II.

Koulujen viimeisen työpäivän tunnit olivat ohi. Oppilaat riemusta

säteilevinä täyttivät kadut, varsinkin "Espiksen" ja "Aleksin", jonka

viimemainitun etelänpuoleinen käytävä raikui yhteiskoululaisten ja

suomalaisten lyseoiden oppilaiden naurusta ja leikinlaskusta. Paavo

Tuunainen oli lyöttäytynyt isoon poikasakkiin, ollen joukkueensa

äänekkäimpiä. Häntä pidettiin toveripiirissä aika vekkulina, sillä

hän osasi erikoisesti kiusoitella toisia, varsinkin "pikeentyneitä",

jotka hänen mielestään aina esiintyivät hapannaamaisina, useimmiten

melkeinpä itkussa silmin.

Poikajoukkuetta läheni pitkin, notkuvin askelin eräs hajamielisesti

ympärilleen tähystelevä nuorukainen, joka oikealle ja vasemmalle

käännellen sivuutti vastaantulijoita ja samaan suuntaan kulkijoita.

Se oli Pekka Kontio. Kohdalle päästyään pyörähti Paavo Tuunainen

hänen kupeelleen.

-- Kuules, Pekka, virkkoi hän melkein vaikerrellen, -- nuo

pojanpahukset olivat niin ilkeitä sille yhdelle...

Pekka hytkähti ja vilkaisi kumppaniinsa.

-- Mille yhdelle? hän kysäisi, koettaen näyttää tyyneltä.

-- Hm. Niinkuin et sitä arvaisi kysymättäkin? No sille sinun Aini

parallesi!

Pekan kasvot karahtivat tulipunaisiksi, eikä hän virkkanut sanaakaan.

-- Mitäs sinä turhia punastelet? jatkoi Paavo. -- Enhän minä pahalla

sitä kerro, halusin vain sinulle ilmoittaa, ettei se viitsinyt täällä

kävellä, vaan meni "Espikselle", eikä se tänne tänä iltana uskalla

tullakaan.

Paavo katsahteli veitikkamaisesti vilkuillen Pekkaan, mutta

pysyttäytyi kumminkin totisena. Pekan suu oli kuin kiinninaulattu.

-- Ei, minun onkin pian mentävä "Mykyräniskan" luo, virkkoi Paavo

katsoen kelloaan. -- Terve sitten!

Paavo kiiruhti takaisin toveriensa luokse nähtyään, että Pekka

seuraavasta kadunkulmauksesta kääntyi "Espikselle" päin. Mutta pian

ilmestyi Aini Rasikin "Aleksille" suuressa yhteiskoululaissakissa,

jossa oli sekä hameekkaita poikia että housukkaita tyttöjä, vieläpä

muutamia sellaisia, jotka olivat säilyttäneet sukupuolensa omissa

vaatteissaan. Näitä viimemainittuja oli, ulkonäöstä ja käynnistä

päättäen, Aini Rasi, joka parin askeleen päässä muista kulkea

lyllersi kuin jalat alleen saanut vehnäjauhopussi.

Mutta pian oli Paavo Tuunainen hänenkin kimpussaan. Hattua kohottaen

hän läheni tyttöä ja kohteliaasti virkkoi:

-- Aini, minulla olisi vähän sinulle asiaa.

-- No, mitä asiaa? kysyi Aini hymyillen.

-- Niin että -- se on toisin sanoen, selvitti Paavo vakavana, --

minulle on uskottu sinulle kerrottavaksi asiaa.

-- Kuka on uskonut?

-- Arvaapas!

-- En minä sitä voi arvata.

-- Kyllä vaan arvaatkin, vaikk'et tahdo tunnustaa. Se on se yksi --

ja paras.

Aini punastui korviaan myöten, koettaen peittää sitä helakalla

naurulla.

-- En minä arvaa! intti hän.

-- No sanopas sitten, keneltä sinä mieluimmin kuulisit terveisiä?

kysyi Paavo.

-- En keltään, en keltään.

