Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista, joilla ei ollut pienintäkään
muuta omaisuutta kuin kätensä elättämään sitä monilukuista perhettä,
jonka haltiaksi Jumala oli heidät asettanut. He tekivät työtä otsansa
hiessä, täyttääksensä sitä pyhää kutsumusta, jonka kalleuden he hyvin
käsittivät, ja elättääksensä niitä lapsia, jotka Jumala oli heille
uskonut. He olivat hurskaita ja Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä ja tekivät
lastensa eteen työtä ilolla, eikä huokauksella; ja ensi alussa, kun
lapset olivat pienet ja ajat hyvät, riitti työn-ansio elatukseksi ja
vaatteeksi, mutta ajat muuttuu: lapset kasvoivat isommiksi ja
monilukuisemmiksi, ja rupesivat aina enemmän tarvitsemaan toimeen
tullakseen; hyvät vuodet loppuivat ja sijaan tuli katovuodet, ja niiden
muassa köyhyys koko maakuntaan ja niin vanhemmillenikin, sillä samassa
harveni työn-ansio ja työpalkat vähenivät; siihen tuli vielä lisäksi
sairaus isälleni, ettei hän kyennyt työhön ollenkaan; äitini voimat
eivät riittäneet sairaan hoitoon ja elatuksen hankkimiseen. Aina
muistan sen ajan, jolloin joukossa seisoimme ja itkimme kuolemaisillaan
olevan isämme vuoteen vieressä, ja jolloin hän puheli meille
kuolemasta, tulevaisesta elämästä ja ihmisen velvollisuuksista Jumalaa
ja ihmisiä kohtaan; ne opetukset eivät mene mielestäni, niin kauvan
kuin elän.--
Niillä ajoin tulin ensikerran eläissäni tuntemaan minkälainen kurjuus
on: toisen ihmisen huoneen nurkassa ruuatta ja vaatteetta, sairaan,
puutosta kärsivän isänsä vuoteen vieressä--luulisin siinä oppivan
ymmärtämään miksi neljännen rukouksen selityksessä Lutherus on
jokapäiväisen leivän joukkoon lukenut: »hyvät kylämiehet». Sillä
tunnenpa vielä nytkin, että jos ei armeliaat ihmiset olisi joutuneet
apuumme, olisimme kaikin siihen nääntyneet.--Isäni ei kumminkaan
kuollut siihen tautiin, vaan hän oli kauvan aikaa työhön kykenemätön,
eikä ajat myös paranneet, ja puutteet kopisi kantapäillä. Eräänä iltana
kuului vanhempaini keskenään puhelevan, ettei nyt ole muuta neuvoa kuin
että joku lähtee kerjäämään, taikka muutoin kuolemme kaikin yhteen
kokoon. Minä olin vanhin lapsijoukosta, sentähden älysin heti kelle se
toimi osaksi tulee. Niinkuin ukon nuoli lensi se ajatus sydämeni läpi,
että minun pitää kerjuulle.
Heti toisena päivänä rupesivat isä ja äiti kyynelsilmissä kertomaan
minulle, miten oli tehtävä, korjaamaan rikkinäisiä vaateriepujani ja
kenkiäni, ja niin toimittamaan minua matkalle.--Mikäpä muu oli neuvona,
kun tuo henki on kaikille luoduille niin rakas.--Seuraavana aamuna
lähti isä minua viemään likimäiseen kylään, jolloin itkin koko välin,
ja jolloin isäni muistutti ja puheli minulle, kuinka tuli olla nöyrä
kaikkia ihmisiä kohtaan, ja, jos ihmiset johonkin asiaan vaativat,
tehdä sitä mielellänsä mitä saattaa, niin he antavat kernaammasti
leipäpalansa. Isäni oli sekä asian laadusta että antamista neuvoistansa
niin liikutettuna, ettei saattanut, kyyneltensä tähden, seurata minua
ensimmäiseen taloon asti, vaan pyysi erästä matkamiestä viemään minut
talon kohdalle. Tämä sen lupasi tehdä, ja veikin minun talon likelle
joen jäälle--sillä talvi oli--ja heitti siihen, josta omin neuvoineni
menin likimäiseen taloon. Sinne päästyäni rupesin miettimään nykyistä
tilaani ja tulin havaitsemaan, kuinka paljo silloin on kadotettu, kun
köyhäkin koti kadotetaan. Silloin tulin havaitsemaan, ettei nyt enää
olekaan isän ja äitin hellä käsi ja ääni minua vaalimassa, vaan nyt
pitää vieraalta pyytää armoleipää! Voi kuinka onnellisilta silmissäni
näyttivät talollisten lapset, jotka huoletonna, keltään pyytämättä,
menivät pöydän tykö, väänsivät leipäkannikat käsiinsä ja rupesivat,
lakki päässä, kiittämättä, syömään, ja tätä tehdessä useinkin pitivät
sopimatonta menoa, varsinkin tuon »kerjäläis-pojan» kanssa, joka tuolla
nurkassa nälillään kykki. Näitä ajatellessani murtui mieleni itkuksi
asti, vaikka ei kukaan tehnyt minulle vastahakoisuutta, sillä mitä
talon lapset tekivät kerjäläispojalle, sehän oli tavallista, ja minä
pidin sen välttämättömänä kohtaloni seurauksena. Sydäntäni
keventääkseni menin porstuaan itkemään, tehden sitä kumminkin niin
salaa, ettei sitä kukaan olisi nähnyt. Niin oli sydämeni täysi, että
kukatiesi itkisin vielä nytkin yhtä menoa, jos ei ihmisrakas talon
emäntä olisi tullut ja moneen kertaan kysyttyään syytä itkuhuni saanut
minulta viimein sitä vastausta: »kun pitää kerjäämän». Hyvänsävyinen
emäntä koki lohdutella minua ja sanoi: »älä ole milläsikään, ole meillä
nyt yötä, minä annan ruokaa, eikä ihmiset ole sulle pahoja; tietäväthän
he, ettei isäs eikä äitis ole laiskoja, vaan eivät voi elättää paljoja
lapsiansa, nyt varsinkaan kun isäs on sairastunut». Emännän puhe
lohdutti minua niin paljon, että palasin tupaan, jossa iloinen
takkavalkea palaa rätisi, ja iloiset ihmiset tekivät käsitöitään sen
ääressä ja kertoivat matkamiesten kanssa kertomuksiansa. Muun muassa
juteltiin siellä kummitusjuttuja, jotka näyttivät hyvin miellyttävän
kuulijoita.
