Nuoruuteni ajalta ei ole paljon kerrottavaa, sillä se oli vaan
tavallista. Yhtä ja toista lienee siinä kumminkin muistelemista.
Olin 12 vuotta vanha, kun lähdin vanhempaini tyköä vierasta palvelemaan
ja itse leipääni ansaitsemaan. Ei ne voimat olleet juuri vahvat
ensialussa, vaan niitä palkitsi osaksi uutteruus. En jaksanut esim.
hevosta ajaissani kuormaa nostaa ylös pystyyn, kun se kaatui, vaan
täytyi purkaa ja panna uudestaan, jolla tavoin pärjäsin kuormat kotia.
Työ kävi jotenkin vaivaloiseksi voimain vähyyden tähden, mutta
kumminkin se tuntui hyvältä, kuin elämä oli niin huoletonta; ei
tarvinnut koskaan peljätä: mitä nyt syödään, sillä ruoka oli pöydällä
aina valmis aterian aikana. Tuntuipa siltä että olin tullut yhden
luokan korkeammalle, sillä enhän enää »kerjäläispoika» ollut.
Niin kuluivat vuodet. Usein ihmiset sanoivat: »tuo poika on oikein
viisas, sen pitäisi päästä kouluun». Minä ajattelin: »miksikähän
ihmiset niin sanovat?» mutta tunnustaa täytyy, että semmoiset
mielistelemiset kiihoittivat omarakkauttani. Kerran satuin menemään
erään pajan ovelle, jossa seppä takoi kumppalinsa kanssa jotakin
raudankappaletta. Heti seppä kysyi minulta: »arvaasta, Pekka, mikä
tästä tulee?»--»Valinkauha», vastasin minä.--Seppä sanoi: »Enkö minä
sitä sanonut, että tuo poika on viisaampi kuin ne kymmenkunta
aikamiestä, jotka tästä lähtivät, eivätkä yksikään arvanneet».--Kerran
eräänä pyhä-iltana oli koko puhtokunnan väki koossa erään talon
tuvassa, ja kun minä menin sisälle, sanoi joku joukosta heti minulle:
»sanosta, Pekka, mitä se on: maailman levyinen, lehden kevyinen?»--Se
oli ollut kaikkien arvattavana, eikä kukaan ollut voinut sitä
selvittää. Kun olivat nähneet minun tulevan, oli joku ruvennut
väittämään, että minä sen muka arvaisin, jonka tähden heti tultuani
tehtiin kysymys.--»Eihän mikään ole leveämpi ja keveämpi savua»,
vastasin minä vilkkaasti. Yleinen nauru ja ihmetteleminen palkitsivat
vastauksen.--Minä ajattelin: »kumma kun ei nuo tuota arvanneet!» Sillä
tavoin rupesin vähitellen saamaan arvoa ja tulemaan ihmiseksi, joka ei
ollut itseltäni huomaamatta.
Nyt tuntui olevan asiat jotenkin hyvin: oli murheeton ruoka, ja
kerjäläispojan nimi näkyi vähitellen haihtuvan, ja samassa ylönkatse
vähenevän, ja kumminkin nyt alkoivat paljoa vaarallisemmat ajat, kuin
ennen olivatkaan arvottomana ollessani.
Jumalaapelkääväisten vanhempaini hellä ja tarkka vaarinpito ja
valvominen olivat osaksi estyneet senkautta, kun olin poissa heidän
silmäinsä alta, vieraan palveluksessa, ja minä olin joutunut niinkuin
pisara mereen, maailman pahentavaisten hyrskyjen valtaan, jonka
hedelmät pian alkoivat itää ja orastaa. Tosin vanhempani varasivat aina
minua, kun näkivät, kaikesta pahasta, mutta ne varoitukset olivat
harvinaisemmat, kuin sen koulun oppi, jossa nyt olin. Siihen aikaan oli
elämä kovin raakaa pitäjäässämme. Pääasiallisempia tehtäviä nuorisolla
oli: kortinlyönti, juominen ja tappelu.
Tappelu oli niin valloillaan, että kyläkunnittain tapeltiin, joissa
olikin väkeä niinkuin sota-armeijoissa, ja siellä oli pienet
poikasetkin joukossa oppimassa kaikkea pahaa: sadatusta, rivosanoja,
juopumista j.n.e.p. »Tansseja» pidettiin joka pyhä-ilta, jossa
aikaihmiset useinkin pieniä poikia tappeluttivat nappi- ja
lanttipalkalla, ja niin harjoittivat näitä pieniä »rekryyttejänsä»
pienestä pitäin siihen inhottavaan ja ihmisyyttä häpäisevään paheeseen.
