I.

Työhuoneessaan ison kirjoituspöydän ääressä istui lyseon historian

ja suomenkielen lehtori, filosofiankandidaatti Samuli Särkkä, ja

pisteli numeroita taskukirjaansa, siirtääkseen ne sieltä arvosanoina

oppilaille jaettaviin todistuksiin. Toukokuun aurinko paistoi sisään

ikkunaverhojen lomitse. Aina vähän päästä täytyi lehtorin nousta

istuimeltaan ja liihentää uutimia enemmän oikealle, jotteivät hänen

muutoinkin heikot silmänsä olisi kokonaan soenneet. Äh, miten se

aurinko nyt olikin kuuma ja kirkas! Mutt' odotapas, ajatteli lehtori,

muutaman päivän päästä saat kyllä paistaa, kunhan pääsen kesämökkiini

ja saan riisuutua vaikka paitasilleni. Sitte sitä kelpasi, niin,

sitte -- --.

Lehtori käänteli muistikirjansa lehtiä ja vaipui epävarmoihin

mietteisiin. Vähäväliä hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan aivan

kuin halonhakkaaja halkoessaan visakoivuja kuumana kesäpäivänä.

Mokomassakin työssä, tuhertaessaan numeroita kirjaansa! Mutta toiset

niistä numeroista eivät näyttäneet syntyvän kovinkaan helposti. Siinä

täytyi miettiä ja mitellä, laskea yhteen ja jakaa -- ja taas tuumia.

-- No hitto! murahti maisteri ja heittäytyi selkäkenoon tuolissaan.

-- Peijakastako minä teen tuolle Pekka Kontiolle, joka on kotoisin

Kuopion takaa -- --? Annanko hänelle ehdot vai jätänkö luokalle?

Poika parka saa selkäänsä sekä enoltaan, jonka luona hän asuu, että

kotiin tultuansa vanhemmiltaan.

Vihdoin lehtori näytti keksineen jotain, hypähti pystyyn ja avasi

viereisen huoneen oven.

-- Paavo Tuunainen, virkkoi hän viereisessä huoneessa istuvalle

nuorukaiselle, -- sinä, joka olet kotoisin Savosta, "Rantsalamilta",

tunnet varmaankin "joroslaisen" viidesluokkalaisen Pekka Kontion?

-- Kyllä tunnen, virkkoi Paavo ja lähestyi ovea, jonka kynnyksellä

lehtori seisoi.

-- Tiedätkö, missä hän asuu?

-- Tiedän.

-- Hyvä. Onko aineesi valmis?

-- Loppulauselmaa puuttuu.

-- Anna tänne. Saa olla sellaisenaan. Ja Paavo ojensi opettajalleen

muutamia lyijykynällä tiheään kirjoitettuja arkinpuolikkaita.

-- Mutta, jatkoi sitten lehtori, mene nyt Pekka Kontion luokse ja

käske hänen heti tulla tänne. Ellei satu olemaan kotosalla, jätä

hänelle sana, että tulee niin pian kuin mahdollista.

-- Kyllä, vastasi Paavo kumartaen.

-- Huomenna voit tulla kysymään, kuinka aineesi laita on.

Paavo poistui varsin tyytyväisenä, sillä hänellä olivat iltahakkailut

vielä tekemättä. "Aleksilla" harhaili varmaankin puolikymmentä

punaposkista tytöntypykkää häntä odottamassa, ja olihan aika jo

vilahtanut yli luvallisen kellonlyömän. Hän kiirehti askeleitaan,

samalla miettien, miten oli aineessaan mahtanut onnistua. Lehtori

Särkkä oli pari viikkoa sitten ehdottanut hänelle, että hän

kirjoittaisi kolme ylimääräistä ainetta, ja jos hän niissä voi saada

hyvän arvosanan, tulee todistukseenkin sellainen. Kaksi aikaisempaa

koetta hän oli sivuuttanut menestyksellä, mitenkähän sitten tämä

viimeinen lienee onnistunut? Jonkun verran väsyneeksi hän itsensä oli

tuntenut koko tuon parisen tunnin ajan, minkä oli ainetta jauhanut.

Nyt sitä vastoin tuntuivat ainakin kintut sangen virkeiltä hänen

muistaessaan, mikä palkkio "Aleksilla" odotteli, jos vain kiiruhti

ajoissa perille.

Mutta lehtori Särkkä istui jälleen työpöytänsä ääressä ja punnitsi

oppilaittensa historiantaitoa ja ainekirjoituskykyä.

