Käräjätalo hoikassa lumisessa niemen kärjessä on yltä päätä täynnä
rahvasta. Ylä-Karjalassa "jutellaan" vahvasti ja mielellään käydään
vieraissa vaikka vain käräjätalossa. Kuta alemmalla asteella ihminen
on yleisessä sivistyksessä, sen topakampi se on käräjänkäyntiin.
Täällä toisinaan jutellaan parista kolmestakymmenestä pennistä, mitkä
vastaaja ehkä erehdyksestä on ottanut liikaa korkoa. Monta miestä
et pitäjästä tapaisi, joka ei olisi ainakin jonkun kerran jutellut.
Sitten on olemassa varsinaiset käräjäleijonat, jotka harjoittavat tätä
ammattia huvikseen. Niin että kyllä käräjähuoneella on rahvasta kuin
markkinoilla.
"Isolla puolella" istutaan ja "pikku puolella" on kahvin ja monen muun
hyvän tarjoilu.
Hevosella kyyditään Pietua sinne pitäjän vankilasta poliisin hoteissa.
Pietu ei ymmärrä muuta kuin naureskella väkijoukolle, joka tunkeupi
häntä katsomaan.
— Päästäkää mies irti! Tämäpä nyt on varkautta, jos lämpimikseen jonkun
puun kappaleen ottaa, puhuu syvä rintaääni väkijoukosta.
Ja sitä seuraa iloisia hyväksymisiä.
— Vai irti, hyvät ihmiset! ärjäisee samalla Juhmakka susiturkkien
sisästä ja joukko on kohta kuin puulla päähän lyöty hiljaan ja hiljaan.
Sillä Juhmakkakin on niitä käräjäleijonia, vaikka häpeääkin sitä, että
hänellä on tänään vastaajan osa tuon viheliäisen varkaan kanssa.
Mutta se mies on työnnettävä linnaan ja ovelle pantava kruunun lukko.
Käräjäsali on tavallinen kodikas perheen asuntosali. On vain nyt
keskelle huonetta nostettu suuri pöytä ja sen siivet levitetty. Se on
täynnä paperia ja syvää lakiviisautta, jota tänne on lähetetty jakamaan
hieno nuori herra, arvoltaan parooni ja paraallaan ansaitsemassa
varatuomarin korkeata titteliä. Hän tupakoi istuntosalissakin ja
selailee noita kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja ivallisesti hymyillen
kuin olisivat ne hirvittävän moukkamaisia hänen ylhäisaateliselle
järjelleen. Lautamiesten kanssa hän laskee leikkiä ja sinuttelee
vanhoja isäntiä. Korkean korkea kiiltokaulus tekee hänen päänsä
liikkeet ylhäisen kankeiksi ja äänen ahdistetuksi.
Kun Pietu tuodaan sisään, irvistää parooni ja panee tupakiksi.
Nimismieheltä tiedustaa hän ruotsiksi, mitä "loinen" merkitsee. Sitten
käydään kohta asiaan. Poliisi ja Henttu Vänskä todistavat, ja ennenkuin
Pietu on oikein saanut tarkastelluksi tuomarin uutena nähtävänä, kuulee
hän tuomionsa, joka määrää hänelle yksinkertaista vankeutta.
Mutta nytpä Pietu äkämystyy.
— Onko nuorta herraa koskaan palellut? kysyy hän ja lävistää vihaisilla
silmillään paroonia.
— On joskus, vastaa tuomari leikkien, sillä hän haistaa tässä alla
jotain hauskaa.
— Ja jos puuta on lähellä, niin eikö ota sitä ja polta ja lämmittele?
— Jaa, kun se on omaa.
— Mutta nuori herra on matkalla pakkasessa ja pyryssä ajanut eksyksiin,
täytyy leiriytyä metsässä ja tehdä nuotio, muuten paleltuisi. Eikö
nuori herra ota metsästä puuta ja polta, olipa metsä vaikka tämän
vallesmannin?
— Kyllä kai, nauraa parooni.
— Niin se oli minunkin kanssani.
— Ei aivan niin. Sinä lähdit vaivaistalon lämpimästä omin ehtoinesi
vieraita puita varastamaan. Tässä on suuri ero, puhuu nimismies.
— Viekää hänet ulos, komentaa tuomari.
