MIEHUUTENI AIKA

Tästä alkaa elämäni todellinen aikakausi, nimittäin miehuuteni aika,

ihmisen varsinainen vaikutus-aika, jonka valmistusta edellinen elämä on

ollut. Paljon tietysti vaikuttaa itse kunkin miehuuden aikaan se

kasvatus, jonka hän lapsuudessansa on saanut, sillä: »jonka nuorena

oppii, sen vanhana taitaa». Lapsuuden ja nuoruuden aika ovat ihmiselle

samat, kuin kukka kasveille ennen hedelmää. Jos sitä kohtaa rajuilmat,

myrskyt, hallat j.n.e., niin että kukka turmeltuu, niin hedelmästä

tulee karvas, vähäkelpoinen, ja miehuuden aika on se hedelmä, jonka

lapsuuden ja nuoruuden kukka on valmistanut,--ja nyt kiirehdin

kertomaan omaa perheellistä miehuuteni aikaa.

Minä rakastuin erääseen pienen talon tyttöön, nimeltä Liisa, jolla oli

paljon veljeksiä ja sisaruksia. Minä sain häneltä vastarakkauden, ja

liitto solmittiin. Minä olin jo kauvan hänen tietämättään tarkastellut

tämän tytön käytöstä ja huomannut sen aina siveäksi ja rotevaksi.

Rikkautta ei hänellä ollut, sillä kotinsa oli pieni ja muita lapsia

paljon; vaan se ei juohtunut kertaakaan mieleeni, että tuleva

kumppanini pitäisi olla rikas, sillä eihän rikkautta ollut

itsellänikään. Muistin vaan vanhaa sananlaskua: »kyllä Jumalalla on

rikkautta, kun vaan meillä on rakkautta».

Kun morsiameni kotona oli niin paljo toisia lapsia, oli hän sen vuoden,

jona meille yhdistys tuli, palveluksessa sisarellaan. Minä olin sinäkin

vuonna--isäni silloin juuri sairasti--antanut köyhäin vanhusteni

elatukseksi niin paljon, ettei vuosipalkastani enää syksyllä ollut

jäljellä mitään. Kun piti kuulutusta ottaa, olin niin tyhjä, ettei

minulla ollut kuulutusrahaakaan, vaan sen pani morsian omistaan!

Oletteko ikänä nähneet kummallisempaa sulhasta? Vaan sulhanen minä

kumminkin olin. Edellisestä selvästi näkyy, ettei meillä kummallakaan

ollut tarkoitus saada rikkautta, vaan rakkautta, ja kumpaisellakaan

meistä ei ole ollut syytä katua kauppaansa. Me emme naineetkaan

vanhempaimme eikä muiden sukulaisten yllytyksestä, vaan omasta vapaasta

valitsemisestamme ja tahdostamme. Monesti olen jäljestäpäin ajatellut

sitä uhkarohkeata tekoamme: kummallakaan ei enempää kuin taivaan

linnuilla, muuta kuin vaatteet päällä,--vaan onhan linnuillakin

höyhenensä--ja yhtäkaikki uskallettiin lähteä tietämätöntä

tulevaisuutta kohden! Niin, mutta taivaanlinnuthan ne sopivatkin hyvin

esimerkiksi: eihän hekään sure huomisesta, tekevät työtä yhdessä

uskollisesti, laittavat pesänsä, elättävät ja hoitavat poikansa, ja

niin pitää heidän taivaallinen isänsä heistä huolen.

No, mikäpä siinä oli; kun me kerran kuulutetut olimme, vihittiin meidät

myös ja niin olimme aviopari. Ei meillä ollut isot varat ensi talvelle

lähtiessä; eukkoni otti palveluksesta lähtiessään 20 kappaa jyviä ja

minä tienasin, palveluksesta päästyäni, ennen vihkimistämme,

kuokkimalla ja ojamalla, kanssa, niin että meillä oli viljaa kahdessa

tervatynnyrin kopassa. Vaimostani oli tämä kylläksi, sillä hän oli

alusta alkain karaissut ja varustanut itsensä vastaan ottamaan, tuli

mitä tuli. Kun minä rupesin murehtimaan toimeentuloamme, lohdutti

vaimoni minua sanoen: »älä ole milläsikään, eipä kaikilla ole senkään

vertaa, onhan meillä kummallakin raitis ruumis, tehdään työtä--kyllä me

elämme».--Se oli useinkin suuri lohdutus minulle, kun elämän murhe

alkoi minua rasittaa, ja kaksinkertaisella innolla ryhdyin minä aina

työhön, jota ei koskaan puuttunut. Kun ei minulla ollut minkäänlaista

kotia, johon olisin nuoren vaimoni vienyt, täytyi meidän mennä

huonemiehiksi toisen huoneen nurkkaan. Silloin tulin huomaamaan, että

huonemies on huonemies; usein sai kuulla syyttömiä soimauksia ja kovia

sanoja, jotka kovasti loukkasivat minun itsekästä, omarakasta luontoani

ja itsearvoni tuntoa. Kun olimme olleet vieraan huoneen nurkassa

kolmisen vuotta, jolloin Jumala oli siunannut meille jo kaksi tervettä

ja kaunista lasta, pojan ja tyttären, teki seuraava tapaus käänteen

elämällemme. Talon emäntä oli sillä kerralla tehnyt kylvyn--vaikka sen

vaimoni muuten tavallisesti, niinkuin huonemies ainakin teki--mutta

löylyä ei tullutkaan, sauna oli huonosti lämmitetty. Isäntä suuttui

siitä niin kovin, että rupesi pölkyllä emäntäänsä lyömään, vaan minä

estin sen. Siitä saivat sitten osansa torista huonemiehetkin, kun ei

muka »niin paljo viitsitä, että katsottaisiin saunan perään;

samanlainen lehmä on muka huonemies, kuin talon emäntäkin».--Se kyllä

oli vaimolleni sanottu, vaan se koski minuunkin kovin kipeästi, ja

seuraavana yönä emme nukkuneet yhtään, niin kipeästi se koski. Minä

rupesin miettimään pelastusta tuosta orjallisesta tilasta, joka ei

ollut juuri helppo työ. Siinä likellä oli eräs isäntä huutokaupasta

huutanut laittomain maa-osan, ja sitä seurasi palanen uudistaloa, joka

oli 1/24 osa veroa. Se uudistalon palanen oli sille isännälle

tarpeeton. Minun mieleeni jolkahti mennä ostamaan sitä häneltä, ja

kerroin keksintöni vaimolleni. Hän ihastui niin aikeistani, että

kavahti heti kaulaani ja puoleksi naurain, puoleksi itkein kehoitti

minua: »voi isäkulta»--hän kutsui minua, niin kuin nytkin vielä, lasten

tähden isäksi--»mene ja osta, minä teen työtä yötäpäivää, että

päästäisiin omiin huoneisiin ».--Se minua taas lohdutti ja rohkaisi;

