Kello 8 seuraavana aamuna saapui juna ja Montague heräsi telefoonin
soittoon. Oliverin ensi kysymys oli: "Oletko nähnyt Despatchin?"
"En, mutta tiedän mitä siinä on."
"Republic Trustista?"
"Niin. Sen takia sähkötin."
"Mikset sitten ole siellä?"
"Annan rahojeni olla."
"Mitä?"
"Minusta liike on vankka, enkä halua saattaa Prenticea pulaan. Tee
mitä tahdot."
"Sinä olet hullu. Minulla on mies rivissä ja täytyy joutua. -- Terve."
Montague pukeutui ja söi aamiaisensa. Luki "Despatchin" ja ajatteli,
miten lehdet petkuttivat yleisöä. Ne kertoivat, mitä eivät voineet
olla kertomatta, mutta ne eivät sanoneet syytä -- voi luulla, että
nämät pankkiromahdukset olivat taivaan salamoita. Ja joka päivä ne
vakuuttivat, ettei uusia enää tule.
Alakaupungille mennessään ajoi hän asemavälin pitemmälle kuin
tavallisesti nähdäkseen Republic Trust Yhtiön. Väkeä oli jo
kulman ohi puolen matkaa sivuseinän viertä ja uusia liittyi joka
hetki. Poliisit pitivät järjestystä ja pian täytyi niiden antaa
numerolippuja tulokkaille. Montague kulki juuri pitkin riviä
tavatakseen veljensä, kun hän näki tutun henkilön. "Majuri Venable!"
huudahti hän. Tämä käännähti huudahtaen: "Montague! Tulittepa oikeaan
aikaan pelastamaan henkeni. Hankkikaa tuoli, olen seisonut jo kaksi
tuntia."
"Mistä saan tuolin?"
"Ostakaa, tuolta Broodwaylta, maksakaa mitä tahansa."
Montague meni nahkatavarain kauppaan, jossa näki keveitä tuoleja.
Hän selitti myyjälle asian, joka lupasi 10 dollarista ottaa vastaan
isäntänsä moitteet. 50 senttiä maksoi hän pojalle, joka toi tuolin
paikkaansa.
"En odottanut teitä täällä näkeväni", sanoi hän majurille. "Luulin
teidän tietävän edeltä käsin."
"Hitto vieköön", mutisi toinen, "minulla on neljännesmiljona täällä."
"Minulla on vain neljännes siitä", sanoi Montague.
"Mitä? Mitä teette?"
"Annan olla. Uskon että uutinen on erehdyttävä ja että liike on
terve."
"Mutta sieltä otetaan kaikki pois."
"Jos kaikki tekevät niinkuin te. Ette te tarvitse neljännesmiljonaa
maksaaksenne lunchinne."
Majuri oli niin ällistynyt, ettei osannut vastata ja Montague jatkoi:
"Te panette rahanne luottoyhtiöön, jolla on velvollisuus maksaa
sijotuksista sata prosenttia, ja jolla on vain viisi. -- Kuinka
luulette sen käyvän?"
"En luulekaan", irvisti majuri, "mutta luulen olevani niiden viiden
joukossa."
Montague asteli edelleen ja tapasi veljensä alkupäästä.
"Haluatko sinäkin tuolin?" kysyi hän. "Hankin juuri majurille."
"Onko hänkin täällä? Ei kiitos. Minä pääsen pian. Mutta kuule, ovatko
rahasi todella täällä?"
"Ovat, mitä siitä puhua. Tule konttoriini, kun saat osasi."
"Ennätin junaan juuri viime hetkellä. Bertie Stuyvesant myöhästyi ja
tulee ylimääräisellä perässä. Hänellä on täällä 300,000, jolla uusi
jahti on maksettava."
"Luulenpa ettei jahtien valmistajilla ole kovin kiireitä töitä tämän
jälkeen", sanoi Montague ja lähti.
