Tiina on leiponut Pietun tuoman vehnäjauhosäkin ja nyt on asianomainen
niitä kauppaamassa. Pietu uskotteli, että talonpojan suussa veteenkin
leivottu vehnäinen maistaa. Ja niinhän sen luulisi, sillä tuossa
suussa pitäisi vielä olla petunkin makua, joka oli Ylä-Karjalan
entisten eläjäin jokapäiväinen höyste. Mutta uusi aika on tuonut uuden
maun. Kanavat ja höyrylaivat, rautatiet ja meijerit ovat tännekin
takalistoille kuljettaneet mukanaan länsieuroppalaista hienostusta.
Vehnäisen pitää olla maitoon leivottu, se on ajan vaatimus sielläkin.
Ja sitten toisakseen: kuka nyt Lois-Pietulta vehnäistä ostaisi!
Huonosti kävi Pietun saksana olo. Missä oli nurkkatanssit, siellä vähän
ostettiin. Mutta ei muuten. Naurettiin vain vasten silmiä ja viskottiin
kompasanoja, hyvinkin karvaita.
Mutta lopulta löysi Pietu ostajansa eli paremmin sanoen vaihtajansa. Ja
tämä kiitettävä kauppatuttavapiiri oli kirkonkylän kansakoululapset.
Sopi sitä katsoa, kun Pietu niiden kanssa kauppaa kävi. Hänen selkänsä
takana oli laaja lauma huutamassa hänen lisänimeään ja näykkimässä
sortuukin helmasta. Mutta nenän edessä vaihdettiin, huikattiin,
nakattiin eli miksi sitä nyt sanoisi. Siinä kävi suuri tora, rähinä,
huudonväki. Mutta Pietu ylinnä ärjyi: "sen tuhannen vekarat!"
Hän antoi aivan vähän vehnäistä ja sai siitä aina mahtavan ruisleivän,
lasten eväsleivän. Ja hymyili voitolleen.
Mutta kun opettaja huomasi kaupan, täytyi Pietun ottaa jalat alleen. Se
mies riivattu tuli tukka pystössä, karttakeppi kourassa, käsi nyrkissä
Pietua kohti.
Pastori nauroi ikkunassaan. Koko ympäristö nauroi. Sillä opettajan
tulosta yltyvinä hyppäsivät pojat kiinni Pietun vehnäiskoriin. Pietu
kiihtyi kiroilemaan, lyömään, viuhtomaan. Oli siinä melua. Mutta kun
Pietu lopulta puhalsi juoksuun, tippuivat pojat tien oheen.
Tästä puoleen piti tätä vaihtokauppaa käydä salaa opettajalta jossain
syrjäisessä rakennuksen nurkassa tai tarvehuoneessa. Saadakseen
paremmin kaupan käymään lauloikin Pietu heille kovin ruokottomia
lauluja. Vehnäisensä sai Pietu vain lopultakin vaihdetuiksi. Hänellä
oli säkillinen ruisleipiä ja silliä ja rahaakin.
Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista vehnäsäkkiä? Sitä miettii Pietu
muutamana yönä saunassa hiiloksensa ääressä. Kättä pakottaa hirveästi
eikä se anna enää untakaan. Mutta Pietu ei uhallakaan sitä hoida.
Enemmän hän käräjissä saapi, kuta huonompi on käsi. Nyt on loppuiän
eläke kysymyksessä ja pitää kärsiä. Ei hän enää sitä siteestäkään auo.
Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista säkkiä? Sitä Pietu miettii
ja miettii. Sillä se ei suinkaan ole hänelle pieni liikeyritys.
Ensiksikin, antaisiko pastori enää rahaa, toisiksi, saisiko niitä
leivoksia pois käsistään ja kolmanneksi, oliko tämä vaihtokauppa noiden
koulukkaiden kanssa oikein — rehellistä.
Viimeistä puolta kehitteli Pietu ensiksi. Mutta hänen ei tarvinnut kuin
silmätä loukattua kättään, kun tämä käsi huusi hänelle: kuka on ollut
rehellinen sinua kohtaan?
Sitä kättä kolotti, sitä pakotti, kivisti. Se oli koonnut itseensä
kipujen yhtenäisen jomotuksen. Jos hän sitä liikutti, niin kävi
kipeästi, antoi hän sen olla yhdessä kohden, lakkaamatta jäyti.
Pietu lyödä matkasi hiiliä kohennuskepillään, niin että kipunat joka
haaralle karkasivat, ja hän karjaisi:
— Aa... Juhmakka! Olisitpa tuossa, niin mä sinut pehmittäisin ja löisin
siihen suureen tohisevaan kärsään, että paukahtaisi... noin... noin...!
