihanan naisäänen tulkitsemana kaikui". Olihan
rehtori kirjeessään sanonut Särkälle, että kirkkokonsertin
onnistuminen kuulijain paljouteen nähden riippui hänestä ja hänen
valmistuksistaan. Ja Särkkä raapaisi usein korvan taustaansa ja
huokasi: peijakas, jos sinne ei tulekaan väkeä?
Mutta Särkkä meni kirkkoon seuraavana päivänä ja kuuli omin korvin
konserttikuulutuksen. Kirkonmenon päätyttyä hän kulki hevosrivin ohi,
ja missä vain vähänkin tutun naaman näki, oli hän heti selittämässä,
että veisivät kotikylään terveisiä, että ihmeellinen konsertti
pidetään ensi sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa.
Isännät ja emännät saavat maksaa 50 penniä, piiat ja rengit pääsevät
25 pennillä ja imeväiset ilmaiseksi. Saman kiertokulun hän teki
kirkkorannassakin, missä väki kerääntyi veneisiin pois lähteäkseen.
Särkkä lateli uteliaille kaikenlaista.
Ja humua niistä Särkän puuhista syntyikin. Viikon varrella
kierteli pitäjällä ja sen rajain ulkopuolellakin kummia kuulumisia
kirkkokonsertista. Mikä se on? Naispappi kuuluu olevan! Ja se kuuluu
rukoilevan kumman kauniilla äänellä, ja urut kuuluvat koko ajan
lirittelevän mitä suloisimmasti soitellen. Mistä kaukaa lienevät
tilanneet "urkunihdinkin", ei tämä meidän kuulu osaavan niinkuin
pitäisi. Siihen tapaan siitä konsertista juteltiin.
Pilkkeen "päärakennuksen" kaunistamisessa kului Särkältä viikko
sangen nopeasti. Torstaina hän sai Malmilta kirjeen, että he
pääsevät hänen luokseen vasta sunnuntaina, ja niin ollen on kai
sopivinta, että he matkustavat suoraan kirkolle ja vasta konsertin
jälkeen tulevat Pilkkeeseen. Kirkonkylän majatalossa olisi heille
siis varustettava huone pukeutumisen varalta. Särkkä oli hyvillään
tästä tiedosta, sillä hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa "hovinsa"
kuntoonpanoon. Mylläri-Matin kanssa kylvettiin vielä perjantaina,
lauvantaina lehtori tarkasteli kylän suurimman veneen ja lähetti
sanan "ystäville ja kylänmiehille", että vene lähtee rannasta
sunnuntai-aamuna täsmälleen puoli yhdeksän, ja silloin on kaikkien
oltava saapuvilla. Ja olipa sitä väkeä ainakin Särkän kylän
osalta. Saatiin työntää teloiltaan toinenkin vene, ja niin syntyi
sunnuntainen kilpasoutu, joka maalaisoloissa on mitä viehättävimpiä
urheilutilaisuuksia.
Mutta kylläpä särkkäläisten silmät suurenivat kirkkorantaan
päästessä. Siellä oli vene veneessä kiinni ehkäpä puolen kilometrin
pituudelta.
-- No onpas tämä kihupyhä! Totta totisesti en tätä ole nähnyt sitten
papinvaalin, ja siitäpä jo on vierähtänyt vuotta viisi kuusi.
Väkeä kuhisi kaikkialla. Kirkon läheisyydessä sitä oli siksi
runsaasti, ettei tahtonut läpi päästä. Siinä tuupittiin ja tönittiin,
vaihdettiin äkäisiä sanoja jos ystävällisiä tervehdyksiäkin. Monet
ennustivat jo, ettei tämä väen paljous kaikki kirkkoonkaan mahtunut.
Majatalossa Särkkä tapasi kaupungista saapuneen urkurin ja Malmit
sekä Laura Nordin. Astuessaan eteisestä isohkoon saliin hän ensiksi
näki huoneen perällä mustapukuisen, kalpeahkon naisen, joka selaili
jotain kirjaa, mutta nosti sitten ruskeanharmaat silmänsä ja loi
ne häneen. Mikä ilme tuossa katseessa oli, sitä lehtori ei voinut
itselleen selvittää, mutta joka tapauksessa se oli sellainen, ettei
hän sitä koskaan voinut unohtaa. Se kuului samanlaisiin tapahtumiin
hänen elämässään kuin kärryjen kaatuminen hänen ollessaan neljännellä
vuodella, kun Anna-Maija ajoi isolle kivelle tienkään teessä. Kun
lehtori koetti eritellä tuon katseen sävyä, niin hän luuli siinä
havainneensa tavattoman määrän avuttomuutta, murhetta ja toivoa; se
etsi kuin pelastusta, mutta samalla hohti kuin majakka öistä taivalta
kulkevalle laivalle.
-- Kas, Särkkä, terve! huudahti rehtori Malmi tullen toisesta
huoneesta. -- Sinähän olet saanut ihmeitä aikaan.
Rehtorska kiiruhti miehensä jälkeen, ja huoneen perällä istuva nainen
tuli myöskin Särkkää vastaan.