Usein oli Särkkä oppilailtaan kysynyt, tiesivätkö he, mikä

oli opettajan vaikein tehtävä -- ja vihdoin itse siihen

vastannut: arvosteleminen. Ja saattoipa hän sen ainakin omasta

puolestaan vastata oikein, sillä kovalle tämä työ tuntui hänen

kärsivällisyytensä ja työtarmonsa panevan. Eikä siinä auttanut --

Särkkä oli sen usein, sangen usein itselleen tunnustanut -- ei

siinä sittenkään auttanut, teki työtä kuinka tunnollisesti tahansa,

erehdyksiä sattui siitä huolimatta.

Varsin hiljaisesti avautui lehtorin työhuoneen ovi, ja sisälle

pistäytyi Pekka Kontio. Työhönsä syventynyt mies ei kuullut hänen

tuloaan. Kotvasen kuluttua Pekka virkahti:

-- Lehtori on kutsuttanut minut luokseen.

Särkkä kohotti katseensa kuin säikähtäen ja tuijotti hetkisen

ovellaseisojaan. Sitten hän kavahti pystyyn:

-- Helkkunan poika, kuule, sinä et ole osannut viime aikoina

historiaasi...

Pekka sävähti tulipunaiseksi ja tähysteli lattiaan.

-- Vai oletko? tokaisi taas lehtori, kun Pekka ei virkkanut mitään.

Vihdoin soperteli poika jotain, josta ei saanut oikeata selvää.

-- Niin, sävähteli lehtori, sano pois, sano nyt, mitä sinä itse

arvelet.

-- Eihän se ole tainnut oikein mennä, virkkoi Pekka vaivalloisesti.

-- Kyllä tosiaankin asianlaita on sellainen, ettei se ole oikein

mennyt. Ja minun pitäisi päästää sinut kuudennelle luokalle. Missään

tapauksessa sinä et ole osannut enemmän kuin nelosen edestä. Häh?

-- Eikö lehtori voisi edes...

Mutta Pekka lopetti lauseensa kesken ja vilkaisi hymähtäen lehtoriin.

-- Poika veijari, kuule, sinä varmaankin ajattelit sanoa: edes

viitosta. Vai mitä?

-- Niin, virkahti Pekka kuin helpotuksesta, ja hänen kasvoillaan

välähti toivoa haparoiva hymy.

-- Kyllähän sen arvaa. Viitonen sinut pelastaisi ehdoista, sen minä

tiedän, mutta... mutta minä en ryhdy tähän tinkimiskauppaan. Vielä

joulutodistuksessa sinulla oli historiassa tyydyttävä arvosana, ja

nyt, nyt se alentuisi oikeuden mukaan huonoksi. Ettet sinä, Pekka,

häpeä? tiuskaisi lehtori.

Pekka katsoi jälleen lehtorin työhuoneen lattiamattoihin ja laski

niiden pituutta silmämitalla. Lehtori kiersi huoneensa keskilattiaa

hitain askelin, päätään heilutellen ja kohautellen hiukan kumaraisia

hartioitaan. Sitten hän pysähtyi Pekan eteen, viittasi kädellään

ovenpielessä olevaa tuolia kohti ja virkkoi:

-- Istuhan tuohon, Pekka!

Ja Pekka istuutui ketterästi kuin kärppä, asetti kädet polvilleen

ja nosti päänsä kekkaan sekä kohotti katseensa suoraan lehtoriin

ikäänkuin jo siten lausuakseen: tässä olen, tee nyt palvelijalles

kuten haluat.

-- Kas niin, virkahti lehtori. -- Mieti nyt siinä tarkoin, ja sitten

tarkoin mietittyäsi vastaa minulle, millaisen arvosanan edestä sinä

tahdot osata historiaa ensi vuonna.

Ja lehtori istuutui työnsä ääreen. Kumpikin oli omissa mietteissään.

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Välistä Pekka katsahti lehtorin

kumaraisiin hartioihin ja hänen sileään, parrattomaan naamaansa,

jossa ei edes ylähuulessa huomannut karvan jälkeäkään. Lyhyt, suora

nenä ja vaaleansiniset silmät osoittivat hyväntahtoisuutta, mutta

tiukasti yhteenpusertuvat ohuet huulet päättäväisyyttä, ja suupieliä

reunustivat syvät kaksoisvaot, joiden välissä olivat lihavahkot

kärsimyksien pallukat.

Kului puolisen tuntia. Sen jälkeen Pekka nousi paikoiltaan ja rykäisi

sekä astui pari askelta opettajaansa lähemmäksi ja virkkoi varmasti:

-- Ensi vuonna osaan historiaa ainakin seitosen edestä.

