III.

Pitkän lahdelman perukassa huojui pitkävartinen koivikko vienon

kesätuulen puhallellessa. Lehvikko näytti häikäisevän viheriältä

auringon autereisessa valossa. Koivikon reunassa rannan puolella

oli punaiseksi maalattu pirtti pienen peltopalstan keskellä;

rehevä laiho peitti pellon kokonaan, ja siellä täällä näkyi puu- ja

pensasistutuksia. Tuvan takana aitauksen ulkopuolella oli kaivo

ja sauna, jonka editse johti suora polku parin sadan metrin päässä

kulkevalle maantielle. Koivunrunkojen välitse näkyi saunalle

punapatsainen, valkoiseksi maalattu portti, jonka takana tuuli

tuprutteli maantien keltaista pölyä. Rattaiden tärinää sieltä silloin

tällöin kuului tai vilahteli yksinäisen kulkijan valkoinen huivi.

Sellaisessa paikassa oli lehtori Särkän kesäasunto, Pilke. Mistä se

oli nimensä saanut, sitä ei Särkkäkään tiennyt, sillä sitä nimeä oli

paikka kantanut jo ennen kuin siellä oli mitään rakennuksiakaan.

Kun nimestä joskus tuli kysymys, selitti lehtori sen olevan sangen

sopivan, sillä "mukavahan tästä koivujen välistä on maailmaa

pilkistellä", tai "onhan tämä sellainen pikku pilke koko mahtavasta

maailmasta".

Särkkä oli ahkerassa touhussa. Hänen täytyi tarkastella, paljonko

puuntaimet olivat kevään kuluessa kehittyneet ja oliko marjapensaista

hyvää satoa toivottavissa. Kaikki näytti rehevältä ja hauskalta.

Toisena päivänä kotiintulonsa jälkeen hän ryhtyi saunaa lämmittämään.

Ensimmäisen puupanoksen aikana hän hommasi vedet ja vastat, sutit

ja saippuat, oljet ja pyyhkeet saunaan. Lisättyään puita tulipesään

hän varusti uuninsuun niin, ettei siitä mitenkään voinut tuli päästä

tuhojansa tekemään, ja sitten hän lähti tavanmukaiselle retkelleen,

jonka oli tehnyt kaikkina saunailtoina viitenä kesänä, minkä ajan

hänellä Pilke kesäasuntona oli ollut.

Pilkkeen maa oli lohkaistu Särkän kotitalosta, joka sijaitsi parin

kilometrin päässä maantien varrella. Tilaan kuului useita torppia,

joista Pilkettä lähin oli saman lahden rannalla parin kolmen

kivenheiton päässä, vaikka sankka koivikko esti sen näkymästä. Tänne

naapuritorpalle kulki Särkkä saunailtoinaan. Siellä oli vesimylly, ja

myllyn vieressä tuvassa asui perheineen nuori mylläri, joka niukoista

varoistaan huolimatta piti huolta isästään, vanhasta mylläristä. Ukko

oli jo kahdeksannella kymmenellä. Tämä vanhus, Mylläri-Matti, oli

Särkän vakituinen saunatoveri.

Kun Särkkä lähestyi myllärin asuntoa, vetäytyi hänen suunsa hymyyn

pelkästä hyvästä mielestä, sillä hän tiesi, että vanha mylläri oli

iloinen hänet nähdessään ja että se ilo oli vilpitöntä. Olihan

Mylläri-Matti koko ikänsä viettänyt Särkän kotitalossa, siellä

syntynyt ja kasvanut, ollut renkipoikana ja sitten aikuisrenkinä,

nähnyt hänet, lehtorin, lapsena, poikana, ylioppilaana, kantanut

hänet saunaan, lohduttanut häntä surullisena ollessa ja opastanut

kaikin tavoin, aina tarkoittanut hänen parastaan.

Lehtori pistäytyi pirttiin. Nuori vaimo tuuditti pienokaistaan uneen

hiljaisella laululla:

"Piu pau paukkaa..."

Matti-mylläri makasi pöydän takana penkillä. Kätkyt pysähtyi, ja

nuorelta vaimolta pääsi vallan väkisin huudahdus:

-- Hyvä jumala, onko se tosiaankin lehtori?