-- Ai ai sinua, Aini, niin nuori ja niin paatunut, kiusaili Paavo

leikillisesti.

Mutta nyt Ainin tuuli muuttui. Hän kalpeni yhtäkkiä, poskien

luonnollinen puna katosi silmänräpäyksessä, ja hänen siniset silmänsä

saivat kostean kiillon. Hän kääntyi pois Paavosta lähteäkseen

kotiinsa. Paavokin huomasi menneensä liian pitkälle, ja parantaakseen

asiaa hän selvitti muka sanottavansa, huutaen hänen jälkeensä:

-- Älä nyt suutu, Aini! Asiani on se, että sattuneista syistä ei

Pekka voi tänä iltana olla täällä, vaan hän on Kaisaniemessä.

Mutta mitäpä Aini nyt välitti Kaisaniemestä tai Pekasta. Hän kulki

kotiansa kohti, vältellen tuntemattomien vastaantulijain katseita,

ristiriitaisten tunteitten täyttäessä hänen mielensä. Nyt tiesi koko

maailma heidän -- Pekan ja hänen -- salaisuutensa. Niin hän mietti.

Mitä merkitsi vala? Pekka oli hänet pettänyt... Samalla hän pyyhkäisi

kädellään vasenta suupieltänsä, jossa tuntui olevan kuin häpeän

merkki, merkki, joka oli loihtinut onnea hänen elämäänsä, mutta joka

nyt kirveli, tuotti tuskaa ja häpeätä. Kaikki ihmiset näyttivät

tuntevan hänen salatun tuskansa -- miksipä muutoin ne olisivat

näyttäneet niin omituisilta!

Rientäessään "Mykyräniskan", lehtori Särkän, asuntoon ei Paavo

aavistanutkaan pahan tekonsa suuruutta. Hän naureskeli vain

"vitsikkäälle kepposelleen". -- "Saavatpahan nyt toisiaan odotella",

hän itsekseen tuumi.

Kello oli puoli kuusi, kun Paavo avasi opettajansa oven ja astui

sisään. Lehtorin vastaanotto oli kello viidestä kuuteen, ja silloin

oli hänen ovensa aina avoinna. Muutoin se oli vahvoissa salvoissa,

eikä ovikelloa ollut.

Jos lehtori oli jonkun oppilaistaan tai tuttavistaan kutsunut

luokseen jonain muuna aikana, oli hän aina täsmälleen itse avaamassa.

Ellei kutsuttu saapunut sovittuna aikana, kalskahti lukko jälleen

kiinni, ja sopimus oli rikkoutunut. Paavo tiesi, että hänen oli

oltava täsmällinen, ja siksipä hän menikin juuri vastaanottotunnin

puolivälissä.

-- Mitäs "Puakille" kuuluu? kysyi lehtori nähdessään oppilaansa.

-- Kiitos kysymästä, eipähän sen enempää, vastasi Paavo.

-- No, istuhan sitten, kehoitti lehtori. Paavo istuutui ja kysyi,

miten aineensa oli onnistunut.

-- Mukiinhan tuo menee, vastasi lehtori lyhyesti.

Lehtorilla oli ollut omat aikomuksensa Paavo Tuunaiseen nähden,

kun oli hänelle tehnyt ehdotuksensa ylimääräisten aineiden

kirjoittamisesta. Yleensä oli Paavo paraita aineniekkoja. Ei siis

ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi ainakin tyydyttävää arvosanaa

saanut ainekirjoituksessa. Senpä tähden olikin lehtori hänelle

asiaa esittäessään sanonut, ettei muka osannut varmuudella päättää,

voisiko ainekirjoituksessa antaa hänelle korkeamman arvosanan kuin

tyydyttävän. Mutta mikä lehtorista oli epävarmaa, oli se, ettei hän

tiennyt, minkä arvosanan antaisi Paavolle historiassa, sillä usein

oli poika osannut tätä ainetta melkein paraiten koko luokalla, kun

taas toisinaan hänen historiantietonsa olivat sangen häilyvät. Ja

niinpä lehtori antoikin Paavon kirjoittaa kaikki kolme ainetta

historian alalta -- ja juuri niistä aiheista, joissa oli huomannut

hänen heikot kohtansa.

