Pikku pappilassa istui pastori aina yksinään kuin hiiri
rautalankaisessa satimessaan. Hän kuljeskeli ikävissään välipalaksi
ikkunasta ikkunaan, kurkisteli ulos eikä nähnyt muuta kuin tuon
ainaisen kansakoulun, jonka sisässä tiesi istuvan sen typerän opettajan
vielä typerämmän rouvansa kanssa haukuskelemassa pitäjäläisten
typeryyttä. Ja häntä hammastelemassa ja hänen jokaista askeltaan
vaanimassa ja hänestä kylälle juoruja laittamassa.
— Oo— meitä ihmisiä... jumalan kuvia, joiden silmillä perkele kiikaroi,
huokaa lopuksi pastori yksinäisyyttään.
Nyt hän menee kaapilleen ja ottaa sieltä pikarillisen sitä katkeraa
juomaa, jonka hän helvettiin kiroaa.
— Kunhan ne taas näkisivät, niin huutaisivat suu auki: on taas
pastori... hyi sitä lähimäisensä parjaamista!
Tämä opettaja se on hänen paha omatuntonsa, jonka kanssa hänen pitää
asua saman aidan sisässä.
Saman katon alla ei hänellä ole muita kumppaneita kuin vanha
emännöitsijä, joka rähisee ja riitelee ja jättää huoneetkin
siivoamatta, kun vain haistaa, että pastori on seurustellut konjakin
kanssa. Häntäkin pitää pastorin pelätä ja vapista... sillä se on
kissa, joka sylkee, kun niikseen tulee. Ennenkuin hän rohkenee
mennä kaapilleenkaan, täytyy hänen tarkkaan kuulostaa, missä päin
emännöitsijän askeleet kulkevat.
Näissä huoneissa on tyhjyyden valtakunta. Ei ääntä, ei liikettä,
puhumattakaan lapsen helakasta naurusta tai rouvan kirkkaasta laulusta
ompelunsa ääressä.
Sitä tavaraa ei pastorilla ole koskaan ollut, ei muuta kuin povi
täynnä tyhjyyttä ja kaihoa, aivot tyytymättömyyttä ja suonet konjakin
katkua... toisinaan.
Mitä on elämä? Ja mitä on kuolema? Sitä filosofeeraa pastori ja
ryypiskelee. Elämä on muotojen vaihtumista... kuolema niiden
särkymistä... Hän on vain särkyvä eikä koskaan luova... ei koskaan...
ei koskaan.
Ja kuitenkin hän pelkää sydämensä pohjasta virkansa menettämistä, tämän
viran, jonka hän tuntee itselleen olevan liian korkean.
Tuossa on isän perintöä kirjoituspöytä, missä on kulunut viheriä verka.
Sen ääressä hän ei jaksa ajatella, sillä silloin nousee hänen silmiinsä
isä keppi kourassa ja julman uhkaavana niinkuin ennen ylioppilasaikana,
kun tiesi hänen ryypiskelleen. Tässä on vanha täytetty sohva, jonka
päälliskangas on rikki ja tyynyn koreaksi ommeltu päällinen hien
tahrima. Sillä sohvalla on äiti hänen tähtensä monet itkut itkenyt,
monet surut sulattanut, kunnes lopulta murheesta taittui.
— Oo... mitä on elää? Sitäkö että edelleen syntiä tekisi?
Tässä on pieni piironki. Sen yksi laatikko on täynnä sisaren
haukkumakirjeitä, sisaren, joka on kaupungissa ylpeä tohtorin rouva.
Tuolla kirjahyllyn takana on pieni lukollinen laatikko. Siinä on
revolveri, jonka hänen veljensä kruununvouti lähetti hänelle pari
vuotta takaperin joululahjaksi pyynnöllä, että hän ymmärtäisi sen arvon
ja lakkaisi olemasta sukulaistensa mätämuna.
— Voi...voi...
