Joku aika takaperin Kansanvalistus-seura niistä varoista, jotka
kansalaisten isänmaallinen harrastus oli sen haltuun hankkinut, asetti
kilpa-palkinnon semmoista teosta varten, joka kuvaisi Suomen
talonpoikaisen kansan kotielämää. Tämän kehoituksen johdosta sai seura
vastaan-ottaa P. Päivärinnan perhe-elämällisen kuvauksen, joka sitten
on julkaistu seuran toimitusten jaksossa. Valitut tutkijat eivät
myöntäneet teokselle sitä arvoa, että se muka varsinaisen
kunniapalkinnon olisi ansainnut; mutta eräs vähempi palkkio,
tekijäpalkan ohessa, kumminkin kirjailijalle myönnettiin. Emme
tarkemmin tunne niitä perusteita, joita tutkijakunta arvostelussaan
noudatti. Me puolestamme olisimme arvelematta hänelle varsinaisen
kunniapalkinnon määränneet. Mielestämme hän oli antanut, mitä juuri oli
pyydetty, tarkan ja taiteellisen kuvauksen kansamme elämästä ja
siveellisestä tilasta.
Kirja on jo ennättänyt saada ainakin yhden julkisen kritiikin, joka on
sen puolesta omituinen, että se perustui varsin hupaiseen erehdykseen.
Tämän arvostelun on julkaissut ruotsinkielinen sanomalehti »Östra
Finland» (Marrask. 21. p. 1877). Herra kritikus ei näy hetkeäkään
epäilleen, että P. Päivärinta oli sama mies kuin Kansanvalistus-seuran
sihteeri J. Päivärinta, ja kritiikin silmämääränä on siis tutkia,
tokko tekijän on onnistunut asettua »vanhan talonpoian» ajatus- ja
käsitys-kannalle. Arvostelija siinä kohden on huomaavinansa, että esm.
teoksen sankarin tieto sanomakirjallisuudesta sekä hänen käyttämänsä
lauseet semmoiset kuin »kansallishengen alkava aamukoitto», »Suomen
kansan muinaisuus ja sen historian pohja» y.m. eivät ole itse henkilön
mukaisia. Hän myöskin arvelee, että kertomukselta puuttuu
»luonnollisuutta ja tuoreutta». Kaikki nämä muistutukset kadottavat
pontensa, niin pian kuin saa tietää, että tekijä todellakin on »vanha
talonpoika», jonka ainoana yli-opistona on ollut tuo mainitsemansa
sanomakirjallisuus sekä »kansallis-hengen aamukoitto». Täytyy
ainoastaan kummastella, ett'ei »Östra Finland»in päätoimittaja enää ole
muistanut virkaveljeänsä Pietari Päivärintaa Turun kirkolliskokouksen
aioilta. Muutoin »Östra Finland»in arvostelija ei ole teokselle
kokonaan epäsuosiollinen, vaikka hän epäilemättä liian paljon katselee
sitä taide-kirjallisena tuotteena. Me puolestamme tahtoisimme yhtä
paljon sitä katsella historiallisena todistuskappaleena, todellisina
»muistelmina elämästäni», niinmuodoin alan ja sivistys-olojen
kuvauksena. Että tälläkin kirjallisuuden lajilla voipi olla kirjallinen
arvonsa, ei kukaan kieltäne, ja siinä lajissa täytyy mielestämme
P. Päivärinnan teokselle antaa varsin suuri arvo. Että se on tarkka ja
totinen kuvaus Suomalaisen rahvaan elämästä, voipi jokainen, joka
yhteisen kansan parissa on oleskellut, heti todistaa. Sillä emme tahdo
väittää, että se olisi itse tekijän oma todellinen elämäkerta. Mutta
se on aivan tosi-olojen mukainen ja sen ohessa sillä taidolla
kokoon-pantu, että lukija ei hetkeäkään joudu ajattelemaan muuta kuin
että »Elämäni» on kirjailijan »omaa elämää». Esitystavan puolesta teos
paljon muistuttaa Goldsmith'in klassillisesta »Vicar of Wakefield»
jutusta: sama raikas luonnollisuus, sama teeskentelemätön huumori.
Eroitus on, että se elämän piiri, jossa kumpikin liikkuu, on jotenkin
erilainen ja sen vuoksi myöskin kertoma-tapa. Se luonteva
yksinkertaisuus, jolla »Elämäni» on juteltu, soveltuu yhtä
täydellisesti Suomalaisen talonpoian asemaan, kuin Goldsmith'in
kertomus Englantilaisen maapapin yhteiskunnalliseen näkö-piiriin. Mutta
Suomalaiselle lukijalle edellinen kertomus tuntuu tuttavammalta ja
siitä syystä miellyttävämmältä. Mierolla käyminen suruinensa
kiusauksinensa, lukukinkeri-tapaukset, kirjoitus-opettajan selitys
»miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä», vihdoin uutistalolaisen
ponnistukset jokapäiväisen toimeen-tulon tähden ja tuon varalliseksi
varttuneen sekä luottamusta saaneen kunnallismiehen taistelu oman
paisuvan ylpeytensä ja siitä syntyvän juopumuksen kanssa--tämä kaikki
on meille niin kodikasta, niin omasta sielutieteellisestä
näköpiiristämme lainattua, että joka rivillä voimme nuo erinäiset
kohdat tunnustella. Itse kuvausten hätäisyys ja koristelematon halpuus,
joka tavallisten esthetillisten sääntöjen mukaan olisi puutteena,
täytyy mielestämme lukea teokselle ansioksi. Siinä asemassa, jota
»Elämäni» kuvailee, olisi kaikki yksityis-tunteiden hautominen ja
venyttäminen jotenkin huonosti paikallansa. Ainoastaan siveelliset
ohjeet voivat olla semmoisen elämän hedelminä, ja aivan luonnollista
siis on, että jokaisesta tapauksesta johdetaan joku lyhyt opetus.
Paikoittain olisi huolellisempi hienous lauseparsissa ollut suotava,
niinkuin myöskin muutamat kirjakielessä vähemmin soveliaat kielimuodot
olisi sopinut itse korrehturissa korjata. Mutta ylipäänsä on esitys
näissäkin kohden jotenkin moitteeton, ja kertomuksen jakso kulkee
luontevasti ja tasaisesti. Erittäin sievä on esm. se tapa, jolla
tekijä, milloin joku episodi eli jutun-poikkeus on ikäänkuin sattumalta
kertomukseen tullut, jälleen palajaa aineeseensa. Niinpä siv. 7: »Kah,
kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimäisestä yöpaikasta
kerjuumatkallani, ja nyt olen mennyt kaikenni pois aineestani!»
Luonteva on myöskin kertomuksen loppu-kohta, joka selittää, kuinka
tavallinen työmies on sattunut ryhtymään kirjan-tekoon. Se on
yksinkertainen sattumus jokapäiväisen tapauksen johdosta työmiehen
elämässä. Voisimme siitä päättää, ett'ei kertoja tule enää yrittelemään
mitään senkaltaista. Tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä
arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi. Mutta tällä kertaa se
mielestämme on täydellisesti onnistunut.