Sitä pahetta käsikädessä autti juopuminen, joka kävi hyvin laatuun, kun
kotitarpeen-viinanpoltto oli yleinen, ja paloviinaa oli joka talossa ja
mökissä; välttämättä sitä oltiin niin hyvät ja tarjottiin
pienemmillenkin, varsinkin niille, jotka olivat usutetussa tappelussa
voittaneet. Mutta onneton se, joka tappelussa joko jäi tappiolle taikka
pakeni; sitä pilkattiin, rääkättiin ja kiusattiin miten osattiin:
»tuohan on kurja pelkuri, kunnoton raiska, josta ei tule pahaistakaan
miestä».--Se oli useinkin loukkaavampi, kun kerjäläispoikaakin
kunnioitettiin, jos hän vaan voitti tappelussa. Kummako sitten jos koki
tapella, jos se olisi ollut vastenmielistäkin.--Kortinlyönti oli niin
valloillaan, että joka poikanulikan lakkarissa oli kortit, eikä muuta
tehty pyhäöinä ja pyhäpäivinä kuin juotiin, tapeltiin, taikka pelattiin
kortteja!--Semmoinen se koulu oli, johon nyt jouduin.--Se ei ole
kummakaan että se niin oli, sillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään
sivistyttävää maallista kirjallisuutta eikä kansallisia sanomalehtiä,
ei minkäänlaisia kouluja j.n.e., eikä hengelliset kirjat ja
kristillisyys yksistänsä voineet tyydyttää nuorison kaipaavaa henkeä,
täytyi hakea huvitusta jostain, ja se meni paremman ohjauksen
puutteessa väärälle uralle. Ainoat kirjat siihen suuntaan lienevät
olleet siihen aikaan: Jutén'in »Pila pahoista hengistä», ja »Hoberg'in
äijä», jotka jokainen osasi ulkoa, mutta jotka taikamaisen ja
kelvottoman sisältönsä puolesta eivät liene kansaa paljon sivistäneet.
Kun näin oli asiat, ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä, ei mitään
käsitettä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, elettiin vaan melkein
niin kuin luontokappaleet--semmoinen aikakausi se oli!--Tämä raakuus ei
ollut minuunkaan vaikuttamatta; kortinlyöntiin taivuin näin. Erään
»seksmannin» talossa keitettiin »potaskaa» yöllä, johon kokousi
poikaviikareita »valvomaan», minä muiden muassa; kirkonmiehen pojalla
oli kortit, joilla ruvettiin pelaamaan; ne olivat ensimmäiset, jotka
eläissäni olin nähnyt--voi kuinka ne olivat mielestäni kauniit! Niissä
näin kokonaiseen ihannetaiteen!--Pyydettiin minuakin pelaamaan, johon
suostuin jos kohtakin pelolla, että jos joku sattuis näkemään ja sanois
vanhemmilleni--se oli omantunnon ääni, joka minua varoitti pahasta,
vaan jota minä en totellut. Kortit sekoitettiin, jaettiin ja niin
minäkin sain osani, jonka muassa »pata-ässän». Minun vuoroni oli ensin
lyödä, ja ensimmäiseksi löin esiin ässäni, tottahan se oli halvin.
Kaikki nauroivat minun yksinkertaisuuttani, mutta se oli kumminkin
anteeksi annettavaa; minua ruvettiin uskollisesti miehissä opettamaan,
ja ennenkuin yö oli lopussa, ei minulle piisannut yksikään, ja
valitettavasti siitä eteenpäin tiesin kyllä mikä ässällä on virka.
Siitä ajasta eteenpäin en tehnyt yhtään muuta joutohetkinä ja
pyhäpäivinä, kuin löin kortteja toisten poikain kanssa monena vuonna!
Vanhemmat ihmiset eivät kyllä sitä suvainneet taloissa, vaan heitä
vältettiin menemällä yöksi talvella pirtteihin, kesällä metsiin, ja
syksyin lyötiin kortteja lämpimissä riihissä. Siitä kadotuksesta
pelasti minun vihdoin seuraava tapaus: Minä hankin itselleni kortit ja
olin mies mielestäni. Menimme siis eräänä pyhänä keväillä, erääseen
kaukaiseen riihen kortille, joukon miehissä.
Kuka lienee ensikerran ilmoittanut vanhemmilleni, sillä he asuivat
ulottuvissa, että siellä lyödään korttia ja poikanne paraana miehenä.
