Montague mietti muutamia päiviä Lucyn viime pyyntöä. Sen täyttäminen
oli vaikea tehtävä, mutta vihdoin päätti hän yrittää. Hän meni
Ryderin asuntoon ja lähetti korttinsa. "Asia on tärkeä", sanoi hän
palvelijalle, joka selitti, että herralla ei ole aikaa. Odotettuaan
jonkun aikaa palatsimaisessa hallissa, jonka maalaukset olivat
alkuperäisinä tuodut italialaisista linnoista, pääsi hän herra
Ryderin yksityishuoneeseen. Keskellä oli suuri kirjastopöytä täynnä
papereita. Sen vierellä istui Ryder.
Montague ei koskaan ollut ihmiskasvoilla nähnyt sellaista kärsimysten
leimaa. Tuo muodikas mies oli viikossa vanhennut.
"Herra Ryder", alkoi hän, "sain rouva Taylorilta kirjeen, jossa hän
pyytää minua tulemaan luoksenne."
"Se on niin kuvaavaa hänelle", sanoi Ryder. "Ystävällistä teidän
puoleltanne."
"Voinko jotenkin auttaa teitä?"
"Ette", vastasi Ryder päätään pudistaen.
"Voisin auttaa teitä omien asiainne selvittämisessä."
"Ne ovat auttamattomat; ei ole dollariakaan millä alkaa."
"Tuskinpa nyt niin."
"Kirjaimellisesti. Olen miettinyt kaikkia keinoja", ja epätoivoisesti
pani hän päänsä käsiin.
"Mutta jos levähtäneet aivot harkitsevat", ehdotti Montague. "Teidän
omaisuutenne --"
"Kaikki kiinnitetty. Olen lainannut oikealta ja vasemmalta. Odotin
voittoja, arvonlisäyksiä. Ja nyt -- kaikki on pois pyyhkäisty. Ei ole
omaisuutta edes velkojen peitteeksi."
"Mutta arvothan tulevat entiselleen --"
"Siihen kuluu vuosia. Ja sillä välin on minun myytävä. Ne ovat minut
tuhonneet. Ei ole rahoja elääkseni."
Montague istui hetken miettien. "Muistaakseni rouva Taylor kertoi
Watermanin luvanneen --"
"Tiedän, tiedän", huusi toinen. "Jotainhan hänen oli sanottava
saadakseen mitä tahtoi."
Montague ei sanonut mitään. Ryder jatkoi: "Ja jos hän nyt täyttäisi
lupauksensa? -- Pitäisikö minun ruveta Dan Watermanin lakeijaksi,
kuten kävi John Lawrencen. Oletteko kuullut? Hän oli kaupungin
vanhimpia pankkiireja, kieltäytyi täyttämästä Watermanin käskyä ja
tämä murskasi hänet, otti joka dollarin. Ja mies tuli polvillaan
hänen luokseen. Ja Waterman opetti hänelle, kuka hänen herransa on.
Hän sai rahansa ja hänen pankkinsa ainoana tehtävänä on nyt lainata
rahaa, kun Waterman perustaa uuden yhtiön, ja karhuta sitä, kun hän
ostaa."
Montague ei osannut sanoa tähän mitään. "Herra Ryder", alkoi hän
vihdoin. "En voi teitä auttaa nyt, koska en tunne asioitanne. Voin
vain ilmoittaa, että olen käytettävänänne, jos haluatte."
"Kiitos, herra Montague", sanoi Ryder hieman kirkastuvin kasvoin. "On
hauska kuulla rohkaisun sanoja. Minä -- ilmoitan teille."
"All right", sanoi Montague nousten. Hän ojensi käden, johon Ryder
vapisten tarttui. "Kiitos", sanoi tämä taas.
Montague lähti. Kahvia tuovalle palvelijalle sanoi hän: "Herra
Ryderiä ei pitäisi jättää yksin. Hänelle olisi toimitettava lääkäri."