Iltapäivällä kuuli hän jutun, että kenraali Prentice, Gotham Trustin
johtajia, oli äänestänyt, ettei se sulkisi oviaan, ja sitten Republic
Trustin presidenttinä lähettänyt shekillä nostamaan miljonan
dollaria. Juttu ei ollut lehdissä, vaan kulki suusta suuhun, ja
ihmiset sanoivat, että se petostemppu oli sulkenut Gotham Trustin
ovet.
Sellainen oli paniikin alku. Kaikki kävi suunnitelman mukaan.
Osakemarkkinoilla oli mylläkkää -- johtavat osakkeet alenivat; Wyman
ja Hegan sekä Öljy- ja Teräsherrat valmistautuivat tappotyöhönsä.
Samaan aikaan ahdistelivat Watermanin edustajat Washingtonissa
presidenttiä ja esittivät hänelle Missisippi Teräyhtiön epätoivoisen
tilan. Maan raha-asiat olivat tuuli-ajolla ja uusia suuria
vararikkoja uhkasi. He selittivät että Terästrusti oli valmis
pelastamaan maan -- ottamalla haltuunsa Missisippi Teräsyhtiön,
ehdolla ettei hallitus nostaisi siitä juttua. Lupaus saatiin ja
Watermanin tarkotus oli saavutettu.
Mutta vielä oli tekijä, jota ei oltu otettu lukuun, ja se oli
yleisö, joka antoi rahat tähän peliin -- kansa, jolle dollarit
eivät olleet pelimarkkoja, vaan edustivat elämän tarvikkeita.
Niitä oli liikemiehet, joiden täytyi maksaa konttoristinsa palkat;
työläiset, jotka tarvitsivat rahansa vuokraan ja ruokaan; leskiä
ja orpoja, joita säästöt turvasivat nälältä. Nämä eivät voineet
käsittää, että terveitä liikeyrityksiä voitaisiin tahallaan tuhota
keinottelupelissä. Kun he kuulivat pankkien horjuvan, käsittivät he
odotetun romahduksen tulleen ja lähtivät Wall kadulle suurin joukoin.
Koko liikeosa oli täynnään pelästyneiden parvia ja ratsastavilla
poliiseilla oli täysi työ pitäessään järjestystä.
"Joku tahtoi dollaria", sanoi muuan pankkiiri. Wall katu oli pelannut
papereilla ja, kun joku kysyi dollaria, havaittiin, että se oli
hukattu.
Tältä varalta eivät finanssi-kapteenit olleet täysin varustautuneet;
ne olivat unohtaneet yleisön. Tämä oli kuin luonnonvoima, joka
pilkkasi ihmisvaltaa. Wall kadun miehet näkivät kuin lumivyöryn
tulevan ja uhkaavan haudata heidät. Gotham Trustin ja Republic
Trustin edustalla oli monien katuvälien pitkät ihmisrivit. Siellä
naiset vääntelivät käsiään itkien; oli horjuvia vanhuksia ja
sairasvuoteilta nousseita; kaikki seisoivat ne väristen lokakuun
yössä.
Säästöpankit olivat myös piiritetyt; Itäpuolen ulkolaisetkin olivat
kuulleet hälytyksen. Muissakin kaupungeissa oli samanlaista ja joka
taholta maata tuli New Yorkiin rahavaatimuksia. Eikä rahaa ollut
missään. Ja niin havaitsivat Pankkitrustin herrat, että heidän irti
laskemansa peto alkoi päästä heidän ohjistaan. Jo käytiin heidän
omainkin laitostensa kimppuun. Tällaisen mellakan käsissä eivät
kansallispankkien 25 prosentin reservitkään näyttäneet riittävän.
Puuvilla- ja viljasatojen korjaus oli siirtänyt satoja miljonia pois
New Yorkista eikä ulkomailta voitu saada. Kaikkialla oli vähän rahaa;
mitään ei voitu ostaa, rahaa ei voitu lainata. Jotka olivat saaneet
rahansa käsiinsä, vuokrasivat kassaholviosaston ja kätkivät ne sinne.