Kun me olimme parhaassa touhussa, isossa ympyrässä, riihen ovi keskellä
pöytänä, jyrähti halon lyömä riihen seinään, ja samassa tuokiossa oli
äitini erään emännän kanssa riihen ovella. Se oli niin kuin salahman
isku kaikkiin, ja yksi hyppäsi sinne, toinen tänne. Enin osa töytäsi
ovea kohden, työnsivät eukot syrjään ja niin pääsivät karkuun. Erään
karkureista saivat eukot niskasta kiinni ja sanoivat: »anna sukkelaan
ne kortit tänne».--Karkulainen sanoi hätäyksissänsä: »ei minulla ole
kortteja, Pekalla kortit ovat».--Minä en tohtinut paikalta liikkua,
sillä minun oli paha omatunto ja häpeä vallanneet. Kaikkein mentyä ja
minun vaan jäätyäni, rupesivat he minun kimppuuni. Äitini otti minua
kauluksesta kiinni ja sanoi: »anna sukkelaan kortit tänne!»--Minä
annoin empimättä. Äitini, pyhässä innossaan, sivalsi toiseen käteensä
halon ja toisella vei minun käteni kiukaan laidalle, ja uhkasi lyödä
käden minulta tuhannen pirstaksi. Minä en yhtään vastustanut, vaan
sanoin nöyrästi: »jos luulette jaksavanne minun elättää vaivaisena,
niin lyökää vaan, omannehan olen, tehkää kuin tahdotte».--Äitini ei
lyönyt, vaan rupesi tahtomaan minua kanssaan lähtemään kotiinsa, jota
käskyä heti tottelin ehdottomasti ja kävelin äitin jälissä häpeissäni
ja lyötynä. Olin siellä sen yötä ja vanhempani olivat kovin suruissansa
langenneesta lapsestansa. He puhuivat paljo minulle Jumalan pelosta ja
ihmisten hävystä, ja erittäinkin äitini itki paljo lapsensa surkeata
tilaa.
Vanhempani suru ja ne neuvot, joita he antoivat, taivuttivat niin
mieleni, että vakaasti päätin heittää kortinlyönnin pois. Mutta sepä ei
ollutkaan niin helppo asia, sillä se oli päässyt kovin jo minussa
juuttumaan. Vaan kun minulle tuli kiusauksen hetket, muistin aina
vanhempaini neuvot ja surut, sillä he olivat herättäneet uudestaan
eloon ne siemenet, jotka he lapsuudesta saakka olivat kylväneet minun
sydämeeni, ja jotka maailman rikkaruoho oli tukahuttanut, ja niin
voitin minä vähitellen pahan taipumukseni.
Tappelumiestä ei kyllä minusta kelvollista tullut, vaikka koulu oli
hyvä, sillä minulla oli jotenkin arka ja hellä luonto, niin että jos
vain suinkin pääsin, turvasin aina pakenemiseen, josta sain monta
pilkkaa ja häpeätä kärsiä. Ainoastaan silloin kuin en päässyt pakoon,
täytyi itseäni puolustaa. Muistan yhden tapauksen, joka osoittaa kuinka
vanhempien ihmisten yllytys on paha nuoremmille. Oli pyhäpäivä, ja eräs
poikanulikka, oikein kiitetty »tappelija», kävi minun päälleni, ja minä
pakoilin minkä voin. Siihen sattui tulemaan setäni, joka sanoi: »mitä
sinä annat tuon ryökäleen käydä silmilles, ota vastaan». Se oli
mielestäni hyvä kehoitus, ja minä pyörähdin heti vihollistani vastaan,
väänsin hänen alleni ja löylytin aikalailla. Ei siinä auttanut
viholliseni sotataito, eikä mikään, sillä olihan setä minua siihen
kehoittanut. Jos hän olisi ottanut kumpaakin tukasta kiinni, pölyttänyt
hyvällä lailla ja päälliseksi häväissyt, niin olisi sekin tappelu
jäänyt tappelematta.
Niillä ajoilla olin myös ensikerran juovuksissa. Oli useoita
poikaviikareita, joilla oli viinapullo. He olivat jotenkin hutikassa,
ja minulle niin hyviä, että tyrkyttivät maistelemaan lasistansa. Minä
kun olin tottumaton, otin aika lotkauksen, ja tulin auttamattomasti
juovuksiin. Minä kun sen tunsin, konttasin tallin soimen alle piiloon.
Maailma rupesi pyörimään silmissäni ja kaikki kääntymään ylön-alaisin;
jo rupesi mustenemaan kaikki silmissäni, korvani rupesivat soimaan
kummallisia säveliä, sydäntäni nostatti, ja minä rupesin ylön-antamaan.