Ja Pietu viedään. Mutta sitä hän ei ymmärrä, että hän olisi samanlainen
varas kuin se, joka rahoja toisen kaapista puhaltaa. Ja hän alkaa
riidellä poliisille, haukkuu Henttu Vänskää ja syljeksii tämän päälle.
Siinä on syntyä tappelu. Pietu yrittää lähteä karkuun. Mutta poliisi
niskasta kouraa hänet kiinni ja asettaa Henttu Vänskän avulla
nilkkoihin raudat.
Nyt jo ymmärtää Pietu, että hän on vanki. Ja silloin hän on yht’äkkiä
kuin päättömäksi lyöty. Nauru kuolee pois synkiltä kasvoilta ja silmät
käyvät kosteiksi. Näin pitkälle ei hän luullut heidän menevän...
näin... näin pitkälle...
Hän uskoi vielä sieltä vankilasta, jossa hän verrattain vapaasti sai
liikkua, lähdettäessä käräjiin, että ne veivät vain nuhdeltavaksi
ja sitten laskevat irti. Mutta eipäs! Pistetään raudat jalkoihin ja
viedään aivan yksinäiseen huoneeseen, jonne poliisi jää vartiaksi.
Pietun mieleen kohosi nyt jylhä alakuloisuus. Se tuli outona...
raskaana... tuli kuin äkillinen säikähdys voimat ryöstäen ja veret
pelottaen. Hän nyt tajusi, että se oli kruunun rautainen koura, joka
hänet puristi tähän näin aivan mäsäksi. Mielikuvitukseen se nousi
mustana vuorenkokoisena kummituksena, jonka kädessä on suuri rautainen
miekka kohotettuna ja nivusilla vyö täynnä mahtavia vankila-avaimia.
Niitä se kalistaa, miekalla häristää ja lyö tajuttomaksi. Tämä se on
se esivalta, joka aluksi sitoi hänen jalkansa. Ja sen ensimäisenä
käskyläisenä tuossa näkee hän poliisin, mikä vain tyynenä tupakoi.
Pietu lähettää suustaan poliisin silmille hävittömän haukkumaryöpyn,
johon on ladattu hänen koko mielikarvautensa.
Hetken kuuntelee poliisi, nousee sitten ja menee Pietun luo käsi
nyrkissä.
— Koetapas lyödä, niin tuolla paikalla kielin, ärjyy Pietu ja viittaa
oikeussaliin.
Nyt istutaan äänettöminä odottaen Pietun oman jutun vuoroa. Ensin oli
Pietu jo siitä melkein välinpitämätön. Mitäpä siitä, kun nyt kerran
näin kävi.
Mutta nyt tässä odottaessa kaikki entiset kultaiset ja koreat
kuvitelmat eläkkeestä iskevät taas lumoavina mieleen. Hänen pitää
ponnistautua ja hypätä Juhmakan kukkarolle vaikka vangin raudat
jalassa... niin niin niin...
Eivätkä ne siellä vankilassa monta vuotta pidä... sieltä palataan
Juhmakan ruokiin.
— Pietun juttu nyt huudetaan esille, sanoo vallesmanni ovelta
poliisille.
Niin mennään. Eteisessä ottaa poliisi vallesmannin käskystä pois
jalkaraudat. Pietu siitä rohkaistuu. Oikeustuvassa ei ole Juhmakka
näkevinään kantajaansa, kääntyy häneen selin ja puhelee jonkun
lautamiehen kanssa.
Pietu tekee kanteensa ja vaatii 500 markkaa vuodessa eläkettä
loppuiäkseen Juhmakalta.
Tuomari ottaa kohta asian huvittavalta kannalta.
— Kirkostako palatessaan ajoi sinulta käden poikki? kysyy parooni
naureskellen.
— Niin juuri... tässä on käsi.
— Vastaaja siis oli selvällä päällä? kysyy parooni kääntyen Juhmakkaan.
Nyt kaksi aatelismiestä katsoo toisiaan. Mutta Juhmakka punastuu, sillä
miten sen selvyyden lie ollut laita.
— Luuleeko tuomari minun olevan juopporentun? kiivailee Juhmakka.
— No! kivahtaa parooni ja lyö kädellä pöytään.
Juhmakka olisi jo valmis koko herran lapioimaan huoneesta pellolle.
— Onko kantajalla todistajia?
Pietu luettelee hoitolaisia. Kutsutaan sisään ja todistavat.
— Näkivätkö todistajat itse tapausta?