Ja kun pankkiherrat olivat tarkotuksensa saavuttaneet, kävivät he
tulvaa taltuttamaan. Washingtoniin lähetettiin vaativia sähkösanomia
ja raha-asiain päällikkö sijotti kuusi miljonaa kansallispankkeihin
ja tuli itse New Yorkiin neuvottelemaan. Käännyttiin Dan Watermanin
puoleen, joka oli pankkimailman tunnustettu johtaja. Eri ryhmien
kilpakateus sai väistyä ja Waterman tuli kuninkaaksi, joka hallitsi
koko kaupungin pankkeja. Hallituskin asettui hänen käytettäväkseen
ja rahaministeri oli kuin hänen konttoristinsa. Pankinpresidentit
ja suurfinanssin miehet tulivat hänen konttoriinsa kuin pelästyneet
lapset. Ylpeimmätkin miehet, kuten Wyman ja Hegan, tottelivat hänen
käskyjään ja kuuntelivat nöyrinä hänen manauksiaan.
Kaikki nämä tapahtumat olivat yleistä historiaa, jota voi lehdistä
seurata päivä päivältä. Watermanin edelliset teot oli suunniteltu ja
pantu täytäntöön pimeässä. Mutta nyt olivat lehtimiehet kokouksissa
ja seurasivat Watermania joka askeleelta, ja yleisö sai ihmetellä
tätä näytelmää, kuinka tuo monien taisteluiden veteraani nousi
viimeiseen taisteluun ja pelasti maan kunnian ja krediitin. Ja yleisö
riippui hänen jokaisesta sanastaan rukoillen hänen menestyksensä
puolesta. Rahaministeri istui Ala-Rahasto-talossa Wall kadun
varrella lähellä Watermanin toimistoa antaen hallituksen rahastoja
käytettäviksi hänen komennuksensa mukaan. Näin sijotettiin 32
miljonaa dollaria kansallispankkeihin, joista Waterman ammensi summia
perikadossa olevien pankkien ja luottoyhtiöiden rahastoihin. Tällöin
oli yhden tuho kaikkien tuho eikä kukaan uskaltanut seistä yksin. Ja
Waterman oli despootti, käskevä ja hirmuinen. "Minä olen pankkini
asiat pannut tolalleen ja aion istua siellä sekä sulkea ovet, kunnes
myrsky on ohi", sanoi muuan johtaja. Waterman vastasi: "Jos sen
teette, rakennutan muurin sen ympäri, niin ettette koskaan pääse
ulos." Ja niin se mies luovutti määrämiljonansa.
Taistelu keskittyi Republic Trust yhtiön ympärille. Kaikki myönsivät,
että jos se sortuu, merkitsee se häviötä. Yhä pitemmäksi kävi
odottavain tallettajain rivi ja holvit tyhjenivät. Kasöörit maksoivat
hyvin hitaasti -- ne saattoivat tutkia puolisen tuntia yhden shekin
pätevyyttä; siten ennätti aina uutta rahaa tulla. Säästöpankit
sulkivat ovensa vaatien lain mukaisen 60 päivän irtisanomisajan.
Kansallispankit alkoivat maksaa Clearing Housen antamilla
luottopapereilla. Sanomalehdet saarnasivat tyyntymystä ja rohkaisivat
yleisöä -- lehtipojatkaan eivät saaneet huutaa. Poliisit kehottivat
joukkoja liikehtimään.
Ja vihdoin tuli se kohtalokas torstai, paniikin huippu. Kauhu näytti
vallanneen Wall kadun. Kalpeita miehiä juoksi sillä hatuttomin päin.