Minä istuin pimeässä nurkassa, josta voin nähdä ja kuulla kaikki;
kummitusjutut eivät minua yhtään miellyttäneet, sillä olin saanut lukea
erään isännän tykönä vanhasta Oulun Viikko-Sanomain vuosikerrasta
kertomuksen: »Akat vähästä hätäilevät, uroot vaaran unhottavat», ja se
oli niin paljon valaissut ymmärrystäni, että osasin heidän
kummitusjuttunsa katsoa ylön. Alapajulla kun olin, en rohjennut heidän
mietteitänsä suorastansa tyhjäksi tehdä, vaan ilmoitin että minäkin
osaisin yhden kertomuksen, jos he suvaitsisivat sitä kuulla. »Puhu,
puhu», kuului heti eräs ääni joukosta, »kerjäläispojat osaavat useinkin
satuja». Tämä viimeinen lause tuntui jokseenkin alentavaiselta, mutta
mitäpä autti, olinhan kerjäläispoika, kuin olinkin. Heleällä lapsen
äänellä rupesin pimeästä nurkastani kertomaan vasta saatua aarrettani;
se ei ollut jokapäiväisiä kertomuksia; siinä tuli esille kuningasta,
hänen korkeaa virkamiestänsä, pappia renkeinensä, linnoja, kummituksia,
väärän rahan tekijöitä ja lopussa heissäkin, vaikka niin törkeissä lain
rikkojissa, totuuden valoa j.n.e. Se teki kuulijoissa vaikutuksen:
kirveet lakkasivat kapsahtelemasta, rukit surisemasta, kartat
raasimasta, ja jokainen kuunteli uteliaasti: mikä kertomukseen lopuksi
tulisi. Kertomuksen päätyttyä huudahti talon isäntä innokkaasti: »mutta
tuosta pojasta tulee joko iso herra, taikka suuri narri, sillä hänellä
on hyvät lahjat ja muisto niin kuin vanhalla konilla». Mutta tuo
propheetallinen ennustus ei ole toteuutunut kumminkaan päin, sillä
minusta ei ole tullut isoa eikä pientä herraa, eikä ainakaan suurta
narriakaan, sillä vanhempani valvoivat kasvatustani ja katsoivat aina,
ettei minuun olisi päässyt juurtumaan pahoja, rivoja tapoja, niinkuin
valhetta, varkautta, panettelemista j.n.e. Esimerkiksi en saanut
koskaan tuoda kotia, tienistillänikään saatuja kalujani, niin kuin
vyönlukkoja, solkia, nappeja j.n.e., ettei aina pitänyt tehdä tiliä
vanhemmilleni: mistä, keltä ja miten olin ne saanut, jota ei ollutkaan
vaikea tehdä, kun oli pahaisna paitaressuna oppinut totuutta arvossa
pitämään.--Asian selvitykseksi mainitsen sivumennen--vaikka ei se kuulu
tähän jaksoon--kuinka tarkkaa kasvatukseni oli. Olin silloin
vanhempaini tykönä, ja erään talon tytön kanssa paimentamassa
lehmäkarjaa. Meillä oli eväänä voita pikkuisessa »karjarasiassa»,
leipää, ja särvinnä pari pulloa maitoa, joista toinen oli minun. Tulipa
meidän tykömme eräs poika ja pyysi maitoa juoda. Luultavasti minä en
suostunut antamaan evästäni hänelle. Silloin poika, jonka nimi oli
Volmar, rupesi lakkaristaan vetelemään lankaan pujoteltuja
nappikimppuja, yhden toisensa perästä, ja lupasi antaa minulle nappeja,
jos antaisin hänelle maitoa. Minulla ei ollut ennen ikään ollut kaupan
kalua, ja voitto kiihoitti kauppaan; ruvettiin siis rasian kannella
mittaamaan maitoa pullosta ja niin sain häneltä toista tusinaa
kirkkaita nappeja. Minä en koskaan ennen ollut saanut olla niin ison
tavaraston haltijana ja siitä ilosta näytin heti kotia päästyäni
tavarani vanhemmilleni, mutta minulle tuli niistä niin tiheä tili,
että ennenkuin sain tavarani omistus-oikeuden oikein uskottavalle
kannalle, sain käydä noutamassa mainitun talon tytön todistajaksi
asiassa, joka todisti, että olin napit saanut »Volmarilta»
rehellisellä maito-kaupalla; sitten pääsin rauhaan. Siitä asti olen
aina arvossa pitänyt vanhempaini tarkkaa kasvatusta; sillä kohta
jälkeen tuli tieto, että Volmar olikin napit varastanut, ja epäilemättä
olisin syyttömästi tullut varkaaksi, jos eivät vanhempani olisi niin
tarkoin valvoneet tavarani omistus-oikeutta, ja jos ei kaupassani olisi
ollut vierasta miestä. Siitä tapauksesta opin koko elämäni ajaksi,
etten siitä myöten ole koskaan oudolta ostanut mitään, jos ei ole ollut
vieraita miehiä.
Kah kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimmäisestä
yöpaikastani kerjuureisulla, ja nyt olen mennyt kaikenni pois
aineestani!
»Enkö minä sitä sanonut, että kerjäläispojat osaavat satuja puhua»,
sanoi muuan, ikäänkuin kerskataksensa oikeasta ennustuksestansa.--
»Mutta se ei ollutkaan satu» sanoi toinen kuulija, »mistä olet tuon
kertomuksen kuullut?» kysyi hän sitten minulta.--»Olen sen lukenut»,
vastasin minä.--»Lukenut! mistä?» oli usea kummasteva ja kysyvä ääni.--
»Kiviojan Esa isännällä on semmoinen kirja, jossa ei yksi asia ole
järkiään loppuun astikka, vaan ennenkuin pitkät asiat loppuivat, oli jo
muitakin lyhyempiä asioita välissä, ja aina kun asia katkesi, oli alla:
'lisää toisten', selvitin minä toimessani».--»Mikä sen kirjan nimi
oli?» kysäisi muuan.--»Sen oli joka toisessa lehdessä nimenä: 'Oulun
Viikko-Sanomia', ja ettepä usko kuinka paljo siinä oli hupaista
lukemista», selvitin minä, kun en paremmin ymmärtänyt vielä
sanomalehtien järjestystä.--»Ne ovat aviisuja», sanoi muuan.--»Mitenkä
sen saisi sieltä lainaan?» kysyi taas joku.--»Kaikkiapa lainaan
haetaankin, eihän aviisuissa ole muuta kuin loruja; parempi kun lukee
Jumalan sanaa», sanoi taas joku joukosta.