Pöydän takaa penkiltä alkoivat miehen jalat hätäisesti laskeutua

lattiaa kohti, ja yläruumis näytti tekevän vaikeita ryntäyksiä

päästäkseen pystyyn.

-- No tässä ollaan, virkahti lehtori.

-- Vai jo se poika nyt tuli! virkkoi vapiseva ääni -- ja ukko oli

vääntäytynyt istumaan.

-- Nytpä siitä vaaristakin taas taitaa terve tulla, kun lehtorikin

on täällä, puheli vaimo. -- Ei sen pää ole kahteen päivään pystyssä

ollut, mutt' onpas nyt!

-- Mitä, onko Matti-vaari ollut sairaana? kysyi lehtori ja ojensi

ukolle kätensä, johon tämä tarttui molemmin käsin, soperrellen:

-- Oonpahan minä ollut jos jonakin. Mutt' oikeinpa nyt on taas hyvä

mieli, kun sain vielä tuon pojankin nähdä.

Ukon ääni ilmaisi vakituisesta värinästään huolimatta syvää

liikutusta, eivätkä kyyneleetkään jättäneet jälkeä kasvoihin

tekemättä.

-- Olenpa minäkin tätä iloa jo saanut odottaa, virkkoi lehtori vetäen

taskustaan ison sikarin. -- Ja nyt pannaan tupakaksi!

Kiitellen kahmaisi ukko sikarin käteensä, puraisi pään pois ja otti

tulen lehtorin sytyttämästä tikusta. Hyvä tupakka näytti tekevän

tarkoitetun vaikutuksen: se tuotti nautintoa ja virkisti. Pian oli

kuulumisten kysely ja kertominen täydessä käynnissä.

Vihdoin ehdotti lehtori, että olisi lähdettävä saunaan.

-- Tokkopahan minä nyt sinne jaksanen lähteä? epäili Matti.

-- Olisipa se jumalan ihme, jos vaari nyt yhtäkkiä jo uloskin

uskaltaisi, ihmetteli nuoren myllärin emäntä.

-- Kyllä me yksissä voimin jaksamme, kehoitteli lehtori.

-- Oiskohan yrittää? tuumi vanhus ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Lehtori tarttui auttaakseen häntä kainaloon, ja vähitellen virkosivat

vanhuksen jalat yhä tanakampaan käyntiin. Kun oli otettu paksu

ryhmysauva vielä avuksi, niin eipä kulku enää kovin hidasta ollutkaan.

-- No ihme ja kumma! päivitteli myllärin vaimo, seuraten menijöitä

pihalle. -- Se ystävyys se saa ihmeitä aikaan. Taisipa vaari olla

vain ikävästä kipeä.

Kenen lehtori Särkkä otti vieraakseen, sen hän kestitsi hyvin. Hän

oli isäntä, emäntä ja nöyrin palvelija samalla kertaa; hän oli

kohtelias ja huomaavainen jokaista vierastaan kohtaan, olipa se

sitten kuka hyvänsä. Mylläri-Mattia piti lehtori ystävänä, vieraana,

avuntarvitsijana, oppi-isänä ja oppilaana samalla kertaa, siksipä ei

tämän vanhan kunnon miehen osuus kestityksestä ollutkaan vähäinen,

kun hän Särkän vieraaksi joutui. Ensin lehtori hänet kylvetti --

löylyä heitti kumpikin vuoroon oman tarpeensa mukaan, ja se oli

sankari, joka useamman kipallisen lämpöä sieti -- sitten kuivasi ja

hierusteli turtuneita jäseniä. -- Vihdoin istuivat ystävykset saunan

seinustalla penkillä alastomina, ruumiit punaisina kuin keitetyt

kravut.

-- No on se tämä herkkua! virkkoi vihdoin Mylläri-Matti heidän

istuessaan penkillä.

-- Onpa vainkin, toista tämä on kuin ne Helsingin itkevät kivisaunat,

myönsi lehtori.

-- Vai itkevät ne pahukset! Mikä niitä itkettää?