-- Tekö olette lehtori Särkkä? Minä olen Laura Nord, se, joka olen
antanut teille ehkä liian paljon hommia. Mutta minä en teitä vielä
kiitä, sillä minä en sitä nyt osaisi oikealla tavalla tehdä, koska
olen liian iloinen nähdessäni näin paljon liikkeellä ihmisiä, jotka
varmaankin odottavat minun konserttiani.
-- Toivoisin, ettette koskaan niistä kiitoksista puhuisi, vastasi
Särkkä vaatimattomasti.
-- Kyllä minä niistä vielä puhun, jos vain huomaan, että opin oikean
tavan; ellen opi, niin on minun se ainiaaksi jätettävä, sanoi Laura
Nord.
Särkkä alkoi kysellä matkojen hauskuudesta, kääntäen keskustelun
toiselle tolalle.
-- Meillä on varmaan hauskin osa matkoistamme jälellä, virkkoi
rehtorska, ja se on se osa, minkä saamme olla Pilkkeessä.
-- Sanokaa sitten vasta Pilkkeestä lähtiessänne, kuinka hupaista
siellä on ollut. Vapautta ainakin saatte -- siellä ei näe ihmistä
pitkiin päiviin muut kuin valkoleninkiset koivut ja kedon kukkaset,
jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää. Hiekkarannikko aina hymyillen
odottelee uiskentelijoita, ja sauna on surupuvussa, ellei sen kiuasta
kuumenneta. Tuoretta kalaa lupaan teille yllin kyllin, mutta jos
kaupunkilaiseväitä ikävöitte, niin voitte ostaa niitä kirkonkylän
herra "hantelsmannilta".
-- Oletpa yhtä suorasukainen kuin ennenkin, virkkoi Malmi. -- Se on
hauskaa. Olet siis tyytyväinen osaasi?
-- Tietysti, olenhan nyt valtaistuimellani, kun saan asua omassa
"hovissani", vastasi Särkkä.
-- Emmepä me herkuttelemaan tulleetkaan, vaan nauttimaan juuri siitä,
minkä te niin hauskasti kuvasitte, nimittäin vapaudesta, huomautti
rehtorska. -- Teidän valtaistuimenne ympärillä on paljon viehätystä.
-- Herra lehtori, tahtonettehan siellä minullekin luovuttaa yhden
portaan istuimekseni? kysyi Laura Nord. -- Ystäväni Malmit ovat
pakottaneet minutkin käyttämään hyväkseni vieraanvaraisuuttanne.
-- Olkaa tervetulleet, hyvä herrasväki, Särkän valtakuntaan! sanoi
lehtori juhlallisesti kuin runoa lausuen. -- Minäkin kunnioitan
jumalaa ja harjoitan kestiystävyyttä, harrastaen niin ollen Homeroon
ylistämiä korkeimpia hyveitä.
Kirkon kellot alkoivat soida kutsuen kansaa jumalanpalvelukseen.
-- Menemmekö kirkkoon? kysyi rehtorska.
-- Kuluuhan siellä aika hyvin, jollei vain tukehdu kuumuudesta,
vastasi rehtori.
Ja sitten lähdettiin kirkkoon. Mutta kirkkomäellä Särkkä erosi
seurasta, sanoen olevan muuta tehtävää. Ehkäpä hän myöhemmin sinne
vielä tulee, jos sattuu pääsemään.
Särkällä oli omituinen tapa kirkossakäyntiin nähden. Hän ei ollut
itsekään itsestään selvillä -- toisin sanoen, hän ei tiennyt, miksi
hän tässä suhteessa niin omituisesti menetteli. Mutta hän ei käynyt
kirkossa koskaan tuttavien seurassa, vaikka hän verrattain usein
sinne yksin poikkesi. Ikäänkuin peläten hän ensin hiipi kirkon
läheisyyteen ja pistäytyi sitten sisälle aina siitä ovesta, mikä oli
vähimmin käytetty ja mistä pääsi johonkin huomaamattomaan nurkkaan
istumaan. Koko jumalanpalveluksen ajan hän istui kuin kivettyneenä
aivan samassa asennossa, ei hän polvistunut rukoukseen eikä noussut
seisomaan muiden mukana. Miksi hän niin teki?
Koettipa hän sitä joskus itselleen selvitellä oikein perin pohjin,
mutta huonolla tuloksella. Minä olen huono kristitty, minä olen
suuri epäilijä, päätteli hän itsekseen. Onhan toki häpeä sellaisen
ihmisen mennä pyhättöön. Oppimaanko minä sinne menen? En, paremminkin
arvostelemaan! -- Särkkä kadehti ihmisiä, jotka uskoivat lujasti,
jotka vakaumuksesta painoivat päänsä rukoukseen ja sydämen pohjasta
tunnustivat "minä vaivainen syntinen --". Miten helppoa heidän
elämänsä olikaan verrattuna siihen kirvelevään tuskaan, minkä epäilys
toi mukanaan.
Hänen ohitsensa kulki sankka joukko kansaa kirkon ovea kohti. Kun
Malmit ja Laura Nord olivat kadonneet kirkon pääovesta sisälle,
kiersi Särkkä sinne sivuovesta.