Joka kerta kun Paavo tuli opettajansa luo ainetta kirjoittamaan, oli

tämä kysäissyt:

-- Onko Paavolla mukanaan joitakin apuneuvoja?

-- Ei ole, vastasi Paavo.

-- Hyvä.

Ja sitten Paavo sai istua lehtorin salissa niin kauan kuin

halusi. Kahta tuntia kauempaa hän ei kumminkaan viitsinyt viipyä.

Kirjoittaessaan hän tosin vainusi, mikä lehtorin tarkoitus

oli, sillä jo ensimmäinen aine hiveli hänen heikkoja puoliaan.

Luvattomia apuneuvoja hän ei edes ajatellutkaan käyttää, sillä

luottamus opettajan ja oppilaan välillä oli molemminpuolinen. Mutta

tyydyttävästipä aineet sittenkin menivät, sillä mitä paikkoja hän

ei ollut kotonaan valmistellut historian tuntia varten, ne hän oli

oppinut tunnilla.

Kun lehtori oli pitkän aikaa omissa mietteissään, kysäisi Paavo

vihdoin:

-- Minkä arvosanan lehtori siitä antaa?

-- Jaa, no, kaipa siitä yhdeksikkö tulee, vastasi lehtori. Ja

hetkisen kuluttua hän jatkoi hiukan harmistuneena: -- Mutta miten

sinä, moinen mies, pilasit aineesi niin sopimattoman hullunkurisella

virheellä kuin kertomalla, että Napoleonin retki Venäjälle tapahtui

vuonna 1813 -- häh? Se on ainoa asiallinen virhe -- ja oikeastaan

ainoa virhe koko aineessa -- mutta se on paha virhe.

-- Nähkääs, lehtori, se on sillä tavalla, etten minä siihen aikaan,

kun ne paikat olivat läksynä, kyllin huolellisesti valmistanut,

selitti Paavo.

Lehtori tuli hyvilleen, vaikka peittikin tyytyväisyytensä. Vastaus

selvitti hänen tietoisuuttaan siitä, ettei hän laskelmissaan ja

arvosteluissaan ollut kovinkaan suuresti erehtynyt, ja samalla lisäsi

hänen luottamustaan Paavo Tuunaisen kykyyn.

-- Vai niin, no, se selittää asian, virkahti hän. -- Sitten saat

mennä. -- Niin, tosiaan, jatkoi hän, kun Paavo oli jo noussut

paikoiltaan, -- luuletko pääseväsi kahdeksannelle?

-- Enköpähän... Kyllä kai. Eikös lehtori sitä tiedä? kysyi Paavo

lopuksi.

-- Ei, en minä tiedä teidän luokasta vielä mitään; opettajien

lopullinen kokous niistä asioista on vasta tänä iltana. Mutta

pitäähän se sinun itsesi toki tietää -- vai onko häälyvällä kannalla?

-- Kyllä minä pääsen, vastasi Paavo itsetietoisesti -- Ruotsissa voi

tulla viisi tai kuusi, mutta se ei haittaa.

-- Ei viitonen mikään numero ole, sanoi lehtori. Paavo nolostui,

hyvästeli ja lähti. Viimeisiksi sanoikseen hän kumminkin virkkoi:

-- Hauskaa kesää lehtorille!

-- Samat sanat sinullekin! Minulla on jo monena vuonna ollut hauska

kesä.

Sill'aikaa kierteli Pekka Kontio hätäisin askelin "Espistä" pitkin

ja poikin, löytämättä etsimäänsä. Olihan Aini sanonut edellisenä

iltana, ettei hän ollut vihainen, vaikka Pekka olikin tehnyt

ajattelemattomuudessaan teon, jota hän sillä hetkellä ei ollut voinut

välttää. Jospa se sentään olisi jäänyt tekemättä, olisi hänen nyt

ollut parempi olla.