-- Katsopas, vaari, niissä on kiviset seinät ja katto, ja varsinkin

talvella jäähdyttyään ne löylyssä alkavat hikoilla, ja silloin sitä

katosta saa vettä niskaansa -- ja se se pilaa koko löylyn maun.

-- Jopa on silloin sauna pilalla! päätti ukko.

-- Pilalla, kuten suurin osa koko Helsingin ihmisistäkin.

-- No mikäs niitä ihmisiä riivaa?

-- Se liika sivistys, kuten ehkä voisi sanoa.

-- Paljo lukeminenko?

-- Ei se liikaa lukeneisuutta ole, päinvastoin. Lukeminen puhdistaisi

heidän sydämyksiään ja munaskuitaan, mutta se sivistys, mitä he

harrastavat, tekee heistä riikinkukkoja, kanarialintuja ja vaikka --

tarhapöllöjä.

-- Niin on, poika parka, asiat täälläkin.

-- Mylläri-Matti vanhan oikeutensa nojalla sanoi tavallisesti

lehtoria "pojaksi", vaikka vieraassa seurassa tätä nimitystä

välttikin.

-- Paperossit ja kirjavat karttuunit kuuluvat nykyään kauppansakin

paraiten tekevän. Se Pelsepupin valta vain kasvaa!

Nykyisen sivistyksen turhanaikaista koreiluintoa paheksuen --

toinen kaupunkilaisen, toinen maalaisen kannalta -- kylpykumppanit

siirtyivät pirttiin, jossa nurkkiin asetetut tuoreet koivut

levittivät viileyttä ympärilleen. Lehtori pani öljykeittiönsä

porisemaan, valmistaakseen vieraalleen kupin kuumaa.

Pilkkeen tuparakennus oli pitkän suorakaiteen muotoinen. Pitkän

seinän keskikohdalla, etelään ja lahdelle päin, oli pylväskattoinen

kuisti, josta meni ovi eteiseen. Eteisessä oli keskellä lattiaa

pöytä ja oven kummallakin puolella ikkuna. Rakennuksen itäpäässä oli

pienellä hellalla varustettu keittiö, eteisen perällä makuukamari

ja länsipäässä isohko tupa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa.

Siitä syystä Mylläri-Matti usein huomauttikin, että "siihenkin

uunin saisi, jos teettäisi, mutta se poika ei vaan teetä sitä".

Huonekalusto osoitti mitä yksinkertaisinta maalaisuutta; penkit

seinustoilla ja jakkarat pöytien vieressä y.m. olivat maalaamattomia,

mutta hyvin puhdistettuja. Kotoisin ne kaikki olivat joko Särkän

lapsuudenkodista tai kotitalon torpista. Mylläri-Mattia varten oli

lehtori hankkinut erityisillä mitoilla juurista tehdyn nojatuolin.

Se oli verrattain matala, melkein kuin keskenkasvuista varten tehty,

jotta ukko saisi jäykistyneet jalkansa mukavasti ristiin, sillä

siitä istuma-asennosta hän eniten piti. Mylläri-Matin tultua oli

lehtori nostanut tämän arvon esineen melkein keskelle lattiata ja

pöydän sen eteen. Ukko istui taaskin, kuin mikäkin rusthollari,

valtaistuimellaan, tuprutellen paksuja savuja hyvästä sikarista.

Eikä huolten hiventäkään nyt näkynyt hänen hieman pöhöttyneissä

kasvoissaan.

Kun varimakeat kahvikupit höyrysivät pöydällä ja kumpikin tarttui

kuppiinsa, alkoi lehtori kysellä viimetalvista toimeentuloa.

-- Siinäpähän on, jumalan kiitos, mennyt! Huonosti on mylly

tosin tuottanut, sillä kahteen naapurikylään on laitettu uusi

yhteinen mylly. Mutta Yrjö -- se oli nuoren myllärin nimi -- on

sittenkin keksinyt keinoja haalia kokoon muilta tahoilta, jotta

välttämättömintä ei ole puuttunut -- ja siinäpä sitä onkin, selitti

ukko.