Sen tehtyä en jaksanut silmiäni avata, ja joka luunsolmu vapisi
niinkuin kahila.
Se ei tainnut olla miksikään pahaksi, sillä siitä hetkestä tuli viina
kauvaksi aikaa minulle niin vastahakoiseksi, etten silmissäni sitä
kärsinyt; en kuitenkaan kehoita ketään koettamaan tuota vaarallista
konstia, sillä minä olin heittää siihen henkeni.
Se oli surkeaa aikakautta se, ja sittemmin vanhemmaksi tultuani,
murehdin minä usein nuorempain veljeini tilaa, kuinka he jaksanevat
kärsiä kaikki sattuvat kiusaukset ja sorrot.
Niihin aikoihin rupesin oikein toden teolla opettelemaan tupakkia
suussani pitämään. Sehän oli jonkunlainen miehuuden merkki muka. Se ei
ollut mikään helppo asia, sillä väliin oksensin maalle maksan, vaan
täytyihän yhtäkaikki koettaa, jos mieli päästä miesten lukuun.
Olin vielä silloin vähäväkinen, vaan yhtäkaikki minä pantiin yhteiseen
työhön, joka oli senlaista, että kuivattiin erästä järveä, johon
kaivettiin ojaa. Kelvoton kuin olin, nurisivat toiset osakkaat, kun
niin kelvottomia työmiehiä pannaan yhteiseen työhön, joka teki mieleni
alakuloiseksi, mutta minä koetin uutteruudellani palkita voimaini
vähyyttä. Lauvantai-iltana, kun ruvettiin panemaan päivätöitä kirjaan,
sanoi päällikkö: »Pekka saa täydet päivät uutteruutensa tähden, mutta
toiset pojat eivät saa kuin puolen päivää päivästä, ja he kielletään
tulemasta vasta tänne, mutta Pekka saa tulla».--Se oli minusta
mieluinen puhe kuulla, niin arvokkaan miehen, kuin päällikön, suusta.
Toiset pojat kiukkuilivat ja kiroilevat takapuolella ja olivat vihaisia
minulle, vaan minä olin mies mielestäni; sen paremminhan sopi opetella
tupakkia pitämään. Niinkuin luvattu oli, kuljin minä koko syksyn
järvi-ojan kaivossa, ja pidin mälliä poskissani. Sen huomasi päällikkö
kerran ja sanoi: »Älä, hyvälapsi, totuta itseäsi tuohon turhaan tapaan,
ei siitä ole mitään hyötyä ihmiselle, on hänestä: 'huvitusta, hävitystä
ja vähän viivytystä'», mutta minä en totellut sitä viisasta neuvoa, ja
opin vallattomaksi tupakkimieheksi. Jospa silloin tottelin sen viisaan
neuvoa, olisin silloin vielä voinut luopua siitä turmeluksesta, mutta
sen totuuden huomasin liian myöhään, sillä olin kohta 30 vuoden vanha,
kun havaitsin että tupakki on vahingollista, ja silloin tein kaksi
kovaa ja harrasta yritystä kirvoittaakseni itseni irti sen kahleista,
mutta turhaan, sillä tupakinmyrkky oli jo niin yhtynyt vereen, etten
voinut sitä vieroittaa, vaikka toisella erällä olin kolme kuukautta
tupakitta.
Himo oli sittenkin yhtä suuri ja siis väkevämpi minua.