Kun minä kuulin että sitä minun hyvää kirjaani haluttiin lainaan,
tarjosin minä kohta itseäni sen hankkijaksi ja juoksin päätäsuoraan
hengestyksissä Kiviojan Esa isännän tykö. Hän oli takkavalkean ääressä
juuri lukemassa mainituista sanomista: »kuinka kaunis ja kestävä
punamaali saadaan huoneitten ulkoseiniin;» tilaisuus näytti erittäin
lupaavalta. Minä en oikein tohtinut hengittääkään, paljaasta
kunnioituksesta niin viisasta miestä kohtaan, joka omisti semmoiset
tietoaarteet, odotin vaan milloin hän lopettaisi tieteilemisensä. Sen
tehtyä lähenin minä ujosti isäntää ja pyysin »sitä kirjaa» lainaan.--
»Etkö sinä ole kerjuulla? Miten minä sinulle kirjani lainaisin?» lausui
isäntä.
»Nikkilän pojat pyysivät sitä lainaan», selitin minä.
»Sinnehän minä annan ne revittäville», sanoi isäntä, löi »kirjansa»
kiinni, painoi lakin paremmin kallelleen päähänsä, puhaltaa tuhahutti
nokkaansa, niin kuin tapansa oli, nousi ylös ja meni kaappinsa luo,
otti avaimet, aukaisi kaappinsa ja paiskasi, että moksahti, »aviisunsa»
sinne, pani kaappinsa lukkoon, otti avaimen pois suulta ja niin oli
päätös tehty. Minä palasin hyvin alakuloisena ja puoletonna yöpaikkaani
takaisin, jossa surumielin kerroin, että: Kiviojan Esa isäntä ei
antanutkaan »kirjaansa» lainaan.--
Iltasen saatuani menin matkamiesten kanssa saunaan maata, ja taas
rupesi sama katkeruus, kuin alussakin, valloittamaan mieltäni, kun mä
mietin tilaani. Viimein valloitti minun uni, joka on niin tasapuolinen,
kuin kuolemakin, niin köyhille kuin rikkaillekin, mutta molemmille
rakkaampi kuin jälkimäinen. Nukkuissani näin unta: minä olin olevinani
isäntänä ja kylvävinäni siementä suurella vainiolla omaan peltooni,
joka oli hyvässä voimassa ja järjestyksessä. Herättyäni tuntui uneni
jotenkin lohdulliselta, ja ajattelin: »Kävisköhän niin, että olisin
maailmassa vielä isäntänä?»--Kukas ei tulevaisuuttansa mielihyvällä
toivoisi hyväksi?--Aamulla nousivat matkamiehet niin kuin talon väkikin
ylös, ja matkamiehet hankkivat lähtöänsä. Yksi matkustaja oli yön
tienoona kadottanut kintaansa, ja niitä haki sekä talon väki että
matkamiehet, eikä niitä löytänyt kukaan. Viimein minä satuin
havaitsemaan, että kadonneet kintaat olivat erään kakluunin takana
puitten alla. Niinkuin olisin suurenkin aarteen löytänyt, sieppasin
minä kintaat, ja juoksutin ne kaipaavalle matkamiehelle. Minä toivoin
että hän olisi ainakin hyvästynyt, kun sai kintaansa, mutta sen sijaan
että hän sen olisi tehnyt, löi hän niin kovasti minua kasvoille, että
lensin kintaineni päivineni toiseen seinään, ja alkoi veri purskua
suun, sieraimen kautta. Sitä tehdessään kirosi hän kauheasti, että »tuo
kerjäläispoika, sen vietävä, oli varastanut minun kintaani». Minun
tapasi paikalla valtava itku, joka onkin ainoa turva vähäväkiselle,
syyttömästi vääryyttä kärsivälle. Kaikki läsnä olevat, sekä talonväki
että matkamiehet, kauhistuivat hänen tekoon, ja rupesivat minun
puolestani vaatimaan häneltä hyvitystä, sillä tavalla, että hän
maksaisi minulle jotain, kun hän oli niin hävitön ja löi minua niin
kovasti siitä hyvästä työstä, että minä hänen kadonneet kintaansa
löysin. Mies oli pahemmassa kuin pulassa raivostuneen joukon keskellä,
mutta ei ruvennut mihinkään maksoon--lieneekö ollut millä maksaakaan--
vetäysi takaperin vaan ovelle, hyppäsi ulos, siellä rekeensä, löi
ruoskalla hevostaan ja niin meni. Sen tapahduttua rupesivat talonväki
ja matkamiehet kokoilemaan minulle muutamia vaskirahoja ja antoivat
eväsleivistään minulle useoita leivän puoliskoita, osoittaaksensa
sillä, etteivät he suostuneet tuon miehen ilkitekoon. Nämät lahjat
tuntuivat minusta jonkunlaiselta, mutta liika kalliisti ostetulta
hyvitykseltä; lyönti se olisi mennyt lyöntinäkin, mutta syyttömästi
varkaaksi soimaaminen, se oli mielestä menemätön. Siitä opin sen, etten
ketään ihmistä, olipa se sitten kuka tahansa, ole syyttänyt varkaaksi,
vaikka asia todeltakin näyttäisi, ennenkuin se on todistettu.
Samana päivänä, kun lähdin siitä talosta, tapasin kaksi muuta tuttua
kerjäläis-poikaa, joka oli olevinaan koko lohdutus minulle, kun
muitakin oli samassa kadotuksessa; päätettiin siis lähteä yksissä
neuvoin onneansa koettelemaan. Mutta pian havaitsin ettei tämä uusi
kumppanius ollutkaan minulle miksikään hyödyksi. He olivat tottuneet
valehtelemaan ja näpistelemään, ja jos minä heitä siitä muistutin, sain
kohta korvilleni. Taloissa kun oltiin, ja kun meitä käskettiin johonkin
asiaan, lykkäsivät he tavallisesti aina asian teon minun niskoilleni,
sanoen silloin aina minua vahvimmaksi; mutta kun oltiin itseksemme,
silloin he antoivat minun tuta, että olin kehnoin. Ei tuntenut
hauskalta sekään. Kerran kävi niin, että meitä ajettiin takaa varkauden
tähden, ja takaa-ajajat löysivät piippunsa toverieni lakkareista! Siinä
täytyi minunkin, vaikka olin asiasta tietämätön, seisoa syynin alla,
niinkuin kaakkiin tuomitun, ja piipun löydyttyä--vaikka se ei häävi
ollut, vaan piippu se kumminkin oli--ottaa korvilleni niinkuin
toistenkin. Kuinkas muutoin: olimmehan me kerjäläispoikia ja vielä
varkaitakin, mitäpä me olimme yksi toistansa parempia--saada meidän
kaikkein piti!--Kun tämä uusi seurue tuntui niin hankalasti rupeavan
vaikuttamaan vastaisiin toimiini, päätin erauta koko »kumppaljuunista».
Kun taloudessamme ei ollut mitään jakamista, sillä itsekullakin oli
tavaransa omassa pussissaan, erkausin heistä ilman keskustelutta, siten
että lähdin erihaaralle heidän tietämättänsä. Nyt kyllä loppuivat
ilkeydet vähemmälle, mutta taas rupesi tilani minua kovin surettamaan.