Aini oli ajatuksissaan varmistunut siitä, että Pekka oli valan

rikkonut ja uskonut heidän yhteisen salaisuutensa muille,

salaisuuden, josta Aini tuskin itsekään oli selvillä ja jota hän

itsekään ei uskaltanut avoimin silmin itselleen tunnustaa. Ei, sai

olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hänelle, Ainille, mitään

sellaista tapahtui! Ja kyyneleet -- naisten ensimmäinen ja viimeinen

lohdutus -- valoivat vähitellen viihdytystä hänen ensi lempeensä ja

tyynnyttivät hänet suloiseen uneen. Mutta yhtä helppoa ei tuska ollut

Pekalle. Hän pyrki ajattelemaan elämänsä kovaa kohtaloa, hän halusi

siihen helpotusta hinnalla millä tahansa. Hän lähti ulos raittiiseen

luontoon.

Samana iltana oli Särkkä opettajien kokouksessa, jota kesti

parisen tuntia, ja sen jälkeen kutsui koulun rehtori Kaarlo Malmi

opettajatoverinsa luokseen illalliselle. Kello oli jo yli yhdeksän,

kun isäntä vieraineen saapui kotiinsa, jossa ystävällinen emäntä,

Emmi-rouva, hymyillen otti vieraat vastaan.

Rehtori Malmin huoneisto oli kadunpuoleisen rakennuksen toisessa

kerroksessa, samassa talossa kuin lehtori Särkänkin pihanperäinen

asunto. Rehtorin keittiönrapuista meni sekä pääovi että keittiön ovi

Särkän hiljaiseen "erakkopesään", kuten hänen asuntoaan muutamilla

tahoilla nimitettiin. Malmin sisäpiika toimitti siivouksen Särkän

huoneissa ja kantoi aamulla vehnäskahvit hänen sänkynsä vieressä

olevalle pöydälle. Näitä hommia varten oli palvelijattarella

erityinen avain, jolla hän pääsi huoneistoon milloin hyvänsä.

Tavallisesti hän käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja toimitti

aamupäiväkampauksensa Särkän pienen pyöreän peilin edessä sekä

kimautteli lyhyet haikeat rakkauslaulunsa lattiaa lakaistessaan,

haihduttaakseen pahinta lemmenkaipaustaan.

Malmi ja Särkkä olivat jotenkin ystävällisissä väleissä, ja edellinen

pistäytyikin jälkimmäisen hiljaisessa asunnossa kerran pari viikossa

pakinaa pitämässä, jonka kestäessä Särkkä itse hommasi teetä

öljykeittiöllään. Lainailipa Malmi välistä rahojakin virkaveljeltään,

joka mielihyvällä avasi kukkaronsa, kun tositarve oli kysymyksessä.

Särkkä taas teki vastavisiittinsä Malmille hiipien milloin sattui

kyökin kautta, ottaen aina kumminkin ensiksi selville, ettei talossa

ollut muita vieraita. Näillä verrattain harvinaisilla matkoilla hän

tavallisesti aina ensiksi kohtasi ystävällisen rehtorskan, joka

peittelemättä ilmaisi ilonsa siitä, että "naapuriakin joskus sai

nähdä". Rehtorskan tummat silmät katsoivat niin syvänvilpittömästi,

että lehtori huomasi parhaaksi olla niihin liikaa syventymättä.

Ja hän keksikin aina jonkun kiireellisen seikan, joka johti hänen

askeleensa rehtorin huoneeseen.

Tänä iltana oli ystävällisen rehtorskan vieraina toistakymmentä

opettajaa. Emäntä puuhaili keittiöhommissaan, ja isäntä sangen

tottuneena, hienona seuramiehenä koetti pitää vieraita hyvällä

tuulella. Opettajakokouksen vaikutuksesta pyöri keskustelu vielä

osaksi oppilaiden käytöksessä, arvosanoissa ja luokaltapääsyssä.