Siinä talossa, jossa silloin olin renkinä, oli minun ikäiseni poika,
joka oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää
omasta taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen
käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä,
(hänen isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja
toisen varjon alla keinoitteli hän niin, että hänen äitinsä antoi,
»lääkityksen» nimellä, hänelle viinaa. Eräs seikka siihen suuntaan on
aina mielessäni. Oli kevät-tulvan aika; talon vieritse juoksi iso
luonnon oja, ja talon kohdalla oli väkevä koski, jossa oli sen talon
jauhomylly. Oja oli vettä tulvillansa ja me sen rannalla. Yht'äkkiä
sanoo toverini: »minä hyppään keskelle ojaa».--Minä sanoin: »hukitse
nyt itses syyttä, tarpeetta».--»En minä huku», sanoi hän, »minä olen
hyvä uimaan», ja ennenkuin ennätin mitään siihen vastata, hypätä
loiskahutti hän keskelle kosken kuohuvia aaltoja, ettei kappaleesen
aikaan näkynyt eikä kuulunut. Minä hämmästyin ensin kovin, mutta
toivuin pian, sieppasin pitkän aidaksen ja juoksin sen kanssa, minkä
ennätin, alapuolelle putousta. Jo rupesi siellä vilkkumaan veden
pinnalla, ja minä ojensin kiiruusti aidakseni, jonka päähän hän kohta
tarttui ja niin vedin hänen maalle. Ylös päästyään sanoi hän: »enpä
sen-kalua uskonutkaan niin väkeväksi, ilman sinutta olisin tainnut
hukkua, mutta kyllä minä siitä palkan saan, sitävarten minä sinne
hyppäsinkin, älä sinä vaan puhu mitään, kun kotia mennään». Ja hän
värisi niin että hampaat suussa lotisivat. Kotia tullessa oli selkänsä
köyryssä ja kädet köntöllänsä ja hän pani: »hui-jui-juijui kuin on
kylmä!»--Hänen äitinsä tuli heti kyselemään: »voi hyvä Jumala! No missä
tuo raukka nyt on itsensä kastellut noin läpimärjäksi? Aivanhan se nyt
kuolee vilusta!»--Poika sanoi: »kun tuolla ojalla, myllyn ruuhesta,
vesirattaan alta yritin saada puuta poijes, jonka vesi sinne oli
vienyt, että olisin saanut myllyn pyörimään, niin putosin koskeen ja
olin hukkua sinne», selitti poika toimessa. »Huijui kun on vilu»!
hätäili hän.
»Voi hyvä Jumala, kuinka uskalias sinä olet! Mitä sinä sinne menit!
Mahdoit muiden antaa ottaa puu poijes--aivanhan se nyt paleltuu
kuoliaksi! Nouda, Liisa, pian kortteli viinaa ja lämmitä se, että tuo
raukka saisi lämmitystä sisällensä», hätäili hellä äiti, jonka silmät
olivat surkeasti petetyt. Käsky täytettiin kohta, ja poika riisuttiin,
kuopattiin lämpimään vuoteeseen ja sitten ruvettiin antamaan
»lämmitystä» sisälle.
Autettavahan se nyt todellakin oli, sillä niin oli se vilustunut, mutta
eiköhän tuota muutoin olisi saanut lämpenemään, kuin juuri niin
paljolla viinalla, jota hän henkensä kaupalla oli lähtenyt tienaamaan?
Kun muiden silmä välttyi, iski tuo vapaehtoinen sairas minulle silmää,
ja minä en tohtinut ilmoittaa asian todellista laitaa, sillä minä
pelkäsin nuoren isäntäni vihoja.
Aikojen kuluttua kuoli äiti ja koko talous jäi pojan haltuun, mutta hän
hävitti velattoman talonsa niin äkkiä, ettei pysynyt kolmea vuotta
siinä isäntänä, vaan joutui mieron tielle.
Hänen täytyi nyt työllä elatustansa hankkia, jota hän sitten pakosta
oppi tekemään, vaikka ei omassa talossaan sitä tehnyt. Hän on nyt jo
kuollut vieraalle maalle, työn ansiolla ollessaan. Semmoisia ne olivat
hedelmät varhaisesta oppimisesta väkeviin juomihin.
Sen jälkeen kuin vuodet kuluivat, vartuin minä voimissa ja palkkani
parani vuosivuodelta. Vanhempani tulivat vanhoiksi ja kivuloisiksi,
etteivät enää jaksaneet ansaita niin paljo, kuin he elääkseen
tarvitsivat. Minä annoin heille joka vuosi vuosipalkastani niin paljo,
ettei minulla ollut koskaan nuorenmiehen tavallisia vaatteita päälläni.
Kerrankin tuli isäni, kyynelsilmissä, pyytämään että minä laittaisin
hänelle jyviä, sillä hän ei kykene mitään ansaitsemaan. Voi kuinka
mielelläni olisin antanut vaikka paljonkin, mutta paljoa ei minulla
ollut. Minä menin heti isäntäni tykö ja pyysin, jos hän olisi hyvä ja
antaisi minulle puolentynnyriä jyviä, palkkani etumaksua, johon isäntä
vastasi: »mitä sinä niillä teet?»--»Annan isälle», sanoin minä ujosti.
