»Elämäni; perhe-elämällinen kertomus» on erään pienen kirjasen nimi,
jonka kansanvalistusseura on hiljakkoin jäsenilleen jakellut.
Seura on täten kiitettävällä tavalla lisännyt ansioitaan
halpahintaisesta ja kelvollisesta kirjallisuudesta kansaa varten.
Sillä varma on että harvaa kirjaa on yhtä hyvin halvin työmies kuin
korkeasti oppinut maisteri lukeva suuremmalla mielihyvällä kuin tätä
perhe-elämällistä kertomusta. »Elämäni» on kansantajuisista kirjoista
etevimpiä sekä kielensä puolesta, joka on raikasta puhdasta Suomea,
talonpoikaiskieltä niin sanoaksemme, että myös sisältönsä puolesta;
siinä kuvaillaan suomalaisen elämänvaiheita pienestä pojasta miehen
täyteen ikään asti. Hyvinkin moni kansalainen saa, tätä kirjaa
lukiessaan, sanoa: tämä kertomuksen kohta koskee minua itseäni; omiahan
vaiheitani tässä kerrotaankin! Kirja ei ole minkään kirjoista oppinsa
saaneen miehen tekemä, joka on koettanut ikäänkuin asettua alhaisen
kansan tilaan, sitä kuvataksensa. Semmoinen yritys ei oppineelta
herralta menestyisikään. Kertomus olisi miettimällä tehtävä, se ei
tulisi luontevasti, vaan konstikkaasti, ja siinä aina nähtäisiin
syntyperänsä jälkiä. Ei: elämäänsä, omaa elämäänsä on kertonut
talonpoikaisesta perheestä, alhaisesta säädystä lähtenyt mies, joka
nähtävästi itse on kokenut kaiken sen minkä kertoo, ja joka kertoo
kokemansa pienet kuin isotkin seikat, jättämättä mitään pois, joka
todellisesti hänen tai hänen vertaistensa, se on kansan elämään kuuluu,
ja lisäämättä mitään, joka kansalle olisi peräti vierasta ja jota se ei
voisi omaksensa tunnustaa. »Elämäni» on sen vuoksi ikäänkuin kirja
semmoinen, jonka kansa on itsestään luonut omalle itselleen huviksi ja
opiksi. Se on peili, jonka kansan mies on tehnyt siksi että muut kansan
miehet eli kansa kokonaisuudessaan näkisi siinä kuvansa. Ei kuitenkaan
näitä sanojamme pidä niin ymmärtää, että kirjan tekijä olisi
kirjoittaessaan tiedollansa pitänyt muka sitä tarkoitusta nimen-omaan
silmämääränään, että kuvailisi kansan elämää. Ei, hän on lähimmäisenä,
ehkä ainoanakin tarkoituksenaan pitänyt ainoastaan oman vaiherikkaan
elämänsä kertomisen; ja sen tehtävänsä on hän suorittanut
vilpittömästi, koristelematta ja peittelemättä. Hän ei ole jättänyt
vikojaan ja erehdyksiään soihmaamatta, samalla kertaa kuin hän ei
ujostele omaa itseään kiitellessä, kun käytöksensä oli rehellinen ja
todellakin kiitosta ansaitsi. Elämänsä kertova suomalainen on yhtä
suora, hyviä ja pahoja puoliaan tunnustaessaan, kuin aikanaan kirkkoisä
Augustinus eli ranskalainen Rousseau, kirjoittaessansa »Tunnustuksiaan»
(Confessiones), joilla mailmalle ilmaisivat sydämmensä tunteet ja
himot, tahtomatta lähimmäisilleen ja Jumalalleen salata niin mitään.--
Kertomus tekee lukijaan sen vaikutuksen, että se tosielämästä on otettu
ja tositapauksiin nojaantuu. Sen vaikutuksen vahvistaa usenkin
yksityiskohtiin vievä, vähäpätöisimpiä asioita muistava kertomatapa
niin että lukija saa täydellisen kokonaiskäsitteen jostakin tärkeästä
elämänkäänteestä. Niin esimerkiksi on varsin viehättävä se kohta kun
kertoja alkoi oman talon hankkimisen.
»Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan.
Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen
korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen
puun painin omalla kädelläni kiini siihin rakennukseen, ja Erkin päivän
aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan
tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä,
vesikatosta; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut,
sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla.»