Lehtori Särkän kanssa juttelivat matemaatikko ja venäjänkielen

opettaja, viimemainittu sangen leveäharteinen ja paksupohkeinen

mies, joka varmentaakseen puhettaan joka sanan lausuttuaan kekautti

päätänsä, vieläpä, jos sanalla oli erikoisen tärkeä merkitys,

kahdestikin. Hän käänsi usein puheen toisesta oppilaasta toiseen ja

niinpä sattui virkkamaan:

-- Mutta viidennen luokan Kontio on viime aikoina kovasti muuttunut.

Vielä viime syksynä hän oli aineessani parhaita, mutta nyt hänen

arvosanansa alentuu.

-- Vähällä piti, etten minäkin alentanut Kontion numeroita, sanoi

matemaatikko.

Lehtori Särkkä, luokanjohtajana, jatkoi:

-- Hänen keskiarvonsa on alentunut joulutodistukseen verraten sangen

suuresti.

-- Mikäs sitä poikaa riivaa? Sehän oli ennen niin vilkas ja

huomiokykyinen -- ihme tosiaankin!

Särkkä kohautti kumaraisia harteitaan ja virkahti:

-- No ka, mikäs muu sitä vaivaa kuin se rakkaus.

-- Mutta sehän on niin kovin lapsellinen poika, sanoi matemaatikko.

-- Jaa, mutta ei kai se vallan mahdotonta ole. Saattaa olla niin kuin

Särkkä sanoo, myönteli venäjänkielen opettaja.

-- Katsokaas, selitti vuorostaan Särkkä, se poika on tervettä

maalaisrotua ja voimiltaan ja elimiltään ainakin yhtä kehittynyt kuin

pari kolme vuotta vanhemmat kaupunkilaispojat. Ja se on nähnyt täällä

paljon viehättävänpunaisia poskia.

-- No, kuulkaapas nyt ihmettä, huudahti rehtori Malmi, joka oli

lähestynyt keskustelukolmikkoa ja kuullut Särkän viimeiset sanat, --

kun Särkkä puhuu "viehättävänpunaisista poskista". Jokos vihdoinkin

vanhapoika on rakastunut?

-- Ei ole hätää minun suhteeni, vakuutti Särkkä, vaan paremminkin

sinun oppilaittesi suhteen, sillä rehtorina sinun pitäisi tietää

kaikkien oppilaittesi rakkausasiat ja antaa niihin oikeata lääkettä

oikealla ajalla.

Keskustelu vilkastui, ja aihe kävi yleiseksi.

-- Ei koulupojan, varsinkaan viidesluokkalaisen, rakkaus päätä

sokaise. Ja Kontiohan on melkein lapsi, sanoi matemaatikko,

puhallellen savurenkaita suustaan ja katsellen, miten toinen kiemura

tavoitteli toistaan.

-- Kuudennellatoista vuodella, huomautti Särkkä.

-- Jahaa, te siis taidattekin keskustella viidesluokkalaisen

Kontion rakkaudesta, puuttui Malmi jälleen puheeseen. -- Voisikohan

tosiaankin uskoa, että rakkaus olisi mennyt pojan päähän ja ollut

haittana edistymiselle koulussa. Minun täytyi alentaa häneltä

arvosanaa.

-- Siitäpä tässä olikin puhe, että hän saa nyt paljon huonomman

todistuksen kuin jouluna -- ja siitä se puhe sitten johtui

rakkauteen, selitti venäjänkielen opettaja ja viimeisen sanan

lausuttuaan nakkasi niskojaan kaksi kertaa.

-- Mutta olisiko se mahdollista? kysyi "Täti", englanninkielen

opettajatar, pitkänhinterä vanhapiika, suora kuin aidanseiväs,

asettaen kädet lanteilleen.

-- Rakastuminenko mahdollista kuudennellatoista olevalle? kysyi

Särkkä hymähtäen. -- Ainoastaan se minusta olisi ihmeellistä, jos

se olisi mahdotonta. Viidennellä luokalla -- nimittäin jos se ei

ole sattunut jo ennen tapahtumaan -- rakastuvat melkein kaikki --

ja ketkä eivät rakastu viidennellä, tekevät sen kuudennella. Sitten

seitsemännellä ja kahdeksannella sitä ei enää niin huomaa, sillä

nuorukaiset ovat jo läpikäyneet ensimmäisen koetuksen -- he ovat

oppineet jo vähän kärsimään.