--»Miksi sinä vanhemmilles pyydät koko palkkasi? Tämä on kolmas kerta
tänä vuonna, kuin heille jyviä annat. Mitä luulet niiltä saavasi?» oli
taas isännän kolkko ja kylmä kysymys.--Minä vastasin, ja mieleni oli
murroksissa: »Minä olen sen jo ennen moninkertaisesti saanut; he ovat
suuressa köyhyydessä minun ihmiseksi kasvattaneet ja monta unetonta
yötä tähteni valvoneet.»--Isäntä näki että mieleni oli murheellinen, ja
sanoi: »Älä nyt ole milläsikään, saat vaikka tynnyrin; minä vaan
tahdoin koetella onko rakkautes vilpitön vanhempiasi kohtaan, ja
vanhemmillesi tekemäs hyvän palkitsee sinulle Jumala moninkertaisesti;
Jumala sinua siunatkoon!» Niin lausui se hyvä isäntäni, ja ne sanat
eivät mene ikänä mielestäni. Voi kuinka nyt keveni sydämeni, kun taas
sain auttaa vanhaa kivuloista isääni. Isäni ei voinut muuta sanoa kuin:
»Jumala maksakoon».
Minä seurasin usein muita nuoria tanssipaikkoihin, joka ei ollut juuri
kaikesti mieluistakaan, sen jumalattoman elämän tähden, jota siellä
usein pidettiin; mutta kun ei ollut muuta parempaa, niin ikävähän yksin
tahtoi tulla. Usein niissä tiloissa istuskelin yksinäni erilläni, esim.
pellon pientareilla, jonka tähden kumppanini minua usein soimasivat
»uneksijaksi».--Niillä ajoilla ensikerran takerruin
valtiotaloudellisiin asioihin; annettiin, näet, palkinnoita hyvästi
kasvatetuista varsoista. Ne herättivät minussa huomiota. Päivän
selkeästi olin minä huomaavinani miten asia on: Kruunu antaa
palkinnoita, se ei tee sitä ilmaiseksi, sillä tavoin se muka pettää
ihmisiä, ja ottaa sitten, koska tahtoo, ne sotahevosikseen. Ei pidä
kenenkään mennä siihen paulaan. Minä koin kaikin mokomin levittää tätä
valtioviisauttani ihmisiin, ja jotkut lienevät sitä uskoneetkin.
Kaikeksi onneksi oli vaikutus-alani niin vähäinen, ettei siitä liene
suurta haittaa ollut.
Monestikin olen, mieheksi tultua, ajatellut sitäkin juttua, kuinka
kauvas tietämätön, sokea omarakkaus saattaa eksyä oikeasta.
Kerran kehoitettiin minua olemaan useampia vuosia yhdessä talossa, että
oppisin kaikkiin töihin.--»Kaikkiin töihin!» toistin minä
pilkallisesti. »Kyllä minä nyt olen niin oppinut töihin, ettei tarvitse
enää yhtään oppia», lisäsin itserakkaasti. Jäljestäpäin olen kumminkin,
usein kyllä, huomannut, ett'en vielä nytkään ole kylläksi oppinut
»kaikkiin töihin».
Siihen aikaan rupesi »Maanmiehen Ystävä» levittämään valoa pimeään
kansaan. Se oli osattu laittaa niin hyvästi, kuin taitava lasten
kasvattaja laittaa ruoan kivuloiselle ja heikolle lapsellensa. Se osasi
kosketella kaikkiin paikkoihin niin hellästi, ja tunkea kaikkiin kansan
alhaisimpiinkin kerroksiin, että se sai kaikki mieltymään. Kuka saatti
esim. tuskaantua semmoisiin ystävällisiin puhuttelemisiin kuin: »kuules
Matti, Mikko, Pekka ja Paavo!»--Se oli se sama, joka on ensimmäinen
kansallishengen yleinen herättäjä maassamme, sillä, niin kuin jo
sanoin, osasi se sen-aikuisen kansansa tajun mukaisella esitystavallaan
herättää kansassaan lukuhalua ja uteliaisuutta ja rakkautta
sanomakirjallisuutehen. Siihen aikaan oli kaksi--sanoo kaksi!--miestä
pitäjäässämme, jotka halulla lukivat mitä saivat. Toisella niistä oli
monta vuosikertaa Becker'in toimittamia »Turun Viikkosanomia» ja samoin
»Oulun Viikko-sanomia». Heti Maanmiehen Ystävän ilmestyttyä, tilasivat
sen molemmat miehet. He olivat havainneet, että minun tyhjä sieluni
kaipasi jotain semmoista, jota ei sillä ennestään ollut. He lupasivat
minun lukea rakasta Maanmiehen Ystäväänsä; se oli vasta saalis se!
