Kun toinen ei vastannut kuiskasi hän huohottaen:
"Oletteko varma siitä?"
"Aivan varma."
Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi neiti Hegan:
"En tunne isäni asioita enkä voi vastata teille. Se on kauheata."
"Ymmärtäkää oikein, neiti Hegan", sanoi Montague. "En tunge teille
ajatuksiani; ja ehkä olen tehnyt erehdyksen --"
"Parempi oli, että sanoitte totuuden."
"Siksi puhuinkin."
"Oliko se, mitä hän teki, hyvinkin hirveätä?" kysyi tyttö taas hiljaa.
"En voi tuomita häntä. Suojelen vain itseäni. Pelkään tämän mailman
vaikutusta itseeni. Olen nähnyt niin monen miehen kohtalon. He
joutuvat sen pyörteeseen ja ovat pian pilalla. Mitä olen täällä
nähnyt, se inhottaa ja kauhistaa minua. Minä aion tapella sitä
vastaan. Ja siksi en voi olla seurapiirin yhteydessä. Jos olen
nähnyt miehen tekevän sellaista, mikä minun mielestäni on hirveän
väärää, niin en voi mennä hänen huoneeseensa, puristaa hänen kättään,
hymyillä ja jutella joutavuuksia."
Kului pitkä aika, ennenkuin neiti Hegan voi vastata. Vihdoin sanoi
hän värisevällä äänellä: "Herra Montague, älkää luulko, etteivät
nämä asiat huolettaisi minuakin. Mutta mitä voidaan tehdä? Mikä on
parannuskeino?"
"En tiedä", oli vastaus. "Toivoisin tietäväni. Mutta en aio levätä,
ennenkuin tiedän."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Ryhdyn politiikkaan. Aion esittää asiat kansalle."