-- Kehen he sitten ovat rakastuneet? kysyi jälleen "Täti" uteliaana.

-- Tyttöihin tietysti! vastasi venäjänkielen opettaja rähähtäen,

nauruun ja ainakin puolikymmentä kertaa päätään kekauttaen.

Koko seurue nauroi.

-- Noo, jaa, kyllähän minä nyt sen arvaan, mutta minä tarkoitan,

millaisiin, missä asemassa oleviin tyttöihin? selvitteli "Täti"

puolestaan.

-- Koulutyttöihin tietysti, tyttökoululaisiin, joita pojat joka ilta

naurattelevat "Aleksilla" ja "Espiksellä" ja jos missä, puhui Särkkä.

-- Siinä tapauksessa tytöt pitänevät heitä narreillaan, sillä minulla

on tunteja myöskin tyttökoulussa siksi paljon, että olisin huomannut,

jos heitä jokin sellainen painajainen vaivaisi, puolusti "Täti"

asiaansa.

-- Vai ette ole huomannut? tokaisi rehtori. -- Naisopettajat

yleensä -- etevimmätkin -- taitavat siinä suhteessa olla huonoja

havainnontekijöitä. Eräässä yhteiskasvatusta koskevassa kirjassa,

jota pidettäneen etevänpuoleisena teoksena, on tekijätär muistaakseni

sanonut, että hän pitkällä kokemusajallaan ainoastaan kerran oli

huomannut mies- ja naisoppilaan välillä joitakin suhteita.

-- Niinpä tosiaankin -- jaa -- ja siinä kai selitetään, että se on

hyvin harvinaista samassa koulussa olevien oppilaitten välillä, mutta

että apajat voivat kulkea ristiin eri koulujen kesken, muistutteli

Särkkä.

-- Hehee, saattaa niinkin olla, kuten Särkkä selittää, mutta

on minulla kumminkin kokemuksestani toinen käsitys, sanoi

matemaatikko. -- Minä olen käynyt yhteiskoulun, ja kun minä olin

kuudennella luokalla, niin rakastuin korviani myöten saman koulun

viidesluokkalaiseen, ja rakastuipa hänkin minuun -- ja niin sitä

jatkui kaikessa hiljaisuudessa, suuressa salaisuudessa siksi, kunnes

hän tuli kanssani vihkipallin päälle, jonka jälkeen olemme asuneet

yksissä.

-- Kas niin, siinä yksi elävä esimerkki ja onnellinen esimerkki,

huomautti Särkkä.

-- Ehkäpä se olikin sitten tuo sinun salaisuutesi, jonka tekijätär on

tuossa äsken mainitsemassamme kirjassa kertonut? tiedusteli Malmi.

-- Ehkä, mutta useita muita häneltä jäi sitten huomaamatta, myönsi

matemaatikko.

-- Tietysti minä en tahdo epäillä herra lehtorin kertomusta omasta

tapauksestaan, huomautti "Täti" kääntyen matemaatikon puoleen, --

ja muutoinkin onhan rouva lehtorskanne ehkä ollut jo tyttönä muita

kehittyneempi ja järkevämpi, joten hän osasi ottaa asian vakavasti

ja saattaa suhteensa onnelliseen päätökseen, mutta siitä huolimatta

uskallan väittää, ettei sellainen tapaus, kuin herra lehtori kertoi,

koulutyttöjen puolelta ole suinkaan muuta kuin poikkeuksena.

-- Mutta opettajatar myöntää, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, että

poikien puolelta se on tavallista?

-- Enhän tahdo epäillä, kun te niin väitätte, myönsi "Täti".