Näin mennessäni talosta taloon, pyytäen armoleipää, tapasi minun eräänä
päivänä erin-omainen murhe, joka ei haihtunut millään tavoin. Aina vaan
kohosi rinnassani itsearvoni tunto siinä muodossa, että jos pääsisin
jotenkin siihen tilaan, että saattaisin omalla työlläni ansaita
elatukseni, eikä tarvitseisi kuulla kerjäläispojan nimeä ja kärsiä niin
paljon syytöntä sortoa ja pilkkaa!--juuri näitä miettimässä ollessani,
tuli samaan taloon vanhempiani likellä asuva köyhä akka, elatuksen
hankkimisessa hänkin. Heti kun näin hänen, valtasi murhe niin mieleni,
etten voinut enää itseäni pidättää, vaan puhkesin itkuun, jota
salatakseni kytäisin taas porstuan oven taa ja vedin oven eteeni, ettei
minua olisi kukaan nähnyt. Siellä annoin kyynelteni vapaasti vuotaa,
keventääkseni sydäntäni.
Mutta alin-omainen niiskutukseni ei antanutkaan olla minun salassa,
vaan ilmoitti ihmisille, että porstuan oven takana on olento, jolla ei
liene asiat--ainakaan omasta mielestänsä--oikeassa. Yksi ja toinen tuli
minulta kyselemään, mikä minua vaivasi, ja oliko kukaan tehnyt minulle
pahaa? Siinä talossa ei minulle ensinkään tehty pahaa, päinvastoin
olivat he hyviä ja sääliviä ihmisiä, mutta ei sekään auttanut; kaikki
eivät olleet niin. Minä en saattanut itkultani vastata kyselijöille
mitään, niin oli sydämeni täysi. Viimein tuli ennen mainittu köyhä
akkakin kyselemään syytä itkuuni, jolle suurella vaivalla ja änkäämällä
sain sanotuksi taas ne kurjuutta sisältävät sanat: »kun pitää kerjätä».
Minä en saattanut hänelle olla selvittämättä suruni syytä, hänelle,
joka oli minussa surua kiihoittanut ja joka oli minusta kaikkein paras
ihminen tällä kerralla. Kun hän sen kuuli, sanoi hän: »tuo poikaraukka
kuolee tänne surusta ja ikävästä; lähde minun kanssani, minä vien sinun
vanhempaisi tykö vielä tänä iltana».--Eivät kenenkään kuoleman-alaisen
sanat liene soineet paremmalta yhdellekään murheelliselle sielulle,
kuin sen köyhän akan sanat soivat minulle. »Olihan nyt toivoa päästä
kotia--vanhempain luokse, joilla ei liene paljon minulle antamista
eineeksi; vaan sen enempi oli heillä antaa sitä, mitä vanhemman sydän
kätkee. Onhan vanhempain koti vissisti se paikka, jossa ei luulla minua
'varkaaksi', sillä he ovat minun opettaneet sitä välttämään, ja he ovat
minun koetelleet, voipihan sen uskoa, että he pitävät minun rehellisenä
lapsenaan. Missä olisi maailmassa heidän vertaansa?» Nämät ajatukset
lensivät nopeasti pääni ympäri, ja pian oli suru haihtunut. Lähdin siis
mainitun akan kanssa kotia koti. Yhtäkaikki peloitti minua mennessäni:
»Jos ei olisikaan paremmasti asiat vanhemmillani kuin lähteissäkään,
niin olisi sama leikki edessä.--Mutta vähä lukua, ei nyt saa ajatuksia
niin pitkälle päästää, saanhan ainakin olla yötä rakasten vanhempaini
luona, ja se kannattaa».--Ilta ja koti lähenivät. Tykyttävin sydämin
lähenin huonetta, jossa vanhempaini asuivat. Sieltä näkyi valkea,
olivathan siis kotona. Astuin sisälle: isä oli pärevalkean ääressä,
puhdetöikseen kutomassa seulanpohjaa, ansaitaksensa silläkin jotain;
äitini kehräsi kylän kehruuksia. Heti kun havaitsivat minun, ihastuivat
he, että tulin kotiin. He sanoivat kovin murehtineensa minua, kun
tiesivät kuinka vastenmielistä minusta kerjuu oli; se kuului joltakin.
Äiti tuli heti riisumaan vaateriepujani ja kylmettyneitä kenkäresujani
päältäni, toimitti minua lämmittelemään, ja kyseli matkani kuulumisia.
Itku silmissä kerroin minä hyvät ja huonot puolet. Silloin äiti sulki
minut syliinsä ja sanoi: »Jumalan avulla ja kättemme työllä toivomme
voivamme yksissä elää, jos ei lihavasti, niin kumminkin laillamme.
Koetetaan yhdessä elää, ettei sinun tarvitse kärsiä niin paljon pahain
ihmisten sortoa ja pilkkaa. Jos emme voi yhdessä kohden elää, voimmehan
ainakin kuolla».--Se tuntui joltakin. Koti olikin rikastunut sillä
aikaa, kun olin kerjuulla. Siihen aikaan oli vielä kotitarpeen
viinanpoltto voimassa, ja sitä koettiin polttaa uskolti, katsomatta
oliko siihen varoja taikka ei, ja silloinkin, vaikka kova köyhyys
rasitti maakuntaa. Vanhempani olivat saaneet eräästä talosta
rankinsakoja, ja siihen joitakuita kappoja oikeata viljaa höystöksi, ja
niin olivat he leiponeet koko leipomuksen leipiä. Voi kuinka rikkaalta
nyt näytti, kun oli omasta varasta koko vartaallinen leipiä; jos
kohtakin rankinsakoisia, olivathan ne kumminkin aivan omia. Isä oli
myös jo niin parantunut, että kykeni työhön, ja kulki eräälle talolle
metsässä hakkaamassa. Isä oli metsäretkillään jolloinkin pannut ansoja
moniaisiin katoksiin, ja juuri sinä iltana, kun minä kotia tulin,
sattunut saamaan katoksestaan metson, joka maata pätkötti lattialla.
Voi! Kenen oli parempi olla maailmassa, kuin minun silloin oli:
vanhemmat olivat hyvät ja rakkaat, leipiä oli orrella ja leivän
särvintä lattialla, ja niin olivat huomisen päivän surut poistetut!