Oikein henkeä ahdisti loppuviikolla, kun tiesi, että pyhän-aikana saa
lukea Maanmiehen Ystävän. Maanmiehen Ystävä rupesi leviämään
pitäjäässä, ja toisena vuonna oli minulla osa siihen. Olinpa koko mies
puolestani, kun »minullekin kulkee sanomalehdet», niin kuin selitykseni
usein kuului. Siihen aikaan rupesi ilmestymään muutakin kirjallisuutta,
niinkuin »Lukemisia Suomen kansalle, Savokarjalaisten oppilaisten
toimittamia» ja Wareliuksen »Enon opetuksia luonnon tieteessä», y.m.,
jotka heti ostettiin ja innolla luettiin. Erittäinkin valaisevana
pidettiin Enon opetukset; niitä ei ainoastaan luettu, vaan tutkittiin,
sillä minkäänlaista luonnonkirjaa ei oltu ennen nähty. Edellä mainitut
pitäjäämme lukumiehet olivat laillansa minun opettajiani, ja minä
heidän oppilaansa; heitä yleensä sanottiin »viisaiksi». Usein kun en
minä käsittänyt jotakin asiata, menin jommankumman tykö heistä kysymään
neuvoa, ja he antoivat niin valaisevia, tarkkoja ja totuuteen
perustetusta selityksiä, että minä usein häpesin, kun en ollut
itsestäni käsittänyt niin selvää totuutta. He lainasivat minulle
ostamansa kirjat ja ennenmainitut Turun- ja Oulun-Viikko-Sanomain
vuosikerrat. Nyt oli minulla pyhä-illoin muutakin tekemistä kuin kortin
lyöntiä. Minä luin ja tutkein saamiani kirjoja ja sanomalehtiä, ja niin
jäivät usein tanssitkin käymättä. Usein tulivat kumppanini minua
tahtomaan sinne, vaan kun minä tavallisesti hylkäsin heidän
kutsumisensa, rupesivat he minua sanomaan »kirjatoukaksi».
Se aikakausi oli kansallishengen alkava aamukoitto.
Aikoja kului ja »Suometar» sekä »Mehiläinen» ilmestyivät. Me olimme
niin rakastuneet Maanmiehen Ystävään, ettemme esim. Suomettaresta
pitäneet sen suhteen mitään. Ensimmäisestä numerosta alkain muistan
Suomettaren, vaan se oli mielestämme niin jokapäiväistä ja joutavaa.
Ketä esim. hyödyttää nuot oman maan asiat ja paikkakunnalliset
kuulumiset? Nehän ovat muka aivan tarpeettomia. Ja riita- ja
väittelökirjoitukset, ketä ne hyödyttävät? Toisellaisia asioita
Maanmiehen Ystävä juttelee, arvostelimme me, niin »viisaat» miehetkin.
Vähitellen olin jo jotenkin Suomettareen perehtynyt, joka syntymästään
saakka on uskollisesti minua seurannut, mutta kuitenkin olin jotenkin
raskaalla mielellä, kun Maanmiehen Ystävä ilmoitti kuolemansa, vaikka
selvästi jo huomasin, että se ei enää täyttänyt tarkoitustansa, eikä
ollut semmoinen kuin alusta. Me emme vähääkään sitä tienneet silloin,
että se oli Snellman, joka rupesi puolikuolleita lapsiansa Maanmiehen
Ystävällä niin hellästi ruokkimaan. Lapset olivat nyt vähän varttuneet
ja vaurastuneet, niille tarjottiin voimakkaampaa ruokaa, ne eivät vielä
jaksaneet sitä sulattaa; siinä syy, jonkatähden emme tahtoneet mieltyä
Suomettareen, Mehiläiseen j.n.e.
Omituinen oli se havainto eli keksintö, jonka olin keksivinäni syyksi
sanomalehtien huononemiseen.