menin siis kaupan tekoon ja sain kuulla että myytävän uudistalon

palasen hinta olisi 120 ruplaa (480 markkaa). Rahasumma, jonka maa

maksoi, ei ollut iso, vaan minulla ei ollut sitäkään, piti saada

lainaan. Lähdin siis rahanhakuun, ja löysinkin sitä, sain myös

takuumiehet, sillä olin jo saanut luottamusta, ja niin tulin rahain

kanssa maankaupan tekoon, joka kohta kirjallisesti vahvistettiin, ja

nyt olin huonemiehestä yht'äkkiä muuttunut isännäksi. Mutta ei tämä

uusi isännyyteni tuntunut minua suuresti lohduttavan, sillä maa oli

velkana, eikä ollut huonetta hulastakaan koko talossamme. Talvi oli

puolimenossa. Viime kesän ajalla olimme työllämme saaneet niin paljon

ruokavaroja kokoon, että voimme ominneuvoin tulla syksyyn asti toimeen,

ja lahdiksemme olimme viime syksynä ruokkineet lehmän, ja muutoinkin

olimme niin paljo vaurastuneet, että toinen lehmä oli lypsämässä; se

oli koko rikkaus ja elämämme alun tärkein ehto. Talo, jossa olimme

huonemiehinä, oli sydänmaalla, ei aivan kaukana ostetusta

talonpaikastamme, jonkatähden siitä hyvin ylettyi kulkemaan siellä

työssä. Minä esittelin vaimolleni, että aivoin ruveta rakentamaan

huoneita, ja lausuin sen toivon, että pääsemme ensi syksynä omiin

huoneisiimme asumaan. Se oli toinen ilosanoma vaimolleni; hän ei

näyttänyt epäilevän, vaikka minä itse salaa epäilin. Hän sanoi

innokkaasti: »voi kun saataisiin kolminurkkainenkaan huone ensi

syksyksi valmiiksi, että päästäisiin omiin huoneisiin».--Minä lähdin

huomen-aamuna hirren hakkuuseen, ja illalla makasi 50 kaunista hirttä,

karsittuna ja leikattuna, maassa. Hirren hakkuu ei kestänyt kuin neljä

päivää. Sitten pidimme pikku talkoot; ihmiset auttoivat meitä

mielellään, ja pian olivat hirret kartanoksi aivotulla paikalla.

Nyt ei muuta kuin otin kirveen ja piilun käteeni ja läksin salvamaan.

Se ei ollut helppoa työtä yksin tehdä, vaan vaimoni kävi, salvoksen

korkeammalle tultua, nostamassa hirsiä päälle minun kanssani. Jokaisen

puun panin omalla kädelläni kiinni siihen rakennukseen, ja Erkin päivän

aikana oli minulla korskaräystinten kanssa tehty rakennus, kookkaan

tuvan ja kahden kammarin kanssa, veistetty päältä ja sisältä,

vesikatossa; myös oli nikkarivärkki, kattolaudat ja lattialankut,

sahattuna, jossa pidin kumppania välivelkasilla. Siihen nyt täytyi

jättää rakennus, kun joutui kesä ja tuli muuta hommaa. Kun talo oli

niin helppo ja nuori ja siitäkin vaan vähäinen osa, niin arvattava on,

ettei siinä ollut juuri isot viljelykset. Peltoa ei tullut meidän

osaksemme kuin 3 pientä tilkkua; niihin piti kylvöä tehdä, mutta mitä

niihin senvertaisiin peltoihin kylvettiin, perunaako vai ohraa? Meillä

oli varustettuna perunan siemeniä, jotka olivat pieniä; rupesimme niitä

ensin ja ensikerran panemaan omaan peltoomme. Ne näyttivät vaativan

kovin paljo maata. Vaimoni sanoi: »ohranmaa menee kaikki».--Siihen

sanoin: »sitähän minäkin, pannaan tiheämpään; siitä sitä saapi, johon

sitä pannaan», ja me rupesimme kouralla syytämään valkeakseen niitä

pieniä siemeniä maahan, ja teimme mielestämme hyvin toimellisesti.

Seuraus siitä oli, että varsi kasvoi hienoa ja pitkää kuin hamppua,

eikä syksyllä ollut juuressa sen suurempia perunoita kuin neulannuppi.

Vielä nytkin olemme usein nauraneet tuota poikamaista isännöimistämme

ja suurta erhetystämme.--Kun sitten viimeistä maata kylvin ohraan,

muistutti vaimoni ehtimiseen: »älä pane niin paljo siementä, että jää

vähäkään syömistä». Minusta tuntui se muistutus oikealta ja ohra tuli

harvaa. Siis ei kumpikaan kylvö menestynyt: peruna tuli tiheätä ja ohra

harvaa.

Pelto tuli kaikki kylvöön, mihinkäs sitten ruista tehdään? oli nyt

keskinäinen kysymyksemme. Vähän matkaa kartanonpaikasta oli suo, johon

olisi saanut suopeltoa, sillä se oli osaksi jo kuivannut muiden lähellä

olevain viljelysten tähden; mutta siinä ei ollut aitaa, vaan metsä

ympärillä kumminkin. Esittelin siis eukolleni, että rupeaisimme

koettamaan saada rukiin maata uudesta tekemällä. Onneksi ei tämä pieni

neuvokuntani ollut milloinkaan vastahakoinen esityksiini, ja siitä

seurasi, että aina olimme kohta yksimielisessä päätöksessä

vaikeimmissakin asioissa. Niin kävi nytkin: otimme molemmat, minä ja

eukko, kintaat ja kirveen käteemme, ja lähdimme paikalla aidasten

hakkuuseen; ja pari viikkoa työskenneltyämme, oli tuleva rukiinmaamme

aidassa. Nyt tuli toisenkaltaiset työ-aseet käsiimme, nimittäin: kuokat

ja lapiot. Eukkoni kunniaksi täytyy sivumennen mainita, ettei hän

hävennyt ollenkaan miehenpuolistenkaan aseita, eikä niillä työntekoa,

ja kumminkaan ei häneltä ole koskaan puuttunut vaimollisen luonteen

siveellisiä ja helliä puolia perheen äitinä ja puolisona, ei

ruumiinrakennuksensa eikä mielenlaatunsakaan puolesta.--Rupesimme siis

kuokkimaan, yhdestäneuvoin uutta peltoa rukiin maaksi, ja sitten kun

olimme saaneet kuokituksi, niin paljon kuin aikeemme oli, tuli

ojaaminen eteemme, ja ennenkuin niityn-aika tuli, oli meillä parin

tynnyrin ala valmiina, siementä odottamassa. Kun ojitimme tätä

uuttamaatamme, tulimme lyhyen keskustelun perästä siihen yksimieliseen

päätökseen, että koska yhdellä puolen peltoamme on jotenkin jyrkkä

kangas, niin ei sille puolen muka tarvita tehdä kuin pienet ojat.

Päätetty ja tehty. Kankaan puolelle emme tehneet kuin hyvin pienet

ojat, lapiopistoa leveät ja syvät. Mitäpäs muuta: pelto pantiin

rukiiseen, joka orasti hyvin, sillä kylvö tehtiin oikeaan aikaan.

Vuoden päästä oli sato näössä. Se puoli uutta peltoamme, jolla oli

kunnolliset ojat, kasvoi maantäyden viljaa, mutta toinen puoli, johon,

vaivoja säästäissä ja kankaan turviin, tehtiin pienet ojat, ei kasvanut

puoltakaan mitä se olisi saattanut kasvaa. Taas meidän täytyi hävetä

tyhmyyttämme, mutta se oli kumminkin meille terveellinen koulu. Me

rupesimme ojittamaan maatamme nyt jokapaikassa paremmin kuin

paikkakunnassa oli tavallista, ja kankaita taikka mäkiä varten sitäkin

paremmin, ettei kankailta laskeuvat vedet pääsisi valumaan pelloille ja

turmelemaan niitä. Seuraukset olivat silmiin astuvat: pelto rupesi

kasvamaan jokapaikasta täyttä laihoa.

Tämä ei ollut naapureilta huomaamatta, ja me saimme sentähden kuulla

mitä kummimpia puheita. Kerrankin kun olimme paitahihasillamme

kaivamassa ojaa, tuli eräs naapuri tykömme ja katseli ääneti työtämme.