Muutoin alkoi nyt onni olla myötäisempi. Sen talon isäntä, jossa olimme
huonemiehinä, pudotti seuraavana päivänä pappilan rautakangen joen
pohjaan, avantoa avatessaan, eikä saatu sitä ylös, vaikka puoli päivää
yritettiin. Isäntä sanoi viimein minulle, tarjotessani itseäni kankea
ylös-ottamaan: »Jos vaan saat sen kangen ylös, niin saat vankan
sangollisen potaattia».--Se oli minulle mieluinen sana, sillä minulla
oli keino muka valmiiksi mietitty kangen ylössaamiseksi. Juoksin siis
noutamaan pitkän saikaran, köyden ja kivimukulan, sidoin köyden toisen
pään saikaran päähän kiinni, ja kivimukulan köyteen, parin sylen päähän
saikaran päästä--sillä minulla oli salainen aavistus, että kanki oli
pohjassa pystyssä--työnsin joen pohjaan sen saikaran pään, johon köysi
oli sidottu, ja aloin sillä kiertää avannon kohtaa. Aikani kierrettyä
rupesin junnaamaan ylös, ja hei!--kanki tuli ensikerralla ylös, ja
potaattisanko oli minun. Hätäkö elää: leipää, lihaa ja potaatteja!
Vanhemmillani oli eläiminä moniaita lampaita. Näiden lampaitten
elatusvaroja lisätäksensä, toi isä metsästä tullessansa useinkin nuoria
haapoja, ja kuori niitä iltamilla hienoiksi siepaleiksi, joita lampaat
söivät ahnaasti. Kerran niitä katsellessani, johtui mieleeni ruveta
pukartamaan umpipuusta jotain pienen astian tapaista. Aikomisesta
työhön, ja huomenna minulla oli pikkuinen kiulu. Ei se ollut juuri
sievän näköinen, vaan sinne päin se kumminkin oli. Illalla saatin
näyttää isälle, että minäkin olin jotakin tehnyt. Isä katseli teostani,
ja sanoi: »rupea koittamaan työtäs siistimmäksi, tee niitä enempi ja
vie pappilan lapsille sitten kaupaksi».--Minä ilolla lupasin koettaa.
Huomenis-päivänä toi isä metsästä raaka-aineita nuorelle
tehtailijallensa, ja minä rupesin innolla työhön, jossa isä ohjaili
minua. Viikon päästä oli minulla valmisna koko joukko sieviä,
umpipuusta tehtyjä, pieniä astioita, jotka hyvin sopivat lasten
leikkikaluiksi. Oli lauvantaipäivä, ja pyhä uhkasi tulla leivätönnä
perheeseen; mutta minulla oli kaupanhalua, läksin siis onneani
koettelemaan pappilaan. Pappina oli silloin pitäjäässämme oikea köyhäin
isä, yli koko maamme tunnettu Jonas Lagus. Menin lasten tykö ja
esittelin asiaani. Lapset heti ihastuivat tuomiini kaluihin ja pyysivät
vanhempiansa ostamaan niitä heille. Pastori kysyi: mitä minä tahtoisin
--astioillani?--»Kun saisin vähän leipää ja kaloja, ei ole kotona
ruokaa», vastasin minä.--Sen kuultuansa antoivat he minulle niin paljo
leipiä, hyvän joukon silakoita ja palasen lihaa, etten saattanut niitä
kantamalla viedä kotiini, vaan minun täytyi ottaa kelkka pappilasta
lainaan. Päälliseksi pyysivät he että tekisin heille vielä paljon
semmoisia pieniä talous-astioita ja muita leikkikaluja, sillä
pastorilla oli paljo pieniä lapsia, ja että rupeaisin tuomaan heille
lattiahakoja kahdesti viikossa, jonka pyynnön ilomielellä lupasin
täyttää.
Ei kukaan liene iloisemmalla mielellä koskaan rientänyt kotiaan, kuin
minä nyt riensin, kun tiesin keventäväni vanhempaini surun huomisesta
päivästä. Kyllähän se tuntui mielessäni, etten ollut saanut kaikkea
hyvyyttä ansioillani, vaan se kumminkin lohdutti mieltäni, etten ollut
sitä suoraan kerjännyt. Vanhempani olivat ilosta tukehtua, kun näkivät
mitä minä toin, ja kun kerroin kuinka minua pyydettiin tekemään vielä
lisää astioita ja muita leikkikaluja, ja hankkimaan lattiahakoja, niin
puhkesivat he kyynelsilmin kiittämään pappilan väkeä, ja minäkin sanon
vielä nytkin: »Jumala heitä siunatkoon!»
Minä rupesin kohta työhön. Silloin alkoivat pappilan lapset saada
pyttyjä, sankoja, kiuluja, korvoja, kirnuja, hevosia, lehmiä, lampaita
j.n.e., niin että se ei ollut vähä, mitä yhä välistä vein pappilaan.
Lattiahavoissa pidin myös pappilan pari vuotta, jotka piti talvella
olla hienoista kuusen ja kesällä nuorista katajan havoista.
Leikkikaluja tehdessäni vartuin aina paremmaksi käsistäni, ja rupesin
tekemään isompiakin kaluja, niinkuin lusikoita, piippuja, jotka
lakeerasin, rasioita, konseloita, hakasia, höylänpäitä, kuontalolapoja
ym., jotka äiti kylillä vaihetteli ruokavärkkeihin ja niin sai niillä
aina jotakin. Isä ja äiti tienasivat myös minkä voivat, ja niin elää
kitkuteltiin, jos ei kaikesti juuri niin lihavastikaan, vaan kumminkin
kerjäämättä.
Kertomuksestani olen kokonaan unhottanut, että lukemisestani vanhempani
pitivät parhaan huolen. Jo aikaisin opettivat he minun kirjalle, ja
vähän häpeissäni täytyy mainita, että olin viiden vuoden vanhana
yhtäläinen lukija kuin nytkin. Aina muistan ensimmäisen kinkerimatkani
omituisuutensa vuoksi. Kun pappi kirjoitti lukuani kirkon kirjaan, niin
minä, hökäle kun olin, menin hänen olkansa ylitse katsomaan ja pyysin
että hän opettaisi minut kirjoittamaan.--»No, minkätähden sinä
kirjoittamaan opetteleisit?» kysyi pappi.--»Että mä papiksi pääsisin»,
oli vastaus.--»Minkätähden sinä papiksi tahtoisit?» oli taas kysymys.--
»No, hei! kun ne hyvää syövät ja komeasti kävelevät», vastasin
minä ällistymättä. Silloin valloitti nauru koko kinkeriväen.--
Lukukinkereillä annettiin minulle pieniä kirjasia palkinnoksi hyvästä
luvustani, josta toiset pojat minua vihasivat ja pilkkasivat, itse kun
saivat toria, ja kutsuivat minua »maisteriksi.».