Mitään vastaamatta lehtori tarttui erääseen pöydällänsä olevaan

kirjaan. Se oli historian oppikirja, joka oli täynnä hänen omia

muistiinpanojaan, liimatulta lisälehtiä, rivien väliin kirjoitettuja

huomautuksia, erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia.

Ojentaessaan kirjan Pekalle hän virkkoi:

-- Ota tämä minun käyttämäni oppikirja ja katsele sitä kesän aikana,

niin kyllä varmasti opit. Ei sinun tarvitse siitä muuta lukea kuin

painetun tekstin; sinisellä alleviivatut vuosiluvut voit myöskin

jättää huomioon ottamatta, jos tahdot. Katso kumminkin tarkkaan,

minkä vuosiluvun alla kulloinkin sininen viiva on. Niin, ja nyt saat

mennä.

Mutta Pekka vielä vitkasteli, käännellen lehtorin antamaa kirjaa

käsissään.

-- Saankos minä ehdot...? hän sopersi.

-- Ei, et sinä saa, tiuskaisi lehtori. Pekan kasvot venähtivät

pitkiksi kuin uusi kuu, ja leuka värisi. Mutta vartalo kasvoi

pituutta, rinta pullistui ja käsi tavoitteli lehtorin kättä.

-- Kiitoksia, herra lehtori! hän läähättäen huudahti. -- Minä olen

koko kevään pelännyt, pelännyt historiaa...

-- Mitä, pelännyt historiaa? kysyi lehtori ällistyneenä.

-- Niin, että jäisin siinä luokalle.

-- Pelännyt, etkä kumminkaan edes viime aikoinakaan ole asiaa

parantanut?

-- Niin, nähkääs, puhui Pekka innoissaan, minä olen viime aikoina

pelännyt sitä niin paljon, ettei minussa ole ollut miestä asiaa

parantamaan.

-- Mutta ensi vuonna sinussa on miestä? virkahti lehtori.

-- On! vastasi Pekka päättäväisesti.

-- Hyvä! Mene sitten.

Ja Pekka jätti opettajalleen sydämelliset jäähyväiset ja tallusteli

ulos huoneesta, lehtorin historian oppikirja kainalossa.

Onnellisempia miehenalkuja kuin Pekka sillä hetkellä oli vähän

tässä murheen runtelemassa maailmassa, sillä hän tiesi pääsevänsä

luokalta. Asiasta hän ei sivullisille huudellut. Ainoa, jolle hän sen

halusi kertoa, oli eräs pieni, punaposkinen, lyhytmekkoinen tyttönen

nimeltä Aini Rasi. Mutta tämäkään ei saanut tietää hänen onnestaan

ilman erikoista valaa. Kun Pekka hänet illalla tapasi "Aleksilla" ja

vihdoin muista erottua saattoi hänet kotiin, erääseen pihanperäiseen

rakennukseen, niin hän kuljetti hänet oven ohi, seinustan ja

ulkonevan eteisrakennuksen perimmäiseen nurkkaukseen, missä mikään

vieras ihmissilmä ei vilkuillut, tarttui tyttöä käteen ja kysyi:

-- Aini, tiedätkö mitä?

Tytön huulet avautuivat hellään hymyyn, poskien verekäs puna levisi

yli koko kasvojen, kun hän vastasi:

-- En. Mutta sinä olet ollut niin iloinen ja vilkas.

-- Niin, virkkoi Pekka, minulla on syytä.

-- Sano, Pekka, sano, mitä se on! Sanothan? Pekka mietti hetkisen,

vilkaisten vuoroin tyttöön, vuoroin maahan, kunnes virkkoi:

-- Mutta sinun pitää vannoa!

-- Vannoa, mitä vannoa?

-- Ettet puhu siitä muille.

-- Minä vannon. Miten minä vannon?

Pekka mietti jälleen, astui vieläkin askeleen lähemmäksi tyttöä,

tarttui hänen toiseenkin käteensä ja asetti nuo pehmoiset, lämpimät

kädet poskilleen. Ainin kasvot elpyivät tavattomasta jännityksestä.

Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja vaikka Pekka irroitti omat kätensä

tytön käsistä, pysyivät nämä paikoillaan. Samalla hän tarttui

hellävaroen tyttösen omenaposkiin ja saneli:

-- Minä, Aini -- no sano nyt jälestä, huomautti hän sitten tyttöselle

-- minä, Aini -- ja tyttö kertasi sanat hiljaisella, värisevällä

äänellä -- pidän -- Pekan -- minulle -- uskomat -- sanat -- salassa

-- hautaan -- saakka.