Tuota kovin tehtyään sanoi hän viimein: »mahtuishan tuo yhden vuoden

vesi pienempiinkin ojiin».--Tuli niin ikään toinen naapuri ja katseli

työtämme, jota tehdessään itsekseen myrähteli. Minä tuon huomattuani

rupesin tekemään puhetta ja sanoin: »mitä naapuri nyt miettii, kuuluupa

niin kuin olisitte tyytymätön?»--»Niin, minä mietin tässä», sanoi hän,

»että poudittunut siinä on ennenkin, mutta nyt siinä vasta poudittuu,

kun siihen tuommoiset vallit kaivetaan».--Minä jouduin tuosta jotenkin

hämille, sillä mainittu naapuri oli jotenkin hyvä puheenlahjastaan,

enkä ensimmältä tiennyt mitä vastata; viimein kuitenkin selkenin ja

kysyin äkkiä naapuriltani: »no eikö tässä paikassa sitten maahan asti

sadakaan?»--»Kyllä tässä niinkuin muuallakin sataa maahan asti»,

vastasi naapurini.--»No sitten ei mene ojitus hukkaan», vastasin minä,

ja puhe loppui siihen.--Joku taas sanoi: »hullua miestä kun luopi

ojista niin paljo raakaa maata pellolle, mitähän se luulee niiden

kasvavan?»--joku taas: »missähän luulee nurmikoita niittävänsä, kun

kaikki pyörtänönsä ojiksi panee ja muutoin repii ne poijes?» Ja monta

muuta semmoista puhetta sain kuulla, jotka eivät yhtään olleet

mielipiteitteni kanssa yhtäpitävät. Tulipa sitten semmoinen talvi että

rukiin laihot mätänivät kaikkialla, mutta meidän ei; muut eivät

seuraavana vuonna saaneet rukiita kuin nimeksi, mutta meidän ruis antoi

täyden tulon. Satuimmepa myllylle yht'aikaa naapureini kanssa, ja

siellä tuli puheeksi vuodentulokset, jota he kovin nurkuivat, semminkin

rukiin puolesta. Minä sanoin mitä meidän riihestä saadaan. Silloin joku

naapureistani sanoi: »mikä niitä teidän peltoja niin kasvattaa?»--Minä

vastasin: »minä olen koonnut nyt niitä menneenkeväisiä ojasavia ja

muuta pelloille luotua raakaa maata säkkeihini». Pian havaitsivat

muutkin missä vika oli ja rupesivat maitaan paremmasti ojittamaan.

Nyt olen mennyt kertomuksessani liikapaljo edelle, jonkatähden täytyy

palata takaisin.

Kun olimme saaneet kylvöt tehdyksi, rukiinmaan siementä vaille, heinän

tehdyksi ja elokipeneet korjatuksi, rupesimme taas uudella innolla

laittamaan huonettamme asuttaville. Tiilet olivat jo keväillä tehdyt,

ja nyt rupesin lattioita ja kattoja panemaan, ja nikkari oli jo

tienattuna, joka rupesi ovia ja akkunoita nikkaroimaan. Kun olimme

saaneet kivijalat ja multapenkit, ja toisiin huoneisiin välilattiat

valmiiksi, ruvettiin muuraamaan. Minä muistan erään illan, kun

eukkoineni seisoin, kumpikin väsyneenä ja uupuneena päivän työstä ja

ponnistuksesta, oman huoneemme sisupuolella, jossa nyt jo oli ulkona

raivaavan myrskyn ja sateen suojaa. Voi kuinka se tuntui hyvältä, kun

oli toivossa saada oma huone, jossa sai elää ja olla, kenenkään

nurisematta, aivan oman mielensä jälkeen. Siinä seisoimme kauvan aikaa

seinän nojalla, ja sydämessämme tuntui semmoinen onni, etten luule sen

isompaa onnellisuutta olleen yhdelläkään kuoleman-alaisella.--

»Milloinkahan luulet pääsevämme tänne asumaan?» kysyi eukkoni.--»Viikon

päästä», arvelin minä, ja viikon päästä sinne tultiinkin asumaan,

vaikka en ennättänyt saada lattiaakaan aivan valmiiksi. Voi kuinka nyt

tuntui hyvältä, kun pääsi omiin huoneisiin, jotka olivat niin iloiset

ja puhtaat, ja iloinen valkea palaa lekotteli takassa ja lämmitti ja

valaisi niin lempeästi ja otti vastaan niin lämpimästi nuot kodittomat.

Sitä lumoavaa vaikutusta ei ollut eukkoni voimakas vastustamaan. Hän

nakkausi likelleni, kiersi molemmat kätensä kaulaani ja siinä tovin

vaitioltuansa, virkahti viimein: »mies olet sinä». Me ymmärsimme hyvin

toisemme; olisinpa luullut siinä kohtauksessa olleen kuvamaalarilla

ainetta.--Samassa tuokiossa rupesi takan luona olevassa korissa

vaatekääry liikkumaan ja samassa myös kuulumaan sieltä pientä kireätä

ääntä; se myös oli vastatullut muuttolainen, nuorin lapsemme, joka ei

vielä voinut iloita eikä surra, ja joka tämän maailman vaivoista

huolimatta vaan vaati tarpeitansa. Äitinsä ryöpsähti heti auttamaan

pienokaista, antoi sille luonnollista ruokaansa. Tuskin se oli tehty,

niin ne pari lehmää, jotka meillä silloin olivat, rupesivat ammuta

mylvimään navetassa, osaksi oudostuen uutta asemaansa, osaksi anoen

iltastansa. Eukko pisti pienokaisen minun syliini ja riensi itse

navettaan, ja niin tuli ehtimiseen uusia muistutuksia

velvollisuuksistamme, ja siihen jäi meiltä sillä kerralla se tuntehikas

haaveksiminen, johon olimme vaipuneet.--Siihen me sitten kodistuimme;

joka paikka oli meille rakas, sillä olihan se nyt omaa, jota sai

mielensä mukaan hallita: siinähän saimme mielemme mukaan koetella

perustaa talouttamme ja perheellistä onneamme. Jos joskus erehdyimmekin

toimissamme ja töissämme, niin ei meitä kukaan siitä syyttänyt, me vaan

saimme itse syyttää itseämme ja olla omat päällekantajamme. Eikös

vapaalla ihmisellä ole helppo oikeus? Ja, jos me joskus erehdyimmekin,

niin emme erehtyneet toistakertaa erehtyäksemme, vaan jokainen erehdys

oli meille uusi koulu vastaisia erehdyksiä välttämään sekä töissämme

että elämässämme.

Taaskin olen mennyt kertomuksessani edelle, sillä olisi pitänyt

puhumaani vähän ensimmäisistä ajoista perheellisessä elämässäni.--Minä

olen luonnostani hyvin pikainen ja tuittupäinen ja närkäs pahenemaan,

siihen sitten vielä olin tottumaton perheelliseen elämään. Minä olisin

vielä mielelläni pitänyt perheettömän miehen tapoja: kulkenut

tanssipaikoissa, viipynyt myöhään illalla kylässä j.n.e., joista

tavattomuuksista vaimoni minua usein siveästi muistutti. Minä koettelin

puhumalla saada puoleni oikeaksi, mutta kun minulla ei ollut siihen

perustusta, niin jäin usein tappiolle, ja niin minun väärä käsitykseni

perhe-elämästä vähitellen haihtui, ja paremmat ajatukset saivat vallan,

josta minun tulee kiittää vaimoni siveätä ja pontevaa luonnonlaatua.

Rajun luontoni oppi vaimoni hallitsemaan siten, ettei vastustanut minua

yhtään, silloin kun näki että minun kävi tuskakseni, vaan nauroi ja

katsoi niin leppeästi silmiini ja näpisteli niin kauvan, että minulta

tavallisesti purskahti nauru, sillä rajua luontoani palkitsee jotenkin

se, että lepyn pian. Kun näin olimme tulleet toisemme tuntemaan, niin

ei ole ollut vaikea elää, vaan olemme vielä ilolla ristiämme kantaneet,

eikä se ole ollut vaikeata, kun olemme kokeneet myös samalla toinen

toisemme kuormaa kantaa.