Jos hän otti askeleen minne tahansa tässä autiossa... hirvittävän
yksinäisessä asunnossaan, niin aina ikävät muistot nousivat joka
loukosta kuin sadat mustat kädet häntä kuristamaan.
Entä tuolla ulkona? Siellä oli ilma täynnä hänen häpäisemistään, siellä
nauru saatanallisena räjähteli ihmisten suusta häntä pilkatakseen,
siellä sanat pirullisina sinkoilivat, siellä valkoiset hampaat
kääntyivät häntä kohti irvistääkseen hänelle.
— Voi... voi...
Pastori ei kestänyt enää. Hän menee taas kaapilleen hyvin hiljaan ja
kaataa suuhunsa pikarillisen sitä katkeraa juomaa, johon on pantu
muutamia hiukeita helvetin tulikiveä.
Siinä samassa hän näkee Pietun tulevan. Pastori melkein ilostuu. Sillä
tämä mies on yhtä merkitty, yhtä syljetty kuin hänkin.
Hän tuntee kuin osanottavaisuutta Pietuun. Ja jos Pietussa ei olisi
niin läjittäin noita inhottavia syöpäläisiä, niin ottaisi hän hänet
käsikoukkuun, istuttaisi pöytään, kantaisi konjakkipullon siihen ja
joisi vaikka emännöitsijän silmäin alla yhteiskunnan kurjien maljan.
Mutta nyt. Ei sovi sekään. Jo kylliksi nauravat silläkin, että Pietu
hänen luonaan käy.
Kas vain! Eikös kurkisteta nytkin opettajan ikkunaverhon takaa Pietua.
Ja tietysti nauretaan hänelle ja Pietulle. Aamulla kuuluu opettajan
rouva tiedustaneen pastorin vointia. Ja sitten hymyilleen.
— Niin... niin... sekin sivistys on hienoa, sillä tämä rouva uskoo
olevansa hienouden huippu.
Mutta samassa kopistelee jo Pietu sisälle. Hän tulee herraspuolelta,
sillä kyökissä on ovi aina häneltä suljettu.
Pastori kokee laitella itseään ryhdikkäämmäksi, sukii tukkaansa ja
nostaa takkinsa kaulusta.
Kun Pietu astuu sisälle, kumartaa hän hyvin syvään ja niistää sitten
nenänsä housuihinsa.
— Noo... mitäs Pietulle kuuluu? kysyy pastori aluksi hiukan arkana.
— Eipä erityistä.
Pietu haistaa huoneen ilmaa, kääntyy poispäin ja naurahtaa.
— Tulinpa otolliseen aikaan, nyt on pastori antavalla luonnolla,
miettii Pietu.
— Joko Pietun käsi paranee?
— Paranee se sen tuota.
— Ja aikomus on jutella Juhmakan kanssa?
— Se on varma kuin tämä päivä.
Pietu laittaupi käskemättä tuolin syrjälle istumaan ja pudottaa
lakkinsa jalkoihinsa.
— Miten se pastori nyt jaksaa? kysyy Pietu ja haistaa uudelleen huoneen
ilmaa, mutta salaa pastorilta.
— Mikä se on minulla jaksamisessa! Syön ja makaan.
— Ja juon... lisää Pietu ajatuksissaan.
— Eihän sitä herroilla ole vaivaa, lisää pastori.
— Muun kuin oman itsensä kanssa... miettii Pietu.
— Minä puhuin jo Juhmakalle Pietusta, ehättää pastori.
— Mitäs tuo sanoi?
— Ei lupaa maksaa.
— Ei tietysti.
— Mutta älä heitä! Joka särkee, se maksaa, on vanha laki.
— Pakostakinhan minun on kiinni pitäminen hovilaisesta. Nähkääs, hyvä
pastori, minulla on suuri joukko, en pysty työhön nähkääs, kuolen
nälkään minä ja joukkoni... jollen Juhmakalta saa eläkettä.