Mylläri-Matin tapoihin ei kuulunut valittelu. Hänen puheistaan

päättäen olisi luullut, ettei hänelle koskaan ollut sattunut

hätäpäivää. Hänellä oli muka aina ollut välttämättömintä tarpeeksi,

joskaan ei liiaksi. Lehtori tosin tiesi, että myllärin perheessä

oli ollut välttämättömintäkin usein sangen niukasti. Väki kyllä oli

ahkeraa ja työhönpystyvää, mutta myllyn vero isännälle oli huikean

suuri, joten myllyn tuottamat tulot supistuivat vähiin. Parempia

ansioita sellaisella työllä kuin Yrjön perhe teki olisi kyllä saanut

muualta, mutta he eivät raahtineet muuttaa pois rakkaalta myllyltään.

Kesäiseen aikaan tunsi poikamylläri suurta helpotusta, sillä

hänen isänsä eleli enimmäkseen lehtorin vieraana. Viimemainittu

olisi mielellään kustantanut ukon ainakin koko kesäelatuksen,

mutta suoranaisesti se ei käynyt päinsä, sillä ukko ei millään

muotoa sivullisilta huolinut lahjoja, melkeinpä hän suuttui, jos

lehtori siinä suhteessa teki tarjouksia. Mutta verkoistaan, jotka

Mylläri-Matti lehtorille talvisin kutoi, hän sai hyvän maksun.

Sekin urakka tosin kävi poikamyllärin kautta siten, että lehtori

tilasi pojalta verkot ja poika antoi taas ukon niitä kutoa. Talvisin

niitä myllytuvassa pisteltiinkin usein koko perheen voimalla. Ukko,

poika ja pojanpoika sekä välistä emäntäkin istuivat iltakaudet

verkkokudelmien ääressä Keväisin ennen Helsingistä lähtöään lehtori

kävi kalanpyydyskaupoissa ja tiedusteli, paljonko kukin verkkolaji

maksoi. Ja sitten hän maalle saavuttuaan otti mylläriltä itselleen

verkkoja, minkä tarvitsi, ja loput lähetti maaseudulla kesää

viettäville helsinkiläisille kalastajatuttavilleen markkaa paria

huokeammasta kuin mitä ne Helsingissä olisivat maksaneet. Jokaisen

pennin vähentymättömänä sai mylläri käyttää hyväkseen. Ja niinpä

talven pitkään säästyi työn tuloksia myllärin torppaan melkoinen

määrä.

Siinä kahvia juodessa ja muun pakinan rauettua kysäisi lehtori:

-- Onkos tullut verkkoja kudotuksi? Ukko katsahti kysyjään ja

vastaamatta kysäisi vuorostaan:

-- Vieläkös ne kelpaisivat?

-- Totta kai, kuten ennenkin.

-- Taitaapahan niitä olla. Ei sitä viime talvenakaan ole laiskana

oltu, ei olekaan, selitti ukko.

-- Matti-vaari nyt ei taida työltään saada rauhaa ennen kuin

haudassa, virkkoi lehtori vakavasti.

-- Työ on siunausta. Kunpahan sitä vain jaksaisi tehdä, niin

rattoisasti siinä aika kuluisi. Mutta voimat ovat jo vähissä. Ja

oli se suuri siunaus, että saatiin taas niitä verkkoja tehdä, sillä

minusta ei ollut enää viime talvena ulkotöihin -- eipä ollut enää,

sanoi Matti-mylläri pitkäveteisesti.

-- Jaksoikos vaari kumminkin istua verkonkutimessa?

-- Mitenkäs muuten olisin saanut aikani kulumaan? Jalkojani pöhötytti

ja pakotti usein, mutta työssä se tuska unohtui, ja mietinpä jo

usein, että jos en enää poikaa näkisi, niin muistaapahan se minua

joskus, kun vetää kalasia kutomillani verkoilla.

-- Noo, ei hätää, vaari hyvä, kyllä me vielä muutamia kesiä yksissä

kylvemme, lausui lehtori reippaasti, huomatessaan ukon viime kesästä

koko joukon heikontuneen.

-- Mutta kalastajakumppaniksi minusta ei enää ole.

-- Astukoon poika tilalle. Eihän nyt ainakaan alkukesästä ole mitään

tekemistä myllyssäkään.