Ja sitten he seisoivat hetkisen hiljaa samassa asennossa, värisevinä,

punastuneina. Ei kumpikaan voinut paikaltaan liikahtaa. Vihdoin sai

Pekka taaskin sanoiksi, puristaen hieman voimakkaammin tytön poskia:

-- Ja minä, Pekka, lupaan ja vannon pitäväni salassa kaikki asiat,

mitkä Aini minulle uskoo, iäisesti, iäisesti, iäisesti!

Hänen äänensä kohosi kohoamistaan hänen viimeistä sanaa toistaessaan.

Pää kurottautui tytön kasvoja kohti -- vielä viimeinen sysäys -- ja

hänen huulensa hipaisivat tytön vasenta suupieltä. Mutta silloin

irtautuivat tyttösen kädet, ja vasen ranne kaartui hätäisesti

peittämään maahan luotua katsetta. Tyttönen kääntyi ovea kohti, ja

Pekka kulki hitaasti jälestä.

"Mitä olenkaan tehnyt?" kuului kysymys Pekan sielun syvyydestä. Mutta

samalla hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Aini avasi ulko-oven,

astui rappukäytävään ja veti hitaasti ovea perästään kiinni. Pekka

seisoi oven ulkopuolella kuin kivettyneenä, Ainiin tuijottaen.

-- Oletko minulle vihainen, Aini?

Oven hiljainen kiinnimeno pysähtyi. Tyttö katsahti vakavasti ja

syvästi Pekkaan.

-- En, en! virkahti hän -- ja sitten naksahti ovi yht'äkkiä kiinni.

Poika hypähti kuin lentoon. Hänen elämänsä tuntui kahta vertaa

onnellisemmalta.

Mutta salaisuus oli jäänyt sanomatta, vaikka vala oli vannottu. Sen

muisti Pekka kotiin tultuaan. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ilmaisi

salaisuutensa, luokalta pääsynsä, Ainille kirjeellä, jonka hän itse

yön lähetessä kävi viemässä perille. Se oli Pekan ensimmäinen kirje

Ainille, joka sinä iltana, samoin kuin Pekkakin, asettui makuulle

ennen tuntemattoman onnen hurmiossa.

Koululaisen lempi on ihanteellista. Se on haaveellista,

suloisensurullista, ja siinä piilee pieni pala katkeruutta. Se toivoo

ja epäilee alinomaa, se nousee ja laskee nopeammin kuin vuoksi ja

luode, se itkee ja nauraa yhtämittaisessa jaksossa. Niin se vaihtelee

kaikissa koululaisissa keskiluokilta alkaen. Vai pitäisikö uskoa,

että sellainen lempeileminen olisi vain muutamien harvojen osa?

Ei, se tulee kaikkien terveiden, kaikkien oikeissa olosuhteissa

kehittyvien koululaisten osaksi. Mutta saako siitä selvän? Se on

toinen asia.

Pekka Kontio rakastui oikein rehellisesti lyseon viidennellä

luokalla, kuudettatoista ikävuotta täyttäessään, ja rakkauden esine,

yhteiskoululainen Aini Rasi, oli vuotta nuorempi. Viimemainittu, kun

oli saanut käsiinsä Pekan kirjeen, jossa alkusanoina oli: "Rakas

Aini", sulkikin kirjeenlähettäjän iltarukouksensa "omana poikanaan",

ja Pekka taas ennen maatamenoaan piirsi muistikirjaansa toukokuun 28

päivän kohdalle: "Ainini ei ole minulle vihainen."

Mutta lehtori Särkkä aherteli työssään myöhäiseen yöhön saakka.

Samanlaista ahertelua oli hänen elämänsä ollut jo kahdeksan vuotta,

koko ajan, minkä hän nykyistä virkaansa oli hoitanut. Sinä aikana

hänen hartiansakin olivat koukistuneet alituisesta istumisesta. Ennen

ne olivat olleet nuhteettoman tasaiset. Koulun alettua syksyllä alkoi

hänen istumisensa kotona ja koulussa. Sitä kesti joululomankin ajan,

sillä hän oli sangen ahkera mies ja toimitti paljon sivutehtäviäkin.

Sitä kesti kevääseen saakka, kunnes koulu päättyi. Mutta sitten

hän pudisti pääkaupungin tomut jaloistaan kolmeksi kuukaudeksi ja

matkusti kotiseudulleen, missä hänellä oli oma pienoinen mökki

Saimaan vesien lahdelmassa. Sinnepä hän nytkin toivoi ja odotti

pääsevänsä.