Minä olin aina rehellinen vanhemmilleni, enkä salannut heiltä mitään,
vaikka miten olisi ollut asiat, josta myös sain pilkkaa kuulla. Kerran
olin unohduttanut ulkolukuni, ja pappi käski sanoa äitille terveisiä,
että: »Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan».--Kinkereiltä tultuani
kysyi äiti: »Mitä sinne nyt kinkereille kuuluu?»--»Pastori käski sanoa
teille terveisiä, että Pekka on nyt mennyt laiskain luokkaan», vastasin
minä.--Voi kuin toiset lapset hulluttelivat ja pilkkasivat minua, kun
minä muka en osannut omaa puoltanikaan pitää,--kummako se oli heille,
kun olivat itse vilpillisiä! Eipä niistä tullutkaan yhdestäkään
kunnollista ihmistä.
Kun kerran olen ruvennut kertomaan niistä oppilaitoksista, joita olen
saanut nauttia, niin kerron perille asti. Ylempänä mainittu pastori oli
kotonansa pitänyt, joku aika takaperin, vapaehtoista koulua, jossa muun
muassa oli kylän nuorukaisille opettanut kirjoitusta ja luvunlaskua. Se
oli nostanut semmoisen opinhalun seurakunnan nuorukaisissa, ettei
heidän joukossaan kuulunut muutakuin: »2 kertaa 2 on neljä, 7 kertaa 7
on 49», ja »pitääkö tuossa sanassa kirjoittaa kova vai pehmeä 'tee'?»
j.n.e. Toistensa kirjoitusvihkoja muka tarkasteltiin sekä kauno- että
oikokirjoituksen suhteen, ja toiset oikoivat toistensa vikoja, sillä
koulu oli loppunut jo pari vuotta sitten. Taulu ja kirjoitusvärkit oli
melkein joka lapsella, ja metsäteitten varret olivat talvella
kirjoitetut täpitäyteen, että ne olivat niinkuin haravoidut; oppilaat
olivat niihin risun nokalla kirjoittaneet mielilauseitansa, jotka
kaikki eivät tainneet olla juuri niin siveelliseltä pohjalta kotoisin.
Se oli laaja koulu se; olihan siinä vapaat kirjoitus-aineet, vapaa
paperi ja kynä, josta ei tarvinnut köyhemmänkään mitään maksaa, ja
vielä siitäkin oli se merkillinen, että paperi tavan takaa uudistui
aivan entisen veroiseksi, sopihan siihen, hevosta ajaissa, koetella.
Mitäpä siitä jos hevonen kuormansa kanssa jättikin, oltiinhan nuoret ja
juostiin jälkiin; sen paremmin posket punoittivat.--Semmoinen koulu se
oli.--
Ennenkuin menen edemmäksi kertomuksessani, mainitsen sivumennen, mitä
sellainen koulu on vaikuttanut. Aikoina vielä, joilta kertomus on, ei
pidetty yhtään kalukirjoitusta, ei ainoataan huutokauppaa eikä muita
kirjallisia toimia oman pitäjään suomalaisilla asukkailla, vaan ne työt
toimitti kaikki toisessa pitäjäässä asuva nimismies isosta palkasta,
sillä hän otti kalukirjoituksesta ja huutokaupoista sadan ja
neljänkymmenen markan vaiheille, kuinka asia oli; maan kauppakirjoista
2 markkaa 40 penniä j.n.e. Nyt on jo pari vuosikymmentä oman kunnan
miehet tehneet edelliset työt kolmen ja kahden kymmenen markan
vaiheella, ja jälkimäiset 50 pennillä, eikä ole sitten herrasmiestä
niissä toimissa nähty, sillä kirjoitusmiehiä on kunnassa kosolta.
Silläkin tavoin on jo semmoisestakin koulusta ollut kymmenientuhansien
markkojen voitto pitäjäällemme, lukematta mitä se muutoin on
kansallishenkeen vaikuttanut, vaikka melkein yleiseen vielä tahdotaan
kovin peljätä »puoliherroiksi» tulemista, väittäin, ettei »talonpoika
tarvitse mitään oppia», jonka mielilauseen pohjalla vastustetaan
kansakouluja ja muita oppilaitoksia.--
Siinä talossa, missä vanhempani olivat huonemiehinä, oli poika, joka
oli parhaita edellä mainitun koulun oppilaisista. Sille sanoi isäni
eräänä iltana: »kun opetat, Junnu, tuon meidän pojan kirjoittamaan,
niin minä maksan sinulle puolen riksiä».--Junnu ihastui heti niin
isosta tarjoituksesta ja kysyi innokkaasti: »annatteko todella?» Isäni
vastasi: »heti kun poika kirjoittaa luettavaa kirjoitusta, saat sen,
jonka olen luvannut». Hei kuinka ne keskustelut miellyttivät minua:
»nythän saan opetella kirjoittamaan, niin kuin toisetkin pojat, ja
kukatiesi saan minäkin vielä ansaita puolen riksiä kirjoituksellani!»--
Se yö ei tahtonut loppua milloinkaan, niin pitkä oli se mielestäni,
sillä aamullahan jo sai koettaa. Voi kuinka se tuntui hyvin käyvän
laatuun!--eihän siinä ollut muuta kuin kynällä ja läkillä teki
paperille koukeroita, niin--mutta oi! pitihän se tulla semmoista, että
sitä saattoivat muutkin lukea, se minua huolestutti!--Kun aamu tuli,
ruvettiin työhön. Ensimmäiseksi läksyksi tehtiin isot ja pienet
aakkoset, ja yksikkönumerot nimisanojen kanssa, siinähän oli kylläksi.
Minä tein ahneesti päivän työtä ja illalla menin saaliini kanssa
opettajani tykö, näyttämään työni hyvyyttä.--»Voi kuinka olet tehnyt
rumia», sanoi opettaja. »Ja iso koo ja ärrä ovat aina tehdyt
väärinpäin», lisäsi hän, »ja numeroissa ovat: kakkonen ylön-alaisiaan,
viitonen ja seitseminen nurinpäin; koeta vasta tehdä kirjaimet
kauneimpia ja kaikki oikein päin», muistutti opettaja.--»No sepä nyt on
kumma», ajattelin minä, kun ei ne tulleet kelvollisia, ja niin tarkasti
kun minä niitä koin tehdä!»--Toisena iltana menin taas opettajan tykö
työni kanssa, ja opettaja sanoi että kirjaimet ja numerot olivat nyt
kaikki oikein päin ja paljon paremmat kuin eiliset; se tuntui hyvältä.
Minä kysyin nyt opettajalta: »miksi pidetään kaksi peetä ja kaksi teetä
ja koota?»--»Siksi niitä kutakin pidetään kaksi, että herrat pitävät
toisia ja talonpojat toisia kirjaimia», selitti opettajani toimessaan.