Poikamylläri ajoi pihalle, kärryt täynnä verkkoja. Lehtori meni

ovelle ja huudahti ihmeissään:

-- Mutta mihinkäs nämä mahtuvat?

-- Sitäpä arvelinkin, vastasi ukko, joka myöskin kömpi paikoiltaan ja

tuli ulos. -- Niitä taitaa kerran olla liiaksikin.

-- Kyllä ne maailmaan mahtuvat. Mutta ei ole vielä kenellekään

tarjoiltukaan, kun arveltiin, että lehtori saa ensin ottaa

mieleisensä ja sitten vasta loput annetaan muille, selitti Yrjö. --

Isävaari on ollut ahkerassa työssä koko talven, se on yksin kutonut

koko joukon kolmattakymmentä.

Ja sitten niitä ryhdyttiin tarkastelemaan ja tuumimaan, mitkä

lehtorille paraiten soveltuisivat. Hän asetti niistä itseään varten

kymmenkunnan, nouti muistikirjansa ja alkoi sitten sijoitella jälelle

jääneitä eri ryhmiin, mitkä voisi lähettää ostajilleen.

-- Kylläpähän ne menevätkin aika mukavasti, hän viimein virkkoi.

Poikamyllärin kasvot kirkastuivat, sillä nyt hän tiesi verkoistaan

saavansa niiden koko hinnan. Senpä tähden hän kysäisikin:

-- Ettäkö lehtori voisi kaikki ne ottaa?

-- Kyllä ne hyvin menevät. Minä järjestän ne lähetyksiksi, ja sitten

ne hommataan rautatielle, selitti lehtori.

-- Oiva kauppa, oiva kauppa, hoki ukko.

-- Tämähän on koko omaisuus, tällainen työn paljous! huomautti

lehtori.

-- On niistä toista sataa velkaa kauppiaalle, sanoi Yrjö. -- Se antoi

rihmoja velaksi, kun tiesi meillä olevan niin reilun ostajan.

-- Milläpäs rahoilla me olisikaan niin paljoa saatu kuin ne vetivät,

sanoi ukko.

-- No, velka maksetaan, virkkoi lehtori, nouti lompakkonsa ja luki

Yrjön käteen kolme satamarkkasta.

-- Tässä aluksi, sanoi hän; rautatielähetyksistä saamme jonkun ajan

kuluttua loput.

-- Onpa tässä meille nyt pitkäksi aikaa, tässäkin, virkkoivat

myllärit yksissä tuumin, lehtoria kiitellen.

-- Ei tässä ole kiitoksen syytä, virkkoi lehtori vaatimattomasti. --

Raha vastaa teidän omaa työtänne.

-- Niin, mutta kun se kauppa käy niin mukavasti -- ja paljoa parempi

hintakin saadaan kuin muilta, selitti Mylläri-Matti.

-- Eikös mitä. Te saatte vain sen hinnan, minkä käyttäjä verkoista

maksaa, joten ainoastaan välikauppias jää tästä kaupasta hyötymättä,

vastasi lehtori.

Varsin tyytyväisinä onnistuneesta kaupasta siirtyivät kauppalangokset

pihalta lehtorin pirttiin, missä pakinaa riitti pitkälti. Puhe johtui

usein varsinkin työn siunaukseen -- ja tässä suhteessa ei suinkaan,

kuten lehtori selitti kahdelle hartaalle kuulijalleen, ruumiillista

työtä saanut pitää huonompana kuin henkistä. Nykyisin tosin vielä

oli olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka pitivät maatyötä tai

muuta sellaista ala-arvoisena, ehkäpä halveksittavana, työnä, jota

sivistynyt muka ei kainostelematta voinut tehdä, mutta oli tuleva

aika, ehkäpä piankin -- niin lehtori uskoi --, jolloin ajatteleva,

kirjallisesti sivistynyt, oikean sivistyksen saanut henkilö piti

kehitykselleen välttämättömänä ryhtyä tuottavaan ruumiilliseenkin

työhön.

Näitä jutellessa saapui lehtorin vieraaksi vielä kolmaskin henkilö.