-- Niinpä niinkin -- ja tavallista se onkin. Vai onko tässä

opettajajoukossa -- anteeksi, minä en tahdo kääntyä opettajattaren

puoleen, koska te olette yksin asiaanne puolustamassa, ja muutoinkin

on vaikea edes yrittääkään tunkeutua naisten salaisuuksiin --

niin, onko tässä miesopettajajoukossa ketään, joka ei olisi ollut

rakastunut jo koulun penkillä? Onko ainoatakaan? kysyi Särkkä

puheensa lopuksi innostuneena -- ja hän innostuikin melkein aina,

kun oli puhe kouluasioista "omassa keskuudessa"; muihin asioihin hän

puuttui harvoin.

-- Minä puolestani olen jo antanut lausuntoni, vastasi matemaatikko

yleisen naurun vallitessa.

-- Sinäpä, Särkkä, tiukalle panet ihmisen, kun tahdot

välttämättömästi tunkeutua toisten yksityisasioihin, vastusteli

rehtori Malmi.

-- Niin minä tahdonkin, mutta ainoastaan huomauttaakseni, että

nykyisten koululaisten kehitys on vallan sama kuin kymmenen,

parikymmentä j.n.e. vuotta sitten. Eikö meillä kullakin silloin ollut

oma hempukkamme -- "Täti" siirtyi pöydän luota ikkunan pieleen -- oma

tyttökoululaisemme -- häh? Eikö ollut? tiukkasi Särkkä. -- Te ette

vastaa, te vain nauratte, mutta minä näen selvästi -- ja eiköpähän

neiti opettajatarkin sitä huomaa enemmänkin kuin selvästi -- että

kaikkien meidän suhteemme on asia tosiaankin ollut sama...

-- No mutta, veli hyvä, rauhoituhan nyt sentään, tokaisi

venäjänkielen opettaja päätään hetkauttaen ja lyöden Särkkää olalle,

-- kyllä sinä vieläkin voit rakastua -- ja entistäsi ehommasti. Vai

ehkä lienetkin jo tosissasi...?

-- En, jumalan kiitos! vastasi lehtori.

-- Pitäisikö herra lehtori sitä onnettomuutena? kysyi "Täti".

-- Enhän toki, kaukana siitä, mutta hitto sen tiesi, jos sattuisi

riivaamaan aina siihen määrään, että kävisi hullusti, selitti Särkkä.

-- Mitä tarkoitatte sillä, että voisi käydä hullusti? kysyi jälleen

"Täti".

-- No esimerkiksi, sattuisi saamaan rukkaset -- "Täti" käännähti

istuimellaan -- ja sitten se "kiikertäisi ja kaivaisi" niin, että

ihmisen rauha ja työtarmo katoaisivat, puhui Särkkä.

Silloin tällöin oli Emmi-rouvakin käynyt vieraittensa luona ottamassa

osaa heidän nauruunsa ja kuuntelemassa varsinkin lehtori Särkän

innokkaita lausuntoja, jotka erityisesti näyttivät häntä miellyttävän

ja vetävän puoleensa. Nytkin hän istahti hymyhuulisena "Tädin"

viereen ja kuunteli korvat hörössä.

-- Vai pelkäät sinä rukkasiakin, naurahteli rehtori. -- Mies, joka

juuri on täyttänyt neljäkymmentä vuotta -- siis parhaassa miehuuden

iässä -- ja joka on terve kuin pukki, pelkää sellaista, jota

ainoakaan hänen oppilaistaan ei edes säikähdä!

-- Mutta "Mykyräniska" ei jaksa kantaa kovin suurta taakkaa, vastasi

Särkkä nauraen ja tavoitteli hartioitaan.

Kaikki remahtivat nauruun. Rehtorskan täytyi oikein kierrellä itseään

naurun pakosta, sillä niin somalta kuului tuo koulupoikain antama

haukkumanimi Särkän omasta suusta.

-- Herra jesta, tiedättekö te sen, että teitä kutsutaan sillä

nimellä? kysyi hän.

-- Kyllä minä olen sen kauan tiennyt, eikä siinä minun mielestäni ole

mitään pahaa, vastasi Särkkä.