Osakepörssin lattialla olevat pidättivät henkeään. Markkinat olivat
hajalla, kauppaa ei tehty, dollariakaan ei saanut lainaksi. Korko
oli 150-200 prosenttia, tuhannen prosenttia voi tarjota eikä suurta
summaa saanut. Välittäjät tuijottelivat epätoivoisina. Sellaista
hetkeä ei ollut ennen ollut. Kaiken aikaa oli hallituksen rahaa oltu
antamatta pörssiin. Kaikki väittivät, ettei pelureita ole avustettava
ja että pörssi on suljettava. Tuhansia firmoja oli menevä kumoon,
maan liike-elämä tuhoutuva. Tuli tieto, että Pittsburgin pörssi
oli sulettu. Ja taas kokoontuivat pelästyneet mahtajat Watermanin
konttoriin. Ja taas ammennettiin hallituksen rahastoja pankkeihin ja
sieltä ne kannettiin Watermanille; ja muutamia minuutteja huippupulan
kehityttyä tuli ilmoitus, että Dan Waterman lainaa 25 miljonaa 10
prosentilla.
Tuho oli vältetty. Pörssissä itkivät välittäjät ilosta ja koko
Kadulla raikui riemu. Kansanjoukko kokoontui Watermanin konttorin
edustalle ja lauloi ylistyslauluja.
* * * * *
Askel askeleelta oli Montague seurannut tapahtumia. Hän kulki Wall
katua pitkin tänä torstai-iltapäivänä ja kuuli joukon laulavan. Ja
hän kääntyi pois sydämmessä katkera tuoksu. Voitaisiinko kuvitella
verisempää ivaa kuin oli se, että kaiken tämän onnettomuuden
aikaansaajaa juhlittiin tuhon torjujana. Voiko löytyä parempaa
todistusta siitä, kuinka Mailmankaupungin hallitsijat pitivät sokeaa
ja avutonta kansaa narrinaan!
Oli vain yksi mies, jolle Montague voi purkaa sisuaan; joka tunsi
tosiasiat. Hän piti tapanaan työstään tullen pistäytyä "Expressin"
toimistossa kuuntelemassa Batesin murinoita. Tällä oli aina valmiina
tuoreet uutiset, nekin joita ei painettu. Ja he kiihottivat
toistensa raivoa. Jonain päivänä oli "Expressissä" pääkirjotus,
jossa sanottiin, että nämä kaikki olivat Yhdysvaltain presidentin
hillittömäin puheiden ja varomattoman politiikan hedelmiä; toisena
ehdotti jokin tunnettu pappismies, että Waterman olisi valittava
seuraavaksi presidentiksi.
Ihmiset ihmettelivät Watermanin jalomielisyyttä, hän kun lainasi 25
miljonaa 10 prosentilla. Mutta eihän se ollut hänen omaa rahaansa
-- hän lainasi kansallispankkien rahaa, jonka ne olivat saaneet
hallitukselta korotta. Ei ollut mailmassa noin helppoa huijausta,
selitti Bates. Nämä ovelat herrat saivat kansan varat asioittensa
järjestämiseen. He saivat ne ilmaiseksi ja maksattivat kansalla
korot. He saivat oikeuden antaa seteleitä satain miljonain edestä,
ottivat niistä korkoa eivätkä maksaneet hallitukselle mitään. Ja
huippu oli se, että ne voittorahoilla lahjoivat hallituksen! He
täyttivät rahaministeriön omilla miehillään ja milloin joutuivat
pulaan, puhdistivat hallituksen kassat. Ja koko ajan kansa vaati
postisäästöpankkeja saamatta niitä. Muissa maissa oli kansalla
pankkeja, joihin voi sijottaa rahansa ehdottoman varmasti, eikä
koskaan oltu kuultu postisäästöpankkeja piiritetyn.
"Väliin", sanoi Bates, "tuntuu siltä kuin kansa olisi hypnotisoitu.
Te muistatte henkivakuutusskandaalin, herra Montague -- jos meillä
olisi valtion henkivakuutus, ei se voisi mennä vararikkoon eikä
tuottaisi voittoa Wall kadun pelureille. Merkillistä kyllä, ei koko
sen skandaalin aikana tällaista ehdotusta näkynyt lehdissä."