Se töytäsi sisään nopeasti kuin nuoli, läähättäen yhtä aikaa sekä

suunsa että tuhisevan nenänsä kautta. Oli vähällä, ettei hän

langennut pirtin kynnykseen, mutta sai ovenpielestä kiinni ja siinä

kiikkuessaan huudahti:

-- No voi sun tökkii, että se lehtori on taas tullut! Myllyllä

kuulin, ja tottapa se olikin. No mitäs sitä nyt kuuluu ja kuinkas

voidaan?

Lehtori selitti parhaansa mukaan kuulumisensa Anna-Maijalle eli

Kuppari-Maijalle, kuten tätä viimeksi tullutta vierasta yleisesti

seudulla nimitettiin. Tämä sai nyt ottaa lehtorin talossa

emännyyden ja keittää itselleen kahvia, jos halusi sitä juoda.

Mutta Kuppari-Maija ei ollutkaan niitä, jotka tätä työtä olisivat

pelänneet. Pian oli tuli pannun alla.

Lehtorin ja Anna-Maijan elämässä oli yhteisiä muistoja. Ensimmäinen

tapaus, minkä lehtori maallisen matkansa varrelta oli voinut

muistissaan säilyttää, liittyi läheisesti Anna-Maijaan. Lehtorin

ollessa neljännellä ikävuodella oli Särkän talossa aloitettu

heinänteko heinäkuun 16 päivänä, sen oli lehtorin isä almanakkaansa

merkinnyt. Työväki oli matkalla noin kolmen kilometrin päässä

olevalle suolle, joka aina ensiksi tehtiin. Anna-Maija, joka

silloin oli piikana Särkällä, kyyditsi suolle hevosella työkaluja

ja eväitä. Suuren parkumisen perästä -- niin kerrottiin -- oli

Anna-Maija suostunut ottamaan Samuli-pojan mukaansa ja asettanut

hänet taaksensa evässäkkien päälle istumaan. Mutta huolimattomasti

ajaja lienee hevostaan ohjannut, koska kärryt kaatuivat kiveen siinä,

missä maantieltä poikettiin syrjätielle. Tämän kaatumisen, hevosen

nousemisen, kärryjen nostamisen ja uudestaan valjastamisen muisti

Samuli elämänsä ensimmäisenä tapauksena koko ikänsä, vallan kuin

se olisi eilen tapahtunut. Kerrottiin, että hän oli itseään jonkun

verran loukannut, vieläpä valittanut päätänsäkin, mutta siitä hänellä

ei myöhemmin ollut aavistustakaan.

-- Vieläkös Anna-Maija suostuu vaihtourakoihin? kysyi lehtori.

-- Mikä jottei, kyllä vaan! vastasi Anna-Maija.

Hän asui pienessä tuvassa Särkän maalla ja elätti henkeään

hieromisella ja kuppaamisella, jos sitä vielä jossain tarvittiin.

Tupansa vuokran hän suoritti taloon työnä joko heinänteossa tai

elonleikkuussa, miten talo tahtoi. Muutamana edellisenä kesänä olivat

lehtori ja Anna-Maija sovittaneet keskinäiset asiansa siten, että

jälkimmäinen kävi kerran pari viikossa pesemässä lehtorin asunnon

lattiat, koska asianomainen itse -- kuten hän suoraan tunnusti -- ei

saanut tyydyttävän puhdasta jälkeä, ja lehtori taas puolestaan kävi

Särkällä suorittamassa Anna-Maijan possakan. Nytkin sellainen sopimus

tehtiin.

Ensimmäisenä kesänä ei isäntä ollut halukas moiseen vaihtokauppaan,

sillä "mikä sosilisti se sellainen lehtori on, joka pystyy

heinäpieleksiä tekemään tai aumoja latomaan", mutta kun lehtori vain

itsepintaisesti heilutteli viikatetta ja teki puhdasta jälkeä sekä

pysyi hyvin muiden mukana, niin eipä hänen auttanut. Seuraavina

kesinä isäntä jo oli hyvillään, sillä työjärjestys oli hiljaisempaa,

ja taisipa työtäkin tulla tavallista enemmän valmiiksi, kun

"kirjanoppinut" oli mukana.