Pastorin silmien edessä on kuin veripunaista savua, joka löi häntä
vasten suuta. Hän näkee Pietun kuin etempää... kuulee hänen äänensä
kuin verhon takaa. Aivoissa polttaa helvetin tulikivi veriä. Siitä se
nousi tämä savu.
— Pidä vain kiinni ja pidä lujasti! Mutta elä sano, että minä olen
käskenyt. Sitten ne hyppäävät minun niskaani.
— Ja vievät viran, jatkoi Pietu ajatusjuoksua itsekseen.
— Elä sano... kuulethan?
— En toki. Kyllä mä tunnen, mitä ne pastorista puhuvat.
— Mitä ne puhuvat? uteli pastori kohta kiivaana.
— Sanovat, että pastori... mutta mitäpä minä niistä haastan... on kai
pastori itsekin kuullut.
— On... on.
— Mahtuu maailmaan ääntä. Mutta niin auttavaista, niin
kristillismielistä pappia kuin pastori ei meillä koskaan ole ollut.
Tulet nälissäsi pastorin luo... tuossa on leipää... he... sanoo...
tulet pyytämään rahaa lainaksi... paljonko tarvitseisit... kysyy.
Semmoinen sitä pitää papin olla. Kantaa aina Kristusta käsissään. Mutta
tämä rovasti...
— Pietu ei viitsi parjata.
— Viimeisellä tuomiolla minä oikein sormellani osoitan sille
ylituomarille pastoria ja sanon: tuossa on mies, joka puki alastoman,
joka syötti nälkäisen, joka juotti...
— Ja joi itsekin... sanotko senkin?
— Voinee sen tietää minun sanomattanikin.
— Olet tietysti taas anomassa? Mitä tahdot? Mennään suoraan asiaan.
Pastorista tuntui kuin hänellä jalat kohoaisivat maasta ja sohva, jolla
hän istui, lentäisi ilmaan. Sillä monesko ryyppy se lienee jo ollut...?
— Niin se puhuu vain meidän pastori. Oi, herra pastori, säälikää Pietu
raukkaa, jota koko maailma jaloillaan polkee, jolla ei ole missään
turvaa, jota haukutaan ja hakataan... En ole kahteen vuorokauteen
syönyt.
Pastorilla nousivat kyyneleet silmiin. Mutta Pietu lisäili ilmaa
palkeihin.
— Nyt olen karkotettu saunaan asumaankin... siellä on viiltävän
kylmä... hampaat aina suussa lotisevat...
Pietu jo itki.
— Kenen saunassa värjötät?
— Tynkkäsen.
— Vai karkottivat tuvasta pois?
— Karkottivat.
He molemmat itkivät. Pastori viinan kyyneleitä, mutta Pietu viisaan
kyyneleitä.
— Kyllä se maailma sinua hylkii, Pietu raukka.
— Hylkii... hylkii.
— Mitä aioit minulta pyytää?
— Lainaksi 10 markkaa. Tiina leipoo vehnäistä, minä myön ja siten
elämme, kunnes Juhmakalta saamme. Niinhän pastorikin luulee, että saan
eläkkeen.
— Ajat asiasi taitavasti, niin saat. Mutta tuo laina... no niin...
ei saa tappaa ihmisiä nälkään. Tässä on raha. Osta vehnäistä, syö ja
anna... anna akallesikin. Menet nyt!
Pietu lähti. Mutta pastori avasi liivinsä, sillä hän oli tukehtua.
Rasva siellä rinnassa painoi taas niin hirvittävästi sydäntä.
— Milloin tulee loppu tästäkin vaivasta? huokaa hän ja painautuu
pitkäkseen.
Yksi hänen katkerimpia vanhanpojan päiviänsä on taas päälle painamassa.
Mutta sen paraimmillaan pastoria kiusatessa Pietu vetää kelkalla
nisujauhosäkkiä Tynkkäsen saunaan ja on koko maailmalle näyttänyt, mikä
riivatun tarmo hänessä sittenkin on.