Kuinka sitte ruvettiin peltoa viljelemään, ruista tekemään y.m. jylhän
korven yksinäisyyteen, se kaikki on tarkasti kirjaan pantu, isommat
seikat ja pienetkin. Luulisi kirjan tekijän, tätä kirjoessaan,
muistossa pitäneen Robinson Crusoen päiväkirjaa, kun tämä haaksirikkoon
joutunut mies yksinäisellä saarellaan rupee maata viljelemään. Kertomus
on samalla tapaa tarkka ja yksityiskohtiin kajoova.--Useinkin kohoo
kertomus runolliseksi. Olkoon ainoastaan seuraava ote siihen
arvostelumme todistuksena.
»Aina muistan erään illan, kun eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä
ja uupuneena päivän työstä ja ponnistuksesta, oman huoneemme
sisupuolella, josta nyt jo oli ulkona raivaavan myrskyn ja sateen
suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun oli toivossa saada oma huone,
jossa sai elää ja olla, kenenkään nurisematta, aivan oman mielensä
jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa seinän nojalla, ja sydämessämme
tuntui semmoinen onni, etten luule sen isompaa onnellisuutta olleen
yhdelläkään kuoleman-alaisella.--»Milloinkahan luulet pääsevämme tänne
asumaan?» kysyi eukkoni.--»Viikon päästä», arvelin minä, ja viikon
päästä sinne tultiinkin asumaan, vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan
aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt tuntui hyvältä, kun pääsi omiin
huoneisiin, jotka olivat niin iloiset ja puhtaat, ja iloinen valkea
palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja valaisi niin lempeästi ja otti
vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat. Sitä lumoavaa vaikutusta ei
ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän nakkausi likelleni, kiersi
molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin vaitioltuansa, virkahti
viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin toisemme; olisinpa
luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla ainetta.--Samassa
tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa vaatekääry liikkumaan ja
samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä ääntä; se myös oli
vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei vielä voinut iloita
eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista huolimatta vaan vaati
tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan pienokaista, antoi sille
luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty, niin ne pari lehmää, jotka
meillä silloin olivat, rupesivat ammuta mylvimään navetassa, osaksi
oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen iltastansa. Eukko pisti
pienokaisen minun syliini ja riensi itse navettaan, ja niin tuli
ehtimiseen uusia muistutuksia velvollisuuksistamme, ja siihen jäi
meiltä sillä kerralla se tuntehikas haaveksiminen, johon olimme
vaipuneet.»
Se kohtaus antaa tosiaankin kuvamaalarille ainetta; talonpoikaisperhe
vastikään omaan taloonsa muuttanut, iloinen valkea takassa, vaimo
miehelleen kunnioituksella sanoen: »sinä olet mies!»--Kirjan tekijä on
lopussa lausunut teoksensa koko ytimen, sanoessaan:
»Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät
perheessäs ja puhtaassa omassatunnossas: suojele niiden pyhyyttä!
Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä,
siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka
on sinun kanssasi jo niin paljo kärsinyt ja joka nytkin niin mielellään
ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä lievittää, ja
lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti tuntuukin sinusta
aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet valmistanut. Jos sen olet
huonosti perustanut ja kasvattanut, niin huonot sillä on hedelmätkin;
jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä, ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä
sen niin olet tahtonut, lienet sitten perheen isä taikka äiti, sillä
molempain yhteinen halu ja pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen
perheellisen onnen perustamisessa.»
Niin kyllä! Perheellinen onni, se on »taivas maan päällä». Siveellinen
perhe-elämä, se valtakunnan turva ja tae. Niin kauan kuin se pysyy
puhtaana, niin kauan myös Suomen kansa on turmeltumatonna. Tätä
ajatusta on »Elämäni» niminen kirjanen, tekijän tiedolla tai hänen
tietämättänsä, lukijalle selvittänyt.
Kirjan tekijä on P. Päivärinta, lukkari Alavieskassa.
Kansanvalistusseura, jolle hän käsikirjoituksensa tarjosi painettavaksi
on hänelle siitä antanut erityisen palkinnon, paitsi tavallista
tekijäpalkkaa. »Elämäni» on epäilemättä saapa montakin lukijaa.--Kirjan
hinta on 75 penniä ja on myytävänä jokaisen kansanvalistusseuran
asiamiehen luona. Kansanvalistusseuran jäseneksi ruvenneelle on kirja
tietysti halpahintaisempi.