Luultavasti teki opettajani selvityksensä semmoiseksi siitä syystä, kun
ei itsekään tiennyt asiata paremmin, vaan pitäähän opettajan selvittää
oppilaisensa kysymykset--kuinkas muuten! Selvitys ei tyydyttänyt minua.
»Miksi herroilla pitää olla erilaiset kirjaimet kuin muilla?» kysäisin
taas.--»No etkö sinä näe, että herrat ovat muutenkin erilaisia kuin
muut ihmiset? Niillä on helpommat päivät, parempi ruoka, paremmat
vaatteet, ja päälliseksi ovat he oppineita», selvitti taas opettajani,
ja se selvitys riitti. Olinhan omin silmin nähnyt kuinka suuri väli oli
esimerkiksi oman perheeni ja herrasperheitten elämän välillä, ja minua
oikein hävetti kun meninkään kysymään semmoisia asioita, joiden olisi
pitänyt olla itsestänsäkin selvät. Tosin vielä yritti mieleeni tulemaan
semmoisia kysymyksiä kuin: »kun kerran herroilla on joitakuita eri
kirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?»--vaan ei nämät
epäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani oli
antanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!
Tätä seikkaa olen monasti ajatellut ijällisempänäkin, ja olen aina
tullut siihen päätökseen, että jos opettajani olisi ollut oppineempi,
niin olisin kaiketi tullut paremmaksi oikokirjoituksessa kuin olen, ja
että opettajaksi pitäisi aina valita, olkoon koulun kuinka halpainen
tahi ylhäinen tahansa, niin oppineita opettajia kuin suinkin
mahdollista, sillä »kuinka taitaa sokea sokeata taluttaa?»
Niin, kumminkin opettelin kirjoittamaan, ja kuukauden päästä voin
vanhemmilleni näyttää omakätisesti kirjoitetun nimeni paperilla, josta
vanhempani suuresti ihastuivat, ja Junnu sai puolenriksiänsä. Semmoinen
se oli se kouluni, jossa en juuri hääviksi tullut, mutta kumminkin olin
nyt jo, en ainoastaan luku-, mutta myös kirjoitus-mieskin, ja nyt
olivat lumihanki ja kirjankannet hädässä. Vanhempani eivät ymmärtäneet
kieltää minua sotkemasta kirjan kansia, sillä olihan se heille iloinen
asia, kun heillä oli niin oppinut poika, joka kirjoitteli kirjan
kansiin. Vielä nytkin näkyy kirjain kansissa niitä sotkuja, jotka eivät
suinkaan kiitä tekijäänsä.--Semmoisen kustannuksen minun isäni teki
minua kouluttaissaan, mutta sen luulen olleen ainakin yhtä ison, kuin
köyhän lesken »ropon» panon uhriarkkuun, sillä isäni ei suinkaan
maksanut puoltariksiään siitä mitä hänellä liiaksi oli. Ja jos kohta
kouluni ei ollut sen pätevämpi, ja jos en siellä sen paremmaksi tullut,
niin opin kumminkin siellä jotain, jota eivät kaikki muut kansalaiseni
olekaan saaneet oppia, nimittäin kirjoittamaan.
Lapsuuteni aikana oli minulla kerta vielä kova koetus, joka ei mene
mielestäni niin kauvan kuin elän. Minä olin poissa vanhempaini tyköä
koko talvikauden, eräässä talossa hevosta toisen jälkiin ajamassa,
ansaitakseni sillä tavoin ruokani. Se talo oli niin lähellä vanhempani
majapaikkaa, että kuljin heidän tykönänsä yötä.--Olin silloin 12 vuotta
vanha. Erään kerran oli häät ylipäässä pitäjäästä, ja sen talon tytär,
jossa olin hevospoikana, oli myös häihin kutsuttu. Hänellä oli
kyytimiehenä nuori aikamies, erään talon poika. Häiden loputtua kun he
myöhään illalla tulivat kotia, ei kyytimiestä päästetty yötävasten pois
talosta.
Minä, joka olin talon »asiapoika», päästin vieraan hevosen, panin sen
talliin, syötin, juotin sen hyväksi, jos hyväksi, korjasin värkit ja
reen hyvään talteen, jonka tehtyä sain iltaseni ja menin kotia hyvällä
omallatunnolla, niinkuin ainakin. Aamulla aikaisin tulivat mainittu
kyytimies ja talon renki vanhempani tykö, ja sanoivat että minä illalla
olin varastanut kyytimiehen siloista avaimen--hänen hevosellansa oli
talvisilat--ja pyysivät hyvin laupiaasti, että minä antaisin hyvällä
pois silain avaimen, niin silloin ei muka seuraisi mitään pahempaa.
Minä olin niinkuin ukkosen iskemä, niin hämmästyin minä tuosta
äkillisestä ja kunniaa loukkaavasta syytöksestä. Tietysti minä hyvin
punastelinkin, jota usein pidetään varmana syyllisyyden merkkinä, mutta
tällä kerralla se oli ainakin petollinen: saattaahan kunniallinen
ihminen punastua paljaasta raa'asta syytöksestä, olematta silti
viallinen.
Minä en voinut muuta lausua puolustuksekseni kuin: »en minä ole sitä
ottanut». Mutta se ei tyydyttänyt päällekantajaa. »Näkeehän sen, koska
niin punastelit ja hätäilet, että sinulla se on silain avain, ja eihän
se mihin ole joutunut, sinä kun illalla korjasit hevosen värkit. Laita
vaan avain kiiruusti tänne, taikka...», kuului päällekanne, niinkuin
ukkosen jyrinä.--»En ikänä minä ole tavannut pojassa sitä vilppiä,
sillä me olemme pienestä pitäin opettaneet häntä pitämään toisen omaa
pyhänä», sanoi äitini.