Siinä sitten koimme tehdä työtämme minkä voimme, ja vuosi vuodelta

Jumala siunasi työmme. Tosin tuli monta kovaa koetusta elämän merellä:

ensimmäinen hevosemme, jonka vähillä varoillamme ostimme, kuoli ensi

kesänä, tulipa vielä useita kovia katovuosia, jotka veivät kaiken

toivomme, mutta me emme heittäneet toivoamme, emmekä luottaneet

keneenkään muuhun kuin Jumalaan ja itsehemme, ja niihin emme turhaan

luottaneet, sillä emme koskaan läpipääsemättömään hätään joutuneet. Jos

joskus suurempi hätä tulikin päälle, teimme työtä sitä ahkerammin ja

olimme sitä säästävämmät.

Jumala siunasi meitä niin, että tulimme aina useamman lapsen isäksi ja

äitiksi; niitä nykyään on meillä viisi poikaa ja neljä tytärtä. Mutta

paljolta ne eivät ole koskaan meidän mielestämme tuntuneet, vaikka

monikin ajattelematon on niitä paljostunut. Tyttäriäkin oli viisi, vaan

yksi niistä kuoli, ja silloin tuntui kuin osa ruumistani olisi kätketty

maanpoveen; se asia oli mielestä menemätön. Lapsemme eivät ole olleet

vahvaluontoisia, vaan heikkoja, niin että niitä on ollut tarkasti

hoitaminen, jos mieli oli tulla niistä eläjää. Heti ensimmäisen lapsen

syntymisessä pidin minä huolen, etteivät taitamattomat lastenmuorit

saaneet pikkuselle tyrkyttää luonnotonta ruokaa, niikuin: kauvan

imettyä rintaa, lehmän maitoa, nisutuuttia j.n.e. Minä laitin lapsen

äitinsä rintaan, heti kun se oli pesty, saamaan sieltä luonnollisen ja

terveellisen ravintonsa, jos kohtakin ensimmältä niukemmalta, ja niin

pakotin luonnon itsensä vaikuttamaan ja pitämään Luojan määräämän

järjestyksen, enkä päästänyt muorein turhia ennakkoluuloja valtaan,

että he muka ovat Jumalaa viisaammat ja paremmin tietävät kuin hän,

mitä pienelle lapselle ruoaksi pitää antaa. Tosin sain monta kovaa

kopua kokea, sillä muorit pitivät minun suorana pakanana, jopa

murhaajanakin, kun muka tapan lapseni nälkään. He tekivät sitä

laupeuden työtään niin suurella painolla, että monissa miehin ruvettiin

kohtikulkkua itkeä lojottamaan minun jumalattomuuttani, mutta mikään ei

auttanut, muorein piti antaa perään. Minä olin heidän kanssansa niin

monesti pahemmassa kuin pulassa, että tämä heidän kohtansa tulee vielä

nytkin vähän kärtysesti kirjoitetuksi, vaikka kaiketi sen nytkin tiedän

niinkuin silloin, etteivät he sitä muusta kuin hyvyydestä tehneet,

koska eivät ymmärtäneet paremmasti; mutta kauhean itsepintaisia he

kumminki olivat. Kyllä minä muoreilta aina puoleni pidin, vaan asian

kanssa yhteydessä oli hellempiki puoli; he näet saivat vaimonikin

ensimmältä siihen luuloon, että minä teen siinä hirmuisen väärin, kun

en salli antaa lapselle ruokaa, ja niin heikolla kohdalla oleva hellä

äitin sydän oli vaikea voittaa; siinä tarvittiin malttia ja ymmärrystä.

Kaikki semmoisissa tapauksissa seuraavat vaivat, ne luettiin miehissä

minun viakseni, kun minä muka pakotin lapsen imemään rintaa, jossa ei

mitään ollut. Siitä seurasi jälkipoltot ja senkin seitsemät vammat ja

vastukset, ja niin kielevät ja sanarikkaat kuin vaimonpuolet

tavallisesti ovat, tahtoi heiltä kumminkin loppua sanat minua

syyttäissä ja parjatessa.

Kun minä hyvin hellästi ja järjellisesti selitin vaimolleni asian,

taipui hän kuitenkin ehdottomasti minun tuumiini, eikä sitten ollut

muoreilla mitään sanomista. En minä olisi millänikään, jos he olisivat

sen vaan tehneet yhden kerran; se oli sama tinki edessä joka kerta;

mutta kun minä kerran sain vaimoni puolelleni ja kun lapset rupesivat

järkeään elämään; niin muorit eivät sitten enää päässeet pitkälle.

Kerran sairastui vaimoni kuumaantautiin lapsivuoteessa, ja niin

muutaman vuorokauden vanha lapsi jäi meidän hoidettavaksemme. Minä

määräsin heti, ettei lapselle saa antaa siltään lehmänmaitoa, vaan

pitää panna vettä puoleksi sekaan, kiehauttaa vähän ja panna sokeria

mausteeksi, mutta siitäkös silloin melu nousi. Eivät he ole sitä muka

ennen kuulleet, että ihminen opetettaisiin vedellä elämään; eihän tuo

viaton lapsi ole pahaa tehnyt, että tuolle ruvettaisiin pahantekijäin

rangaistusruokia syöttämään ja vielä ilman leivättä; joitakin

hengen-ottokonsteja sitä muka mietitään j.n.e. Mutta mikään ei

auttanut, käsky piti täyttää, ja poika elää tänäkin päivänä terveenä ja

virkkuna ja on kohta mieheksi saapa.

Kun Jumala oli kerran siunannut meille useampia lapsia, alkoi niiden

kasvatus sekä ruumiillisella että henkisellä alalla. Kun lapsemme ovat

olleet kaikki heikkoja luonnostansa, on niiden terveyttä pitänyt hoitaa

hyvin huolellisesti, jos niistä mieli oli saada eläjiä ja terveitä

ihmisiä. Kirjain avulla: »Kristillinen ja terveellinen lasten

kasvatus», »Talonpojan kotilääkäri» ja »Minkätähden lapsia kuolee niin

paljon ensimmäisellä ikävuodellaan», hankittiin niin paljon tietoja

kuin suinkin oli mahdollista lasten terveys-opilliseen kasvatukseen,

joiden johdosta koettiin huolellisesti hoitaa pienokaisten elimellisiä

vaatimuksia. Kussa ne neuvot ja oma ymmärryksemme puuttuivat, haettiin

aina silloin lääkärin apua, eikä koskaan säästetty vaivoja eikä varoja,

vaan kiinteästi pyrittiin tarkoituksen perille. Senlaatuisista

tapauksista kerron yhden: kolmen vuoden vanhan poikamme silmät tulivat

kovin kipeiksi. Selvästi huomasimme että tauti oli vaarallinen ja

uhkasi tehdä lapsestamme sokean. Vaivoistamme huolimatta läksimme heti

lääkärin tykö; lääkäri tutki lapsen silmät ja määräsi lääkkeet sekä

hoidon. Me koetimme tarkoin seurata annetuita neuvoja ja viljellä

määrätyitä lääkkeitä, mutta tauti ei helpoittanut, silmät tulivat vaan

päiväpäivältä pahemmaksi. Kun näimme, ettei se auttanut, teimme toisen

samallaisen reissun, mutta yhtä huonolla onnella. Silmät pahenivat vaan

niin kovin, ettei enää tiennyt, oliko niissä silmiä ollenkaan vai ei.

Vaikka asiat olivat näin huonolla kannalla, ja vaikka niin paljon oli

jo koettu asian auttamiseksi, emme kumminkaan vaipuneet epätoivoon,

vaan rupesimme keskenämme keskustelemaan mitä nyt olisi tehtävä.