— Ostaisivatko sitten? Eivät. Ehkä koulukkaat vaihtaisivat. Entä
antaisiko pastori rahaa? Mene ja tiedä sitäkään! Mutta onpa nyt
toistaiseksi leipää ja silliä... onpa... syödään ensin säästöt ja
maataan... sairastetaan... on se loikominenkin sopivaa työtä...
makaamiseen ei väsy... eikä siinä tule hiki... on se somaa sellaisen
tappelemisen ja ottelemisen jälkeen. Se kai se koulumestari
opettaa siellä niitä riettaita ihmisalkuja hyviin tapoihin minua
häristelemällä... minä olen pahennus koko koulualueella, ärjyi...
mutta siitä hyvästä lauloin minä niille puoskille... ja sillä hyvä.
Minua köyhää ja poloista ahdistavat ja kädenkin katkaisivat...
antoipa Luoja kaksi kaunista ja tervettä kättä, niin hovilaiset nämä
kirkkomatkoillaan katkovat. Oo -jaa. Eikä saisi sanaa päästää siitä
lystistä, vaan rukoilla Jumalalta sitä terveeksi, kuten rovasti
neuvoi... nöyrästi... hyvin nöyrästi.
Pietu vihelteli. Kättä repi kuin olisi sitä puukolla leikelty. Siinä
oli jo sietämätön tuska.
Aina kun elämä kävi Pietusta kovin mustaksi, muisteli hän mielessään
muuatta onnen aikaa, jota hänkin kerran oli elänyt... kauan...
hyvin kauan sitten. Sitä muistamaan taas mieli lensi tällä öisellä
hiiloksella. Sauna oli jo hyvin lämmennyt. Sen mustat seinät katosivat
pimeyteen, hiilos hyvin heikosti valaisi lähimmän ympäristönsä. Sirkat
kiukaan takana lauloivat ja tuoreet oljet hajahtivat.
Pietu istui siinä köyhän elämänsä leiritulella ja haaveksi — hänkin.
Silloin oli isällä mökki. Oma se ei ollut, mutta se tuntui kuin omalta.
Sillä talo, johon se kuului, oli kaukana ja isäntäväki siellä kävi
tuskin milloinkaan. Hän oli vain poikanen. Mutta tunsi kyllä että
silloin oli oma koti. Mökissä oli tupa ja sen edessä pystylaudoista
kyhätty porstua. Talvella oli porstua lunta puolillaan ja kun yöllä oli
satanut sitä, näkyi sen pinnalla ehyenä hiiren jäljet aamulla. Tuvassa
oli suuri harmaista kivistä tehty uuni. Sitä he lapset erityisesti
rakastivat, sillä se oli niin lämmin ja hyväilevä. Ja kun tuli kesä,
aukeni mökin ulkopuolella uusi maailma. Siinä toisella puolella oli
helkkyvä kangas ja tuorepihkainen mäntymetsä. Toiselle puolelle
aleni maa suoksi, joka oli niittyä. Mökin takana kukki perunamaa ja
ruis pienessä peltotilkkusessa teki tähkää. Heillä oli lehmä talosta
ruokolla ja sitä hyväiltiin kuin ainakin yhteistä kalleutta. Kun tuli
lypsyaika, he lapset sen haasta suon takaa noutivat. Se oli suuri
punainen romuluinen mulipää, mutta vatsan alla oli paljon valkoista.
Hän Pekka puhalsi pajupilliä, kun äiti lypsi. Vähän se lehmä antoi
maitoa ja joskus kävi äiti salaa lypsämässä talon lehmiä... kun teki
voita. Mutta silloin se oli aina punainen ja hätääntynyt ja uhkaili
isälle, ettei enää koskaan mene. Mutta isä vain nauroi ja ryyppäsi
varastettua maitoa... Se olikin vain äitipuoli.
Pietu muutti vähän tuskauneena mietteensä toiseen suuntaan. Mökin
etupuolella loppui kangas veteen ja se vesi laajeni niin kauas...
hirveän kauas. Siinä uitiin, ongittiin, pidettiin pieniä verkkoja,
joilla saatiin särkiä. Oli heillä venekin... vuotava ja peräpuolelta
ylälauta poikki. Siinä oli vitsaksista hankaset, ja kun niissä sousi,
lonkkui tyynessä illassa niin kovasti, että se etäälle asti kantoi
yksitoikkoisena... niin kovin yksitoikkoisena, mutta säännöllisesti
toistuvana. Ja kun oikein huusi, niin kaiku kumahti vastaisten saarien
kallioisissa rannoissa, jotka olivat jyrkät ja korkeat. Kerran hirvi ui
sen salmen poikki, joksi selkä mökin kohdalla kapeni, ja tuli nuuskien
heidän mökkinsä seinustalle. Silloin isä kirves kädessä sitä ajamaan,
mutta hirvi potkaisi ja meni.