Ja kun hän vihdoin jätti työnsä ja istui hiljaa rakkaalla

maalaispenkillään, jonka hän oli sijoittanut työhuoneensa

nurkkaukseen ja jonka edessä oli hongasta halkaistu paksu,

ristikkojalkainen pöytä -- perintöä hänen vanhempainsa kodista --

silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi jo kuullut "kotikoivikon"

korvissaan kohisevan. Kolmen päivän kuluttua hän pääsee sinne

lähtemään!

Totutun tapansa mukaan lehtori nojautui nurkassa oleville tyynyille

ja kohotti jalkansa penkille. Siinä asennossa hän jo usean vuoden

aikana melkeinpä joka ilta oli tehnyt tiliä siitä, miten oli päivänsä

viettänyt. Olikohan jotain jäänyt tekemättä? Ja kun niin ei ollut

tapahtunut, tuntui hiljaisuus rakkaalta hänen ympärillään. Mutta niin

onnellista hänen elämänsä oli ollut vasta niinä vuosina, mitkä hän

nykyisessä virassaan oli ollut. Sitä vastoin ennen -- ah, lehtori

huokasi aina, kun se entinen, laiskan, vetelyksen elämä, kuten hän

sitä nimitti, muistui hänen mieleensä. Se ei ollut ollutkaan mitään

elämää, se oli ollut hullutusta. Vai miksikä muuksi sellaista voisi

sanoa? Työtunnit viruivat pitkiksi kuin nälkävuosi, ja vasta sitten,

kun niiden päätyttyä pääsi hyvien kumppanien seuraan, juominkeihin,

naamiaisiin, tansseihin, vasta sitten oli muka elämä ollut elämää.

Katkeruudella teki lehtori usein tiliä entisistä hullutuksistaan.

Mutta mitenkäpä muutoin se olisi voinut ollakaan? mietti hän taas

toisaalta. Kun ihmiset nyhdetään juuriltaan turhien ennakkoluulojen

vuoksi, kun "turpeenpuskijoista" tehdään "herroja", joilla

nuoruusvuosinaan ei ole läheistä ohjaajaa elämän koulussa, silloin

on pidettävä ihmeenä että talonpoikaisylioppilaista tulee siksikin

paljon "miehiä".

Samuli Särkkä oli vähävaraisen pikkutilallisen poika. Jo varsin

nuoresta hän oli tottunut ruumiilliseen työhön; seitsenvuotiaasta

alkaen hän monena kesänä oli äestänyt tilan pellot, niittänyt heinää,

haravoinut kuin aikaihminen ja ollut varsinaisena hevosmiehenä.

Kymmenvuotiaasta hän joskus oli tarttunut jo auraankin ja kyntänyt

kuin mies kevyellä kaksihaarukallaan. Kerran oli pitäjän rovasti

kysäissyt pojalta tämän ollessa kirkkomatkalla isänsä kanssa:

-- Oletkos jo ruissäkin selkääsi kohottanut?

Siihenpä Samuli riemuisasti oli vastannut:

-- Jopa olen pitänyt tupakkaakin suussani!

-- Ei se ole mikään kunnia, oli rovasti ärähtänyt, joten pojan riemu

loppui sangen lyhyeen.

Mutta kyläläisten ja varsinkin kyntötoverien mielestä mällin

pureksiminen oli ollut melko suuri kunnia.

Yhdeksänvuotiaana Samuli joutui kirkonkylän uuteen kansakouluun ja

osoitti sekä luvuissa että vallattomuudessa erinomaista edistystä.

Opettaja kehui pojan kykyä apulaispapille. Kerran sitten, kun Samuli

oli ollut kansakoulussa kolme vuotta, sattui sama pappi oleilemaan

Samulin kotona ja tokaisi yht'äkkiä ukko Särkälle:

-- Tuo Samuli on pantava lyseoon. Ukko ällistyi eikä virkkanut

mitään, mutta pastori jatkoi:

-- Hän saa minulta kirjat -- ja vapaaoppilaaksi hän varmaankin

pääsee, joten kotoaan hän tarvitsee ainoastaan muonan.

Ja asia pantiin jo sillä kertaa siksi pitkälle, että ukko Särkkä

parin viikon kuluttua kävi rehtorin pakeilla kaupungissa ja poikkesi

paluumatkalla pastorilta koulukirjat hakemassa. Ja niin joutui Samuli

Särkkä opintielle.

Usein nuo asiat vilahtelivat nyt vieläkin lehtorin sielun silmissä,

herättäen kirjavia muistoja. Niitä miettiessään hän usein nukkuikin

kovalle penkilleen vaatteet päällä. Eikä hän nytkään huomannut,

miten alaslaskettu kierrekaihdin vähitellen tuli yhä vaaleammaksi,

osoittaen toukokuun auringon ylenemistä.