Vaimoni sanoi: »Mitä me nyt teemme tuon pojan kanssa? Silmin nähtävä

on, että hänestä tulee sokea».--Minä sanoin: »koetetaan vielä kerta».--

»Mitä?» kysyi vaimoni.--»Lääkärin apua», oli vastaukseni.--»Olemme jo

kahdesti koettaneet sitäkin, vaan eihän se ole mitään auttanut», intti

vaimoni.--»Ei sillä ole sanottu ettemme vielä saisi kolmatta kertaa

koettaa, ja emme suinkaan muualtakaan saa apua, jos ei lääkäriltä;

entiset reissut ovat hyvinkin saattaneet tapahtua niin, ettei lääkärit

ole käsittäneet taudin oikeata luontoa ja niin ovat erehtyneet;

ihmisiähän hekin ovat; kuka tohtii taata, etteivät he nyt onnistu?»--

Keskustelu loppui; minä olin voittanut ja huomenna lähdettiin yhdessä

viemään poikaa lääkärin tykö. Tällä kerralla menimme toisen lääkärin

puheille. Sen tykö päästyämme, otti lääkäri lapsen sylihinsä, narraili

niinkauvan, että sai lapsen silmää väännetyksi auki ja sen tehtyänsä

kohta sanoi: »kyllä nämä paranevat, mutta niistä pitää nähdä vaivaa».

Lääkärin sanat vaikuttivat minuun niin, että heti pyörähdin tampuuriin,

salatakseni kyyneliäni, jotka ilosta tulvailivat silmistäni. Voi hyvä

Jumala! Lapsestani ei siis tulekaan sokea? Lääkärihän sanoi niin,

tottahan se tunsi taudin, koska niin sanoi; eipä muut lääkärit ole sitä

niin vissiin sanoneet, tottapa ne paranevat, ajattelin minä.--Lääkäri

määräsi lääkkeet, ja kolmen viikon perästä pojan silmät olivat aivan

terveet. Kun joku kipu eli sairaus perheessä ilmestyi, siinäkös oli

tuhannenkin neuvojaa ja ohjaajaa, jotka enimmästi olivat sitä laatua,

että ne viittoivat noitain tykö. Mikä piti sen peräti kauheana asiana,

kun ei menty sen ja sen tykö, pesettämään sillä ja sillä, se ja se muka

hänelle avun sai, vaikka hänkin muka oli hakenut lääkärin apua, josta

kumminkaan ei ole, hänen mielestään ollut mitään hyötyä. Olihan muka

kovin jumalatonta heittää lastensa terveys noin vaaralliselle kannalle

ja luottaa tohtoreihin, joilla ei ole muuta kuin »herrain uskoa».

Semmoiset saarnat, saarnattuna meidän korvillemme, menivät kuin tuhka

tuuleen, ja silloin oli meillä aina tilaisuus riisua kansalaisistamme

poijes heidän taikauskoaan.

Kun näin koimme voimamme jännittää lastemme terveyshoinnollisissa

asioissa, onnistui toimemme Jumalan avulla niin, että kymmenestä

lapsestamme yksi vaan on kuollut, kaikki muut elävät terveinä tänäkin

päivänä ympärillämme.

Pitäis nyt vähän puhua lastemme henkisestäkin kasvatuksesta. Se on

tietty, etteivät minkään perheen lapset ole kasvamassa kaikki yhtä

rintaa, vaan yksi syntyy yhdellä, toinen toisella kerralla, ja niin on

heistä yksi vanhempi, toinen nuorempi, yksi isompi, toinen pienempi, ja

tämä luonnon järjestys on vanhemmille suureksi avuksi lasten

kasvatuksessa. Me opetimme ensin vanhimmat lapset tarkoin lukemaan ja

luettunsa ymmärtämään, se oli pää-asia. Kun vanhimmat lapset kerran

olivat kunnollisiksi lukijoiksi opetetut, rupesivat he koulumestareiksi

nuoremmille, ja niin ei meillä ollut muuta vaivaa jäljellä, kuin

pidimme vaan hyvän järjestyksen.

Samoin he myös hoitivat toinen toistansa ja jokaiselle vanhimmalle

lapselle oli jaettu joku pieni veli tahi sisko, jota heidän piti

erityisesti hoitaa, ruokkia, vaatettaa, puettaa, riisua, vieressään

makuuttaa j.n.e.; ja sillä tavoin meidän vaivamme tasaantui niin

vähiin, ettemme huomanneet lapsia kasvattavammekaan. Jo aikaisin

vanhimmille lapsillemme koimme vointiamme myöten mieleen teroittaa

niitä totuuksia, joita itse olimme käsittäneet Jumalan sanasta ja

muista hyödyllisistä maallisistakin kirjoista. Aikaisin jo opetin minä

heille, että heillä on isänmaa, jota heidän tulee rakastaa, ja jota

kohtaan joka ihmisellä on velvollisuuksia, ja että jos ihmisellä ei

olisi velvollisuuksia, ei hänellä myöskään olisi oikeuksia. Joka kerta

kun meille tuli uusi palkollinen, oli se ensimmäisenä ehtona, etteivät

he saa lasten kuullen puhua rivoja, sopimattomia sanoja eikä lausua

tavattomia puheita. Kummitusjuttuja emme kärsineet kenenkään kertovan

lasten kuullen, vaikka ei se ole tahtonut onnistua; sillä ne tekivät

sitä salaa, kun julkisesti eivät tohtineet, ja niin kylvivät

rikkaruohoja lasten sydämiin, mutta paljon me kumminkin voitimme

tarkoituksillamme.--Me koimme aina katsoa, ettei lasten välillä olisi

päässyt valtaan eripuraisuus eikä ylönkatse toisiaan kohtaan, vaan että

he oppisivat toisiansa rakastamaan veljinänsä ja sisarinansa. Jos

heille joskus tuli riitoja ja rettelöitä keskenänsä, emme koskaan

päästäneet heitä siihen mieleen, että kantelemisellaan olisivat

voittaneet mitään toisten edellä, vaan semmoisen tapahtuessa asia

otettiin aina todellisen tutkinnon alle, ja kun rikoksellinen saatiin

ilmi, se nuhdeltiin tai rangaistiin asian haaroja myöden, ja tapahtuipa

niinkin, että kielettelijä itse joutui rangaistuksen alaiseksi.

Senlaisesta menettelystä oppivat he pian, etteivät toistensa päälle

mielellään valehdelleet, vaan pitivät toisiansa tasa-arvossa oman

itsensä kanssa.

Jos meidän joskus piti rangaista lapsiamme, niin se tapahtui molempain

yhteisestä tahdosta, eikä toisen kiukustuneesta mielijohteesta, sillä

asia tutkittiin ensin molemmin puolin; siitä seurasi ettei

kumpainenkaan tullut lapsen puolesta terjumaan, eikä pientä

rikoksellista puolustamaan ja paaduttamaan, jonka pahan tavan olen

useoissa perheissä nähnyt.

Meillä ei ollut myös sitä tapaa, jonka olen useoissa perheissä nähnyt

vallitsevan, että lasten pienten rikosten annetaan mennä ilman

muistutuksitta ja nuhteitta, vieläpä niillä usein nauretaankin, ja

hyvitellään lasta, kun tuo on niin »näsäviisas». Vaan sitten kun

rikokset paisuvat siihen määrään asti, että tuottavat vanhemmille

nähtävää vahinkoa, silloin kiukustuvat he ja lyödä kapsivat lastansa

millä käteen sattuu, jonkalaisen tavan seuraukset usein ovat lapselle:

vaivainen ruumis ja paatunut sielu.--Me emme antaneet lapsissamme mennä

pienintäkään rikosta muistuttamatta ja nuhtelematta, jota teimmekin

niin kauvas ja pitkälle, kuin se näytti ulottuvan. Mutta lapsi tottuu

viimein siihenkin, kuin näkee, ettei siitä sen parempaa tule, ja rupeaa

ylönkatsomaan kaikki vanhempiensa hyvät neuvot ja varoitukset. Silloin

täytyi tarttua vitsaan, joka aina tuli minun osakseni, sillä vaimoni on

helläluontoinen ja kyntti aina silloin huoneesta ulos, vaikka asia

tapahtui molempain tuomion kautta. Kumminkaan ei tätä ole tarvinnut

alituisesti tehdä, sillä ei ole tarvinnut kuin yksi kerta kutakin

vitsoilla kurittaa; sen perästä ovat he sanaa totelleet.