"Niin --" alkoi toinen, mutta pysähtyi, kun yläkerrasta kuului
laukaus. Palvelijat juoksivat sinne. "En voi olla avuksi", mietti
Montague itsekseen. "Voisin vain sekottaa Lucyn nimen tähän juttuun."
Ja hän meni hiljaa ulos. Seuraavana aamuna luki hän lehdistä, että
Stanley Ryder oli ampunut itseään ja oli kuolemaisillaan. Ja saman
aamun lehdet kertoivat, että Denverissä, Coloradossa, oli joku outo
nainen ottanut myrkkyä hotellihuoneessaan. Hän oli kaunis ja luullaan
häntä näyttelijättäreksi. Kuvakin oli sikäläisissä lehdissä, mutta
kun Montague ei niitä nähnyt, jäi hänelle tuntemattomaksi Lucy
Dupreen kohtalo.
* * * * *
Paniikki loppui, mutta maan liike-elämä oli raunioina. Viikon oli
sen raha-asiain sydän ollut sykkimättä ja joka hiussuoneen saakka
tuntui pysähdys. Satoja liike-yrityksiä meni vararikkoon ja tuhansia
tehtaita pysähtyi. Miljonia oli työttömiä. Koko kesän olivat junat
olleet tavaraa täynnään ja nyt oli neljännesmiljona tavaravaunuja
jouten. Joka taholla köyhyyttä ja kurjuutta. Jättiläisaalto oli
Mailmankaupungista lähtien vyörynyt yli maan. Eivät olleet sitä
valtameretkään pysäyttäneet; se oli kulkenut Englantiin ja Saksaan
saakka -- Etelä-Amerikassa ja Japanissakin oli se tuntunut.
Eräänä päivänä kun Montague, vielä väristen kokemustensa tuskasta,
asteli Avenueta ylös, tapasi hän Laura Heganin, joka asteli jostain
kaupasta vaunuihinsa.
"Herra Montague", huudahti tämä avoimesti hymyillen. "Mitä kuuluu?"
"Hyvää minulle!"
"On kai ollut kiirettä näinä hirveinä päivinä."
"Olen ollut vain katselija."
"Kuinka voi Alice?"
"Hyvin. Olette kai kuullut, että hän on kihloissa."
"Kyllä. Harry kertoi. Se on hauskaa. Jos menette yläkaupungille, niin
tulkaa mukaan."
He menivät vaunuihin tarinoiden. Äkkiä sanoi neiti Hegan: "Tulkaa
meille päivällisille jonain päivänä tällä viikolla. Isä on kotona.
Olisi hauska."
"Ei kiitos", sanoi Montague vihdoin hiljaa. "Mieluummin olisin
tulematta."
"Miksi?" kysyi toinen ihmeissään.
"Neiti Hegan. Minä voisin vetää tavallisia verukkeita, sillä
tavallisesti ei tällaisessa maailmassa välitä aina sanoa totuutta.
Mutta teille tahdon olla suora. -- En halua tavata isäänne."
"Miksette? Onko jotain tullut teidän väliinne?" kysyi tyttö
pahoillaan.
"Ei, en ole tavannut häntä sitten kuin Newportissa."
"Mitäs sitten?"
"Neiti Hegan", sanoi hän hitaasti. "Tässä paniikissa olen saanut
ikäviä opetuksia. Olen elänyt hirvittävässä elämässä mukana. En
saa kauhistuksen kuvia mielestäni. Tämä kymmentuhanten ihmisten
tuhoaminen on kauheata. Minä en ole sopiva seuraelämään nykyisin."
"Mutta isäni?" oudosteli tyttö. "Mitä tämä häneen koskee?"
"Isänne on yksi niitä, jotka ovat vastuussa tästä paniikista. Hän oli
sitä alkamassa; ja teki siitä voittoa."