Eivät ole muuta nähneet kuin Pietun palaavan kirkosta ontuen ja
parkuen, vaikka terveenä sinne lähti.
— Sepä se. Vaikka olisi itse paiskelehtanut, puhuu Juhmakka ja jo
nauraa.
Kutsutaan esille Juhmakan todistajat. Rovasti todistaa yleensä
Pietun elämänlaadusta, joka on ollut monessa suhteessa pahennukseksi
seurakunnassa. Lukkari todistaa, että Pietu hoitolassa on rikkonut
läpeensä hyviä tapoja. Vaivaistalon johtaja todistaa, että Pietu on
ollut uppiniskainen esimiestään kohtaan ja on suuri valehtelija.
Opettaja todistaa, että Pietu kavaluudella on vietellyt lasten
koulueväät.
— Mutta ettehän yksikään todista siinä asiassa, josta on kysymys,
huomauttaa parooni ja tuskastuu, laittaa kaulahuiviaan ja enemmän
tuskastuu.
— On tahdottu vain tuomarille ilmoittaa, miten luotettava henkilö
kantaja on, sanoo Juhmakka otsanahka kurtussa ja nenä tohisten,
hengitys kulkien kuin pajan palkeilla.
— Onko käsi poikki? kysyy tuomari.
— Pastori sen syynäsi verekseltä ja sanoi "poikki on" ja huokasi, puhuu
Pietu.
Kaikkien muiden suu käy hymyyn, kun pastorista puhutaan, paitsi
paroonin.
— Onko kantajalla lääkärintodistusta? kysyy tuomari.
Pietu katsoo kummissaan nuorta herraa.
— Tulee olla lääkärin todistus, huomauttaa uudelleen parooni.
— Näkeehän tämän lääkärittäkin kummoinen tämä on, haastaa Pietu
äissään, käypi lähemmäksi tuomaria ja riuhtoo irti siteitä kädestään.
Silloin ampuu runsas haiseva märkäsuihke kädestä kohti tuomaria, likaa
hänen lumivalkoisen paidan etunsa, pärskyy kaulukselle ja heittää
keltaista mätää nutulle.
Nouseepa käräjätuvassa melu. Tuomari hyppää ylös kuin neulalla
pistettynä ja kiroilee ruotsiksi. Lautamiehet käyvät kiinni Pietuun
ja poliisi äänen kuultuaan oven taakse on jo valmiina jalkarautoineen
ottamaan Pietun huostaansa.
Pietu on kalpea ja lähellä pyörtymistä. Mutta Juhmakka hymyilee kuin
voittanut sankari ja vie rovastin kahville.
Istunto täytyy keskeyttää siksi että tuomari puhdistautuu. Sitten sitä
jatketaan ja tehdään pikainen päätös. Pietu on menettänyt juttunsa.
Hänellä ei ollut lääkärintodistusta eikä päteviä todistajia. Siinä syy,
miksi kanne kumottiin.
Vankilaan jalkaraudoissa hän kuljetetaan takaisin. Mutta perille
päästyä käskee vallesmanni taas ottaa pois raudat.
Katon rajassa on vankityrmässä pieni ikkuna, mistä niukasti valoa
tulee. Sinne oljille lattialle laittaupi Pietu pitkälleen ja käy
miettimään. Esivalta nyt puristaa häntä kuin kenkä kipeätä, turvonnutta
jalkaa. Hänen mielensä masentuu senkin tähden, kun juttu Juhmakankin
kanssa meni penkin alle.
Huomenna sanoi vallesmanni häntä lähdettävän viemään lääninvankilaan ja
tietysti raudat jaloissa.
Pietu on aina jaksanut säilyttää malttinsa kovimmankin nälän vatsaa
puristaessa. Mutta nyt häntä vaivaa sellainen poru, että hän on
menehtyä sen alle. Sillä tästäpuoleen toinen sulkee ja avaa hänelle
oven, milloin muistaa ja vankilan tiukat seinät tyyten erottavat hänet
ihmisistä. Se häntä hirvittää ajatellakin.
Tutkintoa odottaessaan oli hän saanut olla vapaammin, vaikka kyllä
poliisin valvomana, se kun asui tässä samassa vankitalossa. Ja oli
samalla senkin vartia. Sillä harvoin täällä vankeja oli.
Mutta nyt on komento muuttunut. Sillä nyt on hän tuomittu ja
syylliseksi havaittu.