Pienestä pitäin opetimme lapsiamme siihen, että he kaikissa tytyivät

omaan asiaansa, eivätkä pyrkisi hallitsemaan ja valloittamaan toistensa

kaluja; sillä pahana esimerkkinä olen usein havainnut jonkun perheen

lapsista olevan niin itsevaltiasta laatua, että tohteis ryöstää

puoleensa toisten lasten omaisuuden, ja usein koettaa puolustukseksensa

huutaa, kirkua, purra, kynsiä j.n.e. Silloin olen aina tavallisesti

nähnyt äitin hyppäävän väliin ja lausuvan: »Mikko, Mikko! etkö anna

hevostasi Matille; vai sinä pahankurinen kiusaat Mattia!» Semmoinen

oikeuden pito oli mielestäni väärää, sillä Matti olisi ollut paremmin

rangaistava tahi nuhdeltava kuin Mikko, joka vaan koki suojella

omaansa, sitävastaan kuin toinen koki sitä väkivallalla anastaa. Siitä

seuraa pian se pahe, että lapsi ei totu ollenkaan totuuden tuntoon eikä

opi pitämään toisen omaa pyhänä, eikä välittämään siitä mitään, jos sen

väkivallallakin anastaa.

Kaiken hartautemme panimme siihen, ettemme lastemme kuullen puhuneet

mitään sopimattomia, ja koetimme muitakin siitä estää, niinkuin jo

edellä mainitsin. Samoin elämässä kuin opissakin koimme olla heille

esikuvana; sillä jos vanhimmat eivät itse elämässään seuraa sitä, mitä

he ovat lapsillensa opettaneet, niin heidän siemenensä ovat kylvetyt

kalliolle, jossa ne eivät idä eivätkä orasta.--Me olemme kokemuksesta

sen havainneet, että lapsi pitää vanhempansa parhaimpina ja

luotettavaisimpina ihmisinä maan päällä, ja luottaa ehdottomasti

heihin. Siitä seuraa itsestänsä, että lapsi pitää vanhempainsa

väärätkin teot oikeina, ajatellen: niinpä isä ja äitikin tekevät, jotka

ovat parhaita ihmisiä, tottapa se on oikeen. Sentähden on se peräti

tähdellinen asia, että vanhemmat tarkoin valvovat elämäänsä, etteivät

he joutuisivat turmelemaan niitä pieniä oraita, jotka heidän haltuunsa

ovat uskotut.

Ei meillä ole ollut tilaisuutta mitään korkeampaa hengen kehitystä

tarjota lapsillemme, sillä suomalaiset koululaitokset ovat kaukana

paikkakunnastamme, vaikka kipeästi olemme sen tarpeen useasti

tunteneet. Ei myös ole kansakouluakaan kunnassamme, jonka tähden on

lapsiamme täytynyt hankkia vierasten kuntain kansakouluihin 7-10

peninkulman päähän.

Kirjastoni ja sanomalehdistöni ovat heillä aina avoinna, ja usein he

kokouvat ympärilleni, jolloin heille aina puhelen tapausten

merkityksistä. Kun he lukevat jonkun kappaleen, tulee tavallisesti aina

kysymys, mitä kappale sisälsi, ja sen olen havainnut, että se on

lisännyt paljo heidän käsitysvoimaansa.

Siihen tapaan olemme kokeneet järjestää lastemme kasvatusta, eikä

meillä ole yhtään syytä nurkua, että olemme saaneet kiittämättömiä

lapsia.

Monen olen kuullut pitävän sitä erinomaisena Jumalan rangaistuksena,

kun heillä on lapsia, mutta me emme ole käsittäneet asiata siltä

kannalta, me olemme pitäneet sitä erinomaisena Jumalan lahjana ja

siunauksena, että hän on meille lapsia uskonut. Monikin, joka ei

tarkoin tunne meidän perheellistä tilaamme, kun on kysynyt lastemme

lukua ja on saanut tietää sen, on kovin kauhistunut niiden paljoutta.

Muistan yhden senlaatuisen tapauksen. Eräs semmoisen kysyjä, rupesi

huutaa hoilottamaan: »voivoi! mitäpä on, kylläpä niitä on!» ja tuli

samassa niin rauhattomaksi, kuin olisi saanut käärmeen piston. Minun

kävi nokalleni, ja sanoin paljostujalle: »minä olen kauvan elänyt

lasteni keskellä, enkä ole koskaan huomannut mikä niistä olisi huonoin

ja hävitettävä, vaan koska sinä näytät olevan niin mestari tietämään

että niitä on liikapaljo, niin mahtanet senkin tietää mitkä niistä

pitäisi hukata; lähdetään yhdessä meille, tee sielä vaalisi ja työsi».

Se toki auttoi. Heti tunnusti hän, että oli kelvoton sitä valikoimista

toimittamaan.--»Etpähän ole kelvoton sekaumaan Luojan töihin», sanoin

minä ja siihen keskustelu loppui.

Kyllähän ei varamme ole olleet isot, varsinkin ensimmältä, mutta kun

meillä oli rauha ja rakkaus välissämme, niin ristimme ei tuntunut

silloinkaan raskaalta, vaan me kannoimme sitä yksimielisesti ja ilolla.

Kaikesti ei meillä ollut paljon, vaan vaimoni valpas luonto ja hellä

käsi osasi asiat niin tasata, että sitä oli aina joka tarpeeseen

vähänsä, eikä erinomaista puutetta koskaan ole tullut. Jumala siunasi

työmme ja vähät varamme niin, että olemme voineet lapsemme kasvattaa

isänmaan hyväksi, mierolle joutumatta, josta kiitos Korkeimmalle, joka

johtaa ihmisten elämän tämän maailman myrskyjen läpi, mutta joka

kumminkin heittää ihmiselle itselleenkin jotain tehtävää.

Kun lapsemme kasvoivat isommiksi, ja vanhimmat alkoivat tehdä työtä,

alkoi pieni maatilamme käydä liian pieneksi. Tätä kun mietimme, tulimme

siihen päätökseen, että pitäisi hankkia isompi tila, jossa olisi työtä

lapsillemme, ettei heidän tarvitseisi hajouta maailmalle, muulla

tavalla elatustansa hankkimaan. Tuntuihan se välttämättömältä ehdolta,

että lapset saisivat pysyä yhdessä koossa ja meidän silmiemme edessä,

niin kauvan kuin elämme, joka ei olisi ollut mahdollista niin pienellä

tilalla. Rupesin siis tiedustelemaan isompaa maata kyläisestä kylästä.

Semmoisen tapasinkin kohta, ja niin möimme omamme ja ostimme toisen.

Voi kuinka meidän kuitenkin oli vaikea erota rakkaalta maatilaltamme,

jossa olimme niin monta väsyä ja palavaa saaneet kokea, ja niin monesti

voimamme uuvuttaneet. Sääli oli jättää niitä paikkoja, jotka kättemme

kautta olivat synkästä korvesta muuttuneet ihaniksi viljamaiksi, mutta

se kumminkin täytyi tehdä. Me muutimme, kun muutimmekin, ostettuun

uuteen taloomme, oikeen kirkonkylään, ja rupesimme uudella innolla sitä

taas viljelemään ja kuntoon panemaan, sillä uusi taloomme oli kovin

rappiotilassa. Aikaa se veti ja vaivaa se maksoi, ennenkuin se oli

kunnossa, mutta lapsemme jo auttoivat meitä työssä ja toimessa, joka

helpoitti paljon meitä. Me rupesimme vaurastumaan enemmän ja enemmän ja

saimme luottamusta kansalaisiltamme, joka oli syöstää meidät

perikatoon. Tämä kuulunee jotenkin oudolta, mutta niin se kumminkin

oli. Jos ette ole kyllästyneet, niin kerron senkin vielä, etteivät

ajatusperät jäisi hämäriksi.