Kun talvi tuli, koottiin risua ja poltettiin aitoja, sillä talon
metsästä ei saanut puuta hakata... siitä puusta se oli jo silloin
tiukka... ja sentähden poltettiin aitoja. Mutta heidät ajettiin pois
mökiltä... pois... pois... Isäntä tuli muutamana syysaamuna ja sanoi:
nyt joukko pellolle, kun Maariaan päästään. Ne kirotut aidat...
ja kostoksi poltti isä mökin, mutta eipä joutanut sen hiiloksella
lämmittelemään. Kun isä sinne autiolle mökille iltamyöhällä läksi,
seurutteli Pekka mukana... mukamas salaa... näki kun isä pisti tuohta
ja heiniä lattian alle, sytytti ja lähti juoksemaan. Yössä savusi mökki
taivaalle eikä kukaan tiennyt polttajaa, vaikka isää epäiltiin ja jo
kiinnikin pistettiin.
Pietu naurahti yksinään isän hommalle, sillä isä oli juuri viime kesänä
mennyt uusiin naimisiin eikä ollut kattoa pään päälle.
— Mutta me loiskansa ollaankin väkeä, jolla ei ole muuta maallista
hyvyyttä kuin aina nälkäinen suu ja tyhjä maha, lopetti Pietu
mietteensä.
Kättä kirveli niin kirotusti. Pietu kuin huvitellakseen puheli lopuksi
ääneensä, kun yksinäisyys ja hiljaisuus jo häntä ikävystytti:
— Ollapa oma mökki... siinä peltoa... siinä niittyä... siinä karjaa...
siinä kalaranta...siinä tietoa, että on jotain, jota voi sanoa omakseen.
— Sinussa olisi sitten mökinpitäjää! ärjäistään samassa ovesta, joka
viiden miehen voimalla auki repäistään.
Pietu hypähti säikähdyksestä. Ja vapisi. Nyt taisi tulla itse perkele
vieraaksi.
Vieraat tekivät tulen. Jo tunsi Pietu vallesmannin ja poliisin. Kokardi
vallesmannin lakissa oli hirvittävän ruhtinaallinen tässä matalassa
saunassa. Poliisi kävi Pietuun käsiksi, retuutti ja retuutti.
Joukko alkoi mylviä. Mutta Pietu vietiin ulkona olevaan rekeen ja siinä
pitäjän vankilaan.
Henttu Vänskä oli haistanut saunan tavatonta lämpöä ja Pietun öisiä
lämmityshommia salaa vakoillut. Hän suuttui silmittömästi, kun huomasi
Pietun käyvän hänen koreissa pinoissaan ja ilmiantoi hänet korkealle
esivallalle, joka tänä yönä omin silmin oli Pietua vaaninut ja työssä
tavannut.
Pietu sai menomatkalla kuulla nimismiehen suusta, että hänen selkänsä
takana on ollut kokonainen salaliitto: lukkari, hoitolan herra,
Juhmakka, opettaja y.m.
— Etkö yhtä hyvin voinut olla hoitolassa, kunnan lämpimässä, kun piti
päästä puita varastamaan? Mutta se on se synnynnäinen varastamisen
himo... kyllä sen tunnen, puhuu nimismies ja puraisee sikaristaan pään
poikki, syleksii ja tulta hommaa. Saat nyt taas ilmaista lämmintä ja
hoitoa, mies, lisää ja savua tupruttaa ja maiskuttaa.
Pietu ei puhu mitään vastaan. Sillä vallesmannia hän on aina pelännyt.
Ytimissään hän tuntee, että häntä on kohdannut suuri onnettomuus.
— Pääset kruunun leipiin lukemaan tiilin päitä. Tämä meidänkin pojalta
vietteli koulueväät, puhuu poliisi.
Ja niin mennään alas mäkeä. Mutta Pietu on kummastuttavan vaitelias,
sillä kruununmiehiä ei hän uskalla haukkua... voisivat lyödä toisenkin
käden poikki.
Seuraavana päivänä kuljetetaan Tiina poikineen ja leipäsäkkeineen
hoitolaan.