»Haa, sinä puolustat varasta ja vahvistat sitä vielä sikiössäs
lujemmaksi; kyllä sen vielä näet kun varsasi paalussa riippuu; parempi
olisi jos ottaisit häntä niskasta kiinni ja antaisit selkään oikein
oikeasta kädestä, koska ei hän muuten tunnusta, taikka jos et sinä sitä
tee, niin kyllä minä sen seljän kypsytän», sanoi taas päällekantaja.--
Se loukkasi äitini kunniantuntoa. Hän meni ulos ja toi tullessaan tyven
puolen perävitsasta, sieppasi minun niskasta kiinni ja löi kerran
selkääni ja kysyi: »oletko sinä ottanut sen avaimen? tunnusta paikalla,
taikka minä muokkaan sinun niin, ettet paikalta pääse, tunnusta heti»,
ja häristeli kepillänsä.--Sitä tuskaa ei arvaa kukaan muut kuin
kokenut, joka minulla silloin oli: karkea, raaka, kunniata loukkaava,
syytön syytös niin rumasta rikoksesta kuin varkaus, mursi kovin
sieluani ja päälliseksi oli vielä ruumiillinen kipu tarjolla. »Voi
äitikulta!» sanoin minä, »enhän koskaan ennenkään ole varastanut, enkä
nytkään; miten minä tunnustan itseni syypääksi rikokseen, jota en ole
tehnyt, ja kuinka annan takaisin sen, jota en ole ottanut? Vaikka
hengen ottaisitte paikalla, niin en voi toisin tehdä; tässä minä olen,
tehkää minulle miten tahdotte».--Äiti ei lyönyt muuta kuin sen yhden
kerran. Hän nakkasi kourastansa vitsan pois ja päästi irti minun sen
kuultuansa ja sanoi: »En suinkaan minä rupea lastani vaivaiseksi
pieksämään tuommoisten todistusten nojalla. Minä en ole ikään varasta
puoltanut, niinkuin sinä syytät; laita vaan tukevammat todistukset
syytökseesi ja sinä näet etten silloin jätä rankaisematta, ja toivon
että jättäisit meidät rauhaan, sillä jo nyt on kylläksi».--»Älkää
huoliko sen kappaleet, kyllä minulla on vielä parempiakin keinoja,
koska te ette oikeata tottele; minä käyn tulevana yönä Kiiskin Pekan
kanssa kirkkomaassa niin saatte nähdä mitä siitä seuraa: onko sitten
parempi tuoda varastettu kalu takaisin, kaikkein kivien ja puiden
lyödessä, ja jäädä sitten ijäksensä kuoleskelevaiseksi?» uhkaili
päällekantaja.--Äiti rupesi häntä pilkkailemaan: »käy, käy vaan, vaikka
kävisit karjamaassa, oletpa, raukka, hyvin typerä, kun kehtaat
tuommoisia puhua; kyllä minäkin koen olla apuna, että poika pääsee
hyppyyn kun tarvis tulee», sanoi äiti.--Lapsellinen kuin olin ja vähän
taika-uskoisen pelon alla, kysäisin minä: »tekeekö ne syyttömälle
mitään?»--»Ei ne syyttömälle mitään tee», vastasi päällekantaja.--Se
sanoma helpoitti sydäntäni, niinkuin raskas kuorma olisi pudonnut pois
päältäni, ja minä sanoin iloissani pilkallisesti: »kyllä minä koen
maata yötäpäivää vaate päällä, että olisin valmis lähtemään hyppyyn,
kun tarvis tulee».--»Älä ylpeile, p----le», lausui päällekantaja, ja
sillä hyvästijätöllä meni hän pois. Jälistäpäin kuulin että todellakin
he olivat kontanneet kirkkomaassa, sillä kansa oli silloin vielä
kotipitäjäässäni, paremman valistuksen puutteessa, peräti
taika-uskoinen, joka kuitenkin on nyt jo niin hälvennyt, että jos
jossakussa havaitaan vihjauskaan sinnepäin, niin hän joutuu kohta
yleisen pilkan esineeksi. Summa vaan on koko siitä tenhokonstista,
ettei ole sen koemmin näkynyt koko »konninkaisia» eikä »männinkäisiä»,
enkä ole tullut »kuoleskelevaiseksi», vaan kuolevaiseksi kyllä jäin sen
tapauksen perästä, niin kuin siihenkin asti olin ollut.
Olen usein miehenä ollessanikin muistanut sitä asiata, ja minua on
kummastuttanut, kun ihmisen kunnia ja terveyskin pannaan alttiiksi, ja
niin siveyttä loukkaavaa meteliä saatetaan pitää niin vähäpätöisen
kalun kuin silainavaimen tähden, ja--todistamattomasti!--Ei muuta
todistuskappaletta kuin omat ennakkoluulot! Se on liika paljon!
Kun mä kerron vielä, miten ensikerran tupakkia panin suuhuni, niin on
lapsuuteni aika kerrottu. Oli »Kataja Jussi» niminen aikamies, joka
kulki kerjäten, se oli kova tupakkimies. Kerran se tuli siihen taloon,
jossa vanhempani asuivat, ja rupesi hakkaamaan kotikasvu-tupakeita.
Olin silloin 10-vuotias. Minä menin kyselemään: »mitä ne ovat?»--
»Kataja-Jussi» rupesi heti hyväntahtoisesti selvittämään: »ne ovat
oikein hyviä, niitä pannaan suuhun ja pidetään vaan suussa; panesta
sinäkin näitä suuhus».--Se kehoitus oli niin ystävällinen ja
hyväntahtoinen, että sitä heti seurasin. Nyt sattui se onnettomuus,
että äiti kutsui minun tykönsä ja rupesi päätäni siivoamaan--ja minulla
oli suu täynnä tupakeita. Minun piti panna polvilleni äidin viereen
lattialle, pää äitin polvilla, jossa hän sitä siivosi. Minulle tuli suu
täyteen kuoloa, että posket olivat kuin puhuttu rakko, enkä tohtinut
sylkeä, sillä olin kuullut äitin sanovan, ettei tupakkia saa panna
suuhun, enkä myös saattanut nielaista, sillä sydäntäni ellosteli.
Pidettyäni suussani niin kauvan kuin suinkin mahdollista, täytyi minun
viimein hoilahuttaa lattialle kaikki mitä suussa oli. Äiti sen
havaittuaan, luuli minun pahoin voivan ja oikaisi minun ylös. Minä
seisoin siinä kuoleman kalpeana ja vapisin. Jo äiti havaitsi että
minulla oli ollut tupakkia suussa, ja sanoi: »eikö tuo ryökäle ole
pannut tupakkia suuhunsa, sukkelaan laita itsesi lattiata lakaisemaan,
rangaistukseksi pahasta työstäsi»!--Minä koin totella, lakaisin ja
vapisin; jo rupesin oksentamaan niin kuin pannun piipusta, enkä pysynyt
pystyssä. Nyt kävi äitin sääliksi ja hän armahti tuota pientä
rankaisulaistansa ja laittoi maata. Tauti kyllä parani, mutta se
siemen, joka oli minuun kylvetty, ei parannutkaan niin pian. Kaukaisiin
aikoihin ei se kyllä itänyt, mutta kumminkin se iti, josta toisten
enempi. Tätä olenkin sentähden vaan kertonut, kuinka pahat ja
vaaralliset tavat saatetaan kavalasti istuttaa ja kylvää lapsiin, ja
kuinka lasten kasvatus on tarkkaa ja peräänkatsottavaa.
Loppusumma lapsuuteni ajasta on vaan se, ettei enää tarvinnut kerjätä
sen koommin, jos kohtakin kärsiä, sillä minä aloin työlläni ansaita
elatukseni ja kelvata ihmisille palvelukseen.