Kun sain arvoa ja luottamusta kansalaisiltani, rupesivat he vaatimaan

minua tärkeihin kunnallisvirkoihinsa, joita otin vastaan. Minulle

uskotut toimet täytin rehellisellä suoruudella ja valppaudella; se

lisäsi vielä enemmän arvoani, mutta arvon kanssa tuli myös uusia

ystäviä, tietysti nekin arvokkaita. Kokousten ja asiain päätyttyä

istuttiin ystävysten kanssa yksissä ja keskusteltiin päivän tapauksista

ja tietysti tulevista kunnallisista asioista. Tämä nyt vielä kuuluu

jotenkin hyvältä ja oikealta, niinkuin se itsessään asia onkin, mutta

kuulkaahan vain! Tietysti tuli aika pitkäksi näin yksissä ollen, jos ei

saatu virvoituksia, ja minun kotia tuloni rupesivat yhä enemmän

hiljastumaan. Vaimoni tarkka silmä näki uhkaavan vaaran ja koki

siveästi minua varoittaa siitä, mutta minä olin kuuro ja sokea.

Ensikerran eläissäni tuli minulle mieleen, että vaimoni pyrkii minua

vallitsemaan. Hän teki mielestäni siinä sangen väärin, kun ei hän olisi

minun antanut seurustella isoisten kanssa, sillä sehän oli jotain

lystiä ja jaloa. Ja enhän minä sentään ollut mikään juoppo, enkä

aikonut siksi tullakaan. Jos nyt joskus olinkin vähän liikutettuna,

mitäpä tuo haittaa, koska moni muu on paljo enemmän; vaimoni vaan

pyrkii herrakseni, siinä koko nurkumisen syy.--ja tosiaankin tuo

myrkyllinen kavaltaja hiipi hiljaa kuin kyykäärme, ett'en ollenkaan

häntä huomannut. Minä olin lujasti päättänyt, ett'en joisi itseäni

juovuksiin, mutta se päätös heltyi heltymistään, ja minä luulin

silloinkin olevani selvää, kuin kumminkin jo olin hyvästi hujakassa.

Vaimoni suru kiihtyi päiväpäivältä ja kyynel silmissä hän rukoili ja

pyysi hiljakseen minua, etten saattaisi itseäni ja perhettäni

onnettomaksi. Niissä kaikissa näin minä vaan hänen himonsa valtaan

ylitseni, enkä nähnyt sitä, että se vuoti huolellisesta ja rakkaasta

perheen-äitin sydämestä lapsiamme ja itseäni kohtaan. Jota enemmän hän

sitä teki, sitä enemmän paatui sydämeni häntä kohtaan, muka niin

viattomasta käytöksestä kun luulin itselläni olevan.--Mitäpäs muuta.

Kotiin-tuloni yhä myöhästyivät, askeleeni tulivat yhä epävakaisemmiksi,

ja seurustelemisen tarve yhä tiheimmäksi!--Kerran viivyin myöhään yöhön

kylässä, ja viimeinkin kotia tultuani, hoipertelin ja puristelin

nyrkkejäni.--»Nyt pitää minun kerrassaan näyttää, että olen herra

kotonani, ja että vaimoni pitää miehensä ala annettu olemaan»,

ajattelin minä. Minä tulin kotia. Vaimoni oli kauvan levottomasti

odottanut pelollaan minun tuloani. Hän tuli hellänä, hiljaisena ja

surullisen näköisenä vastaani, mutta minä työnsin hänen armotta pois

tyköäni. Minä rupesin paukkaamaan ja möykkäämään niin kovin, että

lapset ja vanha äitinikin heräsivät.--»Nyt pitää tehdä loppu vaimoni

ylivallasta ja kerrassaan riisua häneltä ne luulot, että hän pääsee

minua hallitsemaan», ajattelin minä. Vaimoni tuli kyynel silmissä minua

hillitsemään, mutta siihen sijaan että olisin totellut,--löin minä

häntä--kasvoille!--Veri rupesi pursumaan hänen nenästänsä, ja minä

iloitsin sankarityöstäni. Vaimoni, verissäänkin, koki hallita raivoa

luontoani niin kauvan, että viina alkoi haihtua päästäni. Päätäni

pyörrytti ja maailma rupesi mustenemaan ja pyörimään silmissäni. Minä

näin vaimoni veristyneet kasvot, ja rupesin aavistamaan mitenkä nyt oli

käynyt. Minua rupesi oksettamaan ja pyysin vaimoani, että hän

toimittaisi minua maata, eikä se kärsivä sielu silloinkaan ottanut pois

hellää apuansa ja kättänsä, eikä heittänyt vielä toivoansa langenneen

kumppaninsa parantumisesta. Hän riisui minun ja toimitti maata, ja

siihen olin kohta nukkunut, niinkuin sika rapakkoon!

Aamulla kun heräsin, huomasin että vaimoni oli, semmoisessakin tilassa

ollessani, vaatepäällä tullut maata kykkimään samaan vuoteeseen,

niinkuin ainakin hyvä suojelusenkelini. Pääni paukutti ja jyskytti,

niinkuin tusina seppiä olisi siellä tehneet työtänsä; sitä kivesteli

niin, että olisi luullut takaraivan putoovan sisälle, ja koko ruumis

vapisi ja tärisi, että luuli joka luunsolmun irtautuvan toisestansa.

Minä huomasin taas vaimoni veristyneet, sinertävät ja surulliset

kasvot, ja rupesin muistamaan mitä oli tapahtunut. Minun omatuntoni

heräsi, ja kaikki helvetin vaivat rupesivat minua ahdistamaan.

»Minäkö», ajattelin minä, »minäkö, joka kansalaisilleni ja perheelleni

puhun ja opetan hyvistä avuista, käyn itse lasteni edessä tuolla

esimerkillä? Minäkö, joka paljon puhun ja opetan avioparien

keskinäisistä velvollisuuksista, lyön ja saatan kärsimään, sielun ja

ruumiin puolesta, oman kumppanini, joka minun kanssani on niin paljon

nurkumatta kärsinyt elämän merellä. Ja sen teen siitä hyvästä, kun hän

on kokenut säilyttää minun kunniaani ja perheeni onnea?

»Tämmöistäkö onnea minä tuotan ihmiskunnalle sen luottamuksen edestä,

jonka kansalaiseni ovat minulle antaneet?» Ne olivat kysymyksiä, jotka

heräsivät omassatunnossani, ja päätökseni oli se, etten olisi

mahdollinen elämään muiden ihmisten parissa. Päätökseni tuntuu jotenkin

Judaksen kaltaiselta, mutta minulle ei ollutkaan sen vähempi kuin

kokonainen helvetti maan päällä. Nyt näin selvästi mitä tietä

vihollinen oli minun saattanut, näin että se tuli hiljaa, hiipien,

käynnin kuulumattomin, viatonna, syytönnä--luvallisena--oikeana

kohtuutena--niin kavalasti se oli tullut.