Nyt oli jo muka kaikkein paraat ja tähdellisimmät asiat kaikki
kerrottu. Kun muka kaikki »maailman seitsemän ihmettä» oli kerrottu ja
selville saatu, mistä niitä sitten enää otetaan? Täytyy panna mitä saa
lehtien täytteeksi. Ja minua oikein peloitti se harmittava seikka, kun
sanomalehtien toimituksilta loppuu paneminen! Menin ja kerroin tämän
keksintöni »viisaille miehille», ja ei paljon puuttunut, etten heitä
voittanut. Oli käsissämme myös Toppelius'en keräämiä runoja, jotka
sitten, kun Lönnrot ne oikein täydellisesti keräsi, ovat päässeet
Kalevalaan. Minä koetin niitä lukea oikein ymmärryksellä, että olisin
tullut käsittämään, mikä niiden perustus olisi, mutta turhaan; niiden
tarkoitus jäi kumminkin käsittämättä. Tässä käsittämättömässä asiassani
kysyin usealta neuvoa. Eräs niistä selitti: »ne ovat vaan vanhoja
loihtorunoja, jotka on koottu kirjaan, ja joita noidat käyttävät
noituissaan». Se selitys ei tyydyttänyt minua, ja minä vastasin;
»kaikkinainen kirjallisuushan tarkoittaa kansan valistusta, eikä
suinkaan taikamaisuus ole mitään valistusta; siis ei ole raudan synnyt,
oluen synnyt, käärmeen synnyt j.m.s. noitia varten kootut».--Tämä
vastaväittelyni kumosi selittäjäni perustukset kokonaan; hän sanoi
vaan: »en minä muuta heistä tiedä».--Menin vielä samassa asiassa, kun
se jäi epätietoiseksi, kysymään neuvoa eräältä raatarilta, jota yleensä
pidettiin ymmärtäväisenä miehenä. Sille kun asiani esitin, sanoi hän
ihmetellen: »kumma kun ei sinulle tuota ole voitu selittää; minä sen
ymmärrän yhtä tarkkaan kuin viisi sormea kädessäni. Ne ovat sitävarten
'räntätyt', että ihmiset tulisivat näkemään, kuinka kaikki on
turhuutta, mitä auringon alla on». Se selitys tyydytti minua kaikkiaan
vähimmän, ja koko asia jäi pimeyteen, siksikun ymmärrykseni vahvistui,
ja Kalevala ilmestyi, jolloin tulin huomaamaan, että ne olivat: »Suomen
kansan muinaisuus», ja sen historian pohja.
Siihen aikaan olivat myös luettavanani Runeberg'in »Hauta Perhossa» ja
»Pilven veikko». Minä luin ja luin niitä, mutta en ymmärtänyt. Minä
sain niin halvan käsityksen ensimmältä niistä, että ajattelin: »kaikkia
sitä painetaan!»
Vuosien kuluessa selkeni ymmärrykseni, niin että ne tulivat
rakkaimmiksi esineikseni, joita sitten muillekin usein olen lausunut,
eikä ole sittemmin ollut mieleni murtumatta niitä lauluissani, vesihin
asti.
Niinä aikoina kuoli isäni. Vanhempani asuivat sydänmaalla, sinne
rakentamassa torpassaan. Kuulin kyllä jo ennen, että isäni sairastaa ja
minä koin heitä auttaa minkä voin, ruokavaroilla j.n.e. Yht'äkkiä tuli
minulle sana, että piti tulla katsomaan isää, jos tahdon häntä hengissä
nähdä. Minä lähdin heti läpi yötä taipaleelle, jota oli puolitoista
peninkulmaa, umpiteitä kahlaamaan, sillä nyt oli talvi. Ennenkuin
pääsin perille, oli jo aamu. Tykyttävin sydämin astuin asuinhuonetta
lähemmäksi toivon ja pelon välillä, eläisikö isäni vielä vaiko ei.
Sisälle astuttuani näin heti huoneen perässä sängyssä isäni
kalvistuneet kasvot. Hänen silmänsä olivat kiinni ja suunsa näytti
olevan ikäänkuin hymyssä; henki oli hänet jättänyt.--Hän näytti
niinkuin olisi minulle vielä sanonut: »poikani! väellä Jumalan pelossa,
rehellisyydellä ja kunnialla ihmisten edessä, äläkä unhota niitä
neuvoja ja opetuksia, joita sinulle olen antanut!»--Minun valloitti
silloin syvä murhe. Minä nakkausin toiseen vuoteeseen ja itkin siinä
salaa melkein koko sen päivän, eikä kukaan voinut minua lohduttaa.
Olihan siinä syytäkin suruuni. Siinä makasi se käsi kylmänä ja kankeana
joka oli niin monta kertaa minun tähteni väsynyt, ja joka niin usein
oli minua hellästi vaalinut; nyt se oli siitä lakannut, nyt se oli
viime kerran--vaipunut, väsynyt. Ne hellät varoittelevat neuvot ja
opetukset olivat nyt laanneet, ja minusta tuntui kuin olisin aivan
turvattomaksi jäänyt tämän maailman hyrskyin, pauhuin ja viettelysten
keskelle, ilman neuvolaa ja ohjaajaa. Mutta: »Ei se tule enää ei, jonka
tuon kerran vei», niin oli tässäkin. Vaikka kuinka olisinkin surrut,
isäni oli kuollut; muuta neuvoa ei ollut kuin ruveta hankkimaan rakasta
vainajaamme maan mustiin multihin!--
Sen tapauksen tapahduttua ei elämässäni ollut mitään merkillistä siihen
asti, kun menin naimisiin, josta seuraa kolmas elämäni jakso, ja niin
on nuoruuteni aika loppuun kerrottu.