-- Ei olekaan; voi sentään -- ja rouva Malmi aikoi sanoa, että

juuri siksi, ehkäpä juuri siksi hän olikin niin miellyttävä, mutta

tapasi sanat hännästä kiinni eikä niitä lausunut, vaan jatkoi: -- Ja

siksipä juuri, jos te tunnette olevanne heikko, teidän pitäisi ottaa

itsellenne hyvä toveri, jonka kanssa tulisitte entistänne vahvemmaksi.

-- Miks'ei, kunpahan se vain onnistuisi, myönsi Särkkä. -- Mutta

siihen tarvitaan rakkautta, paljon rakkautta, ennenkuin se onnistuu!

-- Oojaa, kyllä sinä vielä rakastut, kun osaat siitä aiheesta noin

innokkaasti puhuakin, huomautti rehtori Malmi.

-- Kyllä minä siitä puhun, mutta minun tarkoitukseni oli tässä puhua,

kuten koko ajan olen halunnut tehdäkin, rakkaudesta -- oikeastaan

ensi lemmestä -- oppilasten kannalta. Ja se on mielestäni tärkeä

seikka, puhui Särkkä, kääntäen asian haluamaansa uomaan.

-- Se asia kyllä menee edelleen samaten kuin tähänkin asti, huomautti

venäjänkielen opettaja.

-- Mutta se ei ole oikealla radalla, sen suuntaa olisi johdettava

toiselle tolalle. Jos ensi lempi saa pojan uniseksi ja laiskaksi,

jos ensi lempi, jonka pitäisi ja joka voi kannustaa elpyvän

miehuuden suorastaan ihmetöihin, jos se lamauttaa sen, johon on

nuolensa iskenyt, niin silloin eivät asiat tuon samaisen ensi lemmen

ympäristössä ole oikealla kannalla. Asianlaita on vallan sama kuin

jos hyvä, elinvoimainen taimi olisi istutettu huonoon multaan, jonka

tähden taimi ei jaksakaan kasvaa puuksi.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Ruokasalin ovi avautui selkoselälleen.

-- Jahah, virkkoi rouva Malmi, -- hyvät vieraat, kello käy jo

kahtatoista ja nyt vasta on illallinen valmis. Myöhästyminen

on kumminkin mieheni vika, sillä hän ilmoitti minulle asiasta

yhdennellätoista hetkellä.

Maukas ruuanhaju tuoksahti ruokasalista eivätkä vieraat odottaneet

toista käskyä. Ruokailu näytti olevan mieleen kaikille.

-- No, Särkkä, oletko jo unohtanut rakkausasiat? kysyi venäjänkielen

opettaja asettaessaan liha-annosta lautaselle.

-- Minusta ovat tällä kertaa rouva rehtorskan erinomaiset

lihaviiltiöt parempia, vastasi Särkkä kumartaen emännälle.

-- Soo, osaatteko tekin mielistellä. Sitä en olisi uskonut, sanoi

Emmi-rouva hyvillään.

-- Näin hyvän ruokahalun vallitessa, kuin minulla nyt on, en voi olla

"mielistelemättä", puhui Särkkä.

Kohta illallisen jälkeen alkoivat vieraat valmistautua lähtöön.

Rehtorskalle kaikki toivottivat mitä hauskinta kesää, sillä tuskinpa

he häntä ennen maallelähtöä enää näkisivät.

-- Jaa, sanoi Särkkä lähtiessään ystävälliselle emännälle, --

teillähän on aikomus tänä kesänä matkustella. Ja silloin on teidän

poikettava minunkin mökilleni; sitten minä laitan omat "räättini"

päivällispöytään.

-- Hyvä on, siinä tapauksessa tulemme mielellämme, vastasi rehtorska

hymyillen.

-- Pitäkääkin sananne, ei se ole leikin asia, huomautti Särkkä.

-- Kyllä minä pakotan Kaarlon tulemaan, eikä siinä silloin auta hänen

jukistelemisensa.

Särkkä pujahti keittiön läpi rappukäytävään ja kohosi rakennuksen

viidenteen kerrokseen.