Minä en isoon aikaan saattanut puhua mitään, mutta omaatuntoani poltti

niin kovin, että jotakin oli tehtävä. Hätääntynynnä ja tuskasta

punehtununna, pyysin minä vaimoltani, saattaisiko hän antaa minulle

anteeksi törkeän käytökseni häntä, lapsiamme ja ihmiskuntaa vastaan.--

Vaimoni otti minun syliksi, ja siinä asemassa itkimme yhdessä, toinen

katkerasta katumuksesta, toinen tuhlaaja-pojan palajamisesta. Siinä

sydämemme tyhjennettyä, lupasi vaimoni unhottaa kaikki sydämestänsä, ja

minä tunnustin hänen tarkoituksensa oikeiksi ja omani vääriksi ja

lupasin parannusta vastaisessa elämässäni. Se helpoitti jotenkin

sydäntäni; mutta se tunto kovin vaivasi minua: kuinka lasteni ja oman

välini saisin sovitetuksi. Sinä päivänä ei minulla ollut voimaa mitään

yrittämään sen asian eteen, mutta huomenna kutsuin kaikki lapseni

huoneeseeni, ja rupesin puhelemaan heille, kuinka kavalasti vihollinen

oli saanut onnettoman isän lankeemaan, ja kuinka ei heidän pidä ottaa

siitä esimerkkiä, vaan pysyä niissä perustuksissa, jotka kaunistavat

ihmiskuntaa; selitin myös heille kuinka minulla oli nyt kipeä omatunto.

En minä hävennyt omilta lapsiltani pyytää anteeksi rikostani, ja luvata

heille parantaa itseäni ja olla heille parempana esikuvana eteenpäin.--

Kaikki lapseni itkivät ja kävivät, toinen toisensa perästä,

puristamassa kättäni ja lupaamassa unhottaa isänsä rikokset.

Tämmöiset seikat tuntunevat, monenkin mielestä, oudoilta ja kenties--

hulluiltakin; mutta muistakaa, että tämä on rehellisen suomalaisen

talonpoikaisen perheen-isän tunnustus, joka ei ole tahtonut elämänsä

tapauksista esiin tuoda ainoastaan valoisia--vaan myöskin mustat

puolet. Tästä syvästä lankeemuksestani en suinkaan syytä asiata, jonka

kautta siihen jouduin, enkä kansalaisiani, vaan omaa itseäni, kun en

ottanut aikoinaan itsestäni vaaria.

Te, jotka tätä luette, kutka ikinä lienettekin: älkää pudotko siihen

kuoppaan, johon minä olen pudonnut! Älkää luuletelko, että olette vaan

parahiksi päissänne, sillä silloin kun luulette parahiksi olevanne,

olettekin jo liiaksi ja vihollinen on jo kantapäillänne.

Kun vaimosi, ystäväni, rupeaa sinua hiljalleen muistuttelemaan myöhään

kylässä olostasi ja--ryyppimisestäsi, kavahda silloin! silloin on jo

paha merrassa. Vaimosi on huoneesi ja sinun hyvä enkelisi; ei hän--usko

pois--vaadi siinä tapauksessa valtaa ylitsesi, vaan hän tahtoo

säilyttää sinun kunniasi ja perheensä onnen, kuule, tottele häntä!

Ystäväni! Jos tahdot käsittää taivasta maan päällä, niin sen löydät

perheestäs ja puhtaasta omastatunnostas; suojele niiden pyhyyttä!

Omassa perheessäsi sinun huolesi haihtuu ja vaivasi unohtuu; siellä,

siellä löydät sinä täydellisen ilon ja rauhan; siellä löydät sen, joka

on sinun kanssasi jo niin paljon kärsinyt ja joka nytkin niin

mielellään ottaa osaa sinun murheeses ja tuskaas, ja kokee niitä

lievittää, ja lohduttaa sinua. Säilytä, ystäväni, kotirauhaas! Koti

tuntuukin sinusta aina semmoiselta, minkälaiseksi sen itse olet

valmistanut. Jos sen olet huonosti perustanut ja kasvattanut, niin

huonot sillä on hedelmätkin; jos kotisi tuntuu sinusta kylmältä,

ikävältä, niin syytä itseäs, sinäpä sen niin olet tahtonut, lienet

sitten perheen isä taikka äiti, sillä molempain yhteinen halu ja

pyrkiminen totuuteen on tarpeellinen perheellisen onnen perustamisessa.

Tahtoisitte te kaiketi tietää minkälaiseksi meidän perhe-elämämme

muodostui lankeemiseni jälkeen? Kuulkaahan sitte! Me olemme taas

käsittäneet onnemme, mutta ei millään muulla tavalla kuin siten, että

rupesin todella parantamaan pahaa elämääni ja lujasti sotimaan

vihollistani vastaan. Kauvan olivat kuitenkin ne haavat auki, jotka hän

oli iskenyt sydämeeni. Perheeni kyllä pian unhoitti rikokseni ja

rakasti minua entisellä rakkaudellansa, mutta kansalaisiani oli

vaikeampi tyydyttää, sillä hyvä nimi pikemmin kadotetaan kuin takaisin

saadaan. Kansalaiseni kummaksuivat kauvan minua, ja usein kuulin heidän

kuiskuttavan toisillensa, erittäinkin lasten keskenänsä: »tuo on se

mies, joka juovuspäissään on akkaansa lyönyt». Ne sanat kävivät kuin

puukon pistokset läpitse sydämeni. Semmoisia kuullessani ajattelin:

»nuot puhuvat totta, niin olen onneton tehnyt, mutta vasta en sitä

tee». Silloin aina kyntin kotiani, jossa ei niin sanottu eikä

kuiskuteltu, vaan kaikissa näkyi, että he olivat sydämestänsä anteeksi

antaneet; siellä, ainoastaan siellä sain kevenemään murheellisen

sydämeni.--Pitkällisen työnteon ja tarkan elämäni kautta sain minä

viimein jälleen kansalaisteni kunnioituksen ja luottamuksen, mutta

ne olivat liian kalliisti ostetut, jotka minulla olisivat

ostamattakin olleet, jos vaan olisin aina täyttänyt tavallisia

ihmisvelvollisuuksia.--Nyt kuuluu kumminkin taas tämmöisiä kuiskeita:

»tuossa on onnellinen perheen-isä, ja sen perhe on onnellinen», ja niin

on käsissäni taas »taivas maan päällä», jota en ai'o päästää luotani,

niin kauvan kuin tätä katoovaisuutta kestää.

Äsken tapahtui minulle se onnettomuus, että lankesin jalkani sämäksi,

niin etten päässyt moneen viikkoon sängystä mihinkään. Kun rupesin sen

verran toipumaan, että saatin istua sängyssä, teetin semmoisen

lavitsan, jonka päällä saatin kirjoittaa, ja rupesin siinä

kirjoittamaan tätä kyhäystä. Jos ei isäni olisi puoltariksiäkään pannut

minun kouluttamisekseni, en suinkaan olisi tätä kyennyt kirjoittamaan.

Vanhemmat! laittakaa lapsillenne henkistä kehitystä, sillä te olette

niistä vastaavat Jumalan ja isänmaan edessä.--ja, jos en tällä työllä

mitään voittaisikaan, niin olen ainakin sen voittanut, että sain aikani

kulumaan hupaisesti, joka oli niin pitkällistä muuten terveelle ja

työteliäälle.--

Niin olen elämäni kertomuksessa päässyt aivan nykyiseen päivään. Mitä

ennen on tapahtunut, sen kyllä tiedämme, mutta mitä vasta tapahtuu, se

on tietämätöntä, sillä: »Paikan tiedän kussa synnyin, Ajan kaiken, kun

tajusin, Vaan en tiedä kussa kuoleman pitää».--Toivomme vaan on että

tuleva elämämme olisi nykyisen veroinen!----

Äitini vielä elää ja on ollut tykönäni siitä asti, kun isäni kuoli.

Minä olen aina kiitollinen mielessäni, kun Jumala on suonut hänelle

niin pitkän ijän, että olen saanut palkita hänelle hänen vaivojaan,

joita hän on minusta köyhyydessään nähnyt. Sangen vanha, voimaton ja

ryppyinen hän on jo; lapseni, minä ja vaimoni, rakastamme häntä, Jumala

siunatkoon vanhaa äitiäni--perhettäni--! Hän siunatkoon koko rakasta

isänmaatamme--Suomeamme ja sen kansaa!