Pietu on tottunut nuoruudestaan pitäen kulkemaan talosta taloon,
olemaan päivän, pari tai useamman itse kussakin ja rupattamaan ihmisten
kanssa suun täydeltä. On ollut aina vapaan ilman vapaa lintu. Mutta nyt!
Hoitolassakaan ei hän ottanut sentähden viihtyäkseen, kun siellä oli
tuo kiusallinen järjestys, määrätyt säännöt ja pykälät ja määrätty työ.
Menipä tarpeelleen kylmässä pakkasessa portaiden viereen, niin siitä
rangaistiin, ottipa tuvassa käytäntöön totutut elämäntapansa, niin
siitä rangaistiin, laskipa leikkiä ämmäin kanssa ja vähän vaimoihmisiä
kutkutteli, niin siitä rangaistiin, kun ei joka päivä pessyt ja
kaltannut itseään, niin siitä rangaistiin... kaikista rangaistiin... ja
yhä rangaistiin.
Mutta työtä olisi pitänyt tehdä huoneessa ja ulkona — kunnan hyväksi!
Oh hoh!
Juuri tämä ohjelma se aina ajoi hänet pois hoitolasta, niin monesti
kuin hän sinne kääntyi.
Järjestys, kuri, työ. Siinä kolme sanaa, joille Pietu sylkäisi niin
mielellään.
Jos hän tekikin työtä, niin ei koskaan leipäpalkasta, kuten hoitolassa
vaadittiin, vaan määrätystä päivämaksusta. Kuria ja järjestystä ei hän
sietänyt ensinkään.
Hoitolassa oli silti aina seuraa, mutta tässä huoneessa ja siellä,
jonne hän viedään, ei muuta ympärillä kuin mykät seinät...
Tiukempi olo alkaa... tiukempi. Ei vapautta mennä ja tulla, rupattaa ja
rähähtää... ja työtä tehdään vielä isomman isännän... kruunun hyväksi.
Mutta jos hän vielä palaisi... ja miksei palaisi!... niin savuaisi
Juhmakan hovi tulena taivaalle... jonakuna pimeänä yönä se savuaisi...
ja ukko juoksisi ihka alasti kivikkokankaita nenä tohisten...
Niin.
Pietu naurahtaa sukkelalle ajatustensa käänteelle ja alkaa ryskyttää
ovea.
— Antaapa juomaa! huutaa hän.
Poliisi avaa ja antaa. Huvikseen alkaa nyt Pietu kiusata poliisia. Hän
ryskyttää aina vähän päästä ja pyytää milloin mitäkin. Lopulta poliisi
suuttuu, tulee sisälle irvillä ikenin ja lyhyt piiska kädessä.
Vankityrmä kumahtaa lyönneistä. Pietu viskelehtää poliisin käsissä,
mutta ymmärtää huutaa kurkun täydeltä. Vankila on ulohtaalla. Sen
poliisi hyvin tietää. Ja lyö lujemmin.
Sitten se esivallan rautakoura salpaa taas oven.
— Vie henkikin! huutaa Pietu ja vain ryskyttää ovea... ryskyttää... ja
yhä ryskyttää.
Tämmöistä pieksämistä kai se on tästä puoleen. Ne aikovat lyödä ja
hakata häntä, jota oma isä ei ole koskaan lyönyt.
— Eipäs! Mutta eipäs!
Kukaan ei tule. Hämärä laskeupi... pimeys laskeupi... yö laskeupi.
Pietu istuu taas oljille miettimään. Vankilan seinät kohoavat hänen
mielikuvituksessaan suurina, kivisinä, jääkylminä. Niiden ympäröimänä
yksin... yksin... voi sun!... aivan yksin.
Jos ruumisarkkuun panisivat elävänä, niin yhtä paljon puristaisi kuin
siellä... tiililinnassa.
Ja siellä sitten ikävä ja kuri aina äärellä... kuri... jumalaton
pieksäminen... teurastus... teurastus!
Kai se nyt alkaa se esivallan miekka, josta huoneentaulussa luetaan,
kalista hänen selässään.
— Eipäs! Mutta eipäs! ärjäisee Pietu ja ylös oljilta hyppää.
Poliisin mällipiiskalla antamat navakat iskut Pietun ruumiissa vielä
tuntuvat ja hänen mieltään kääntelee se ennen kuulumaton julkeus, että
häntä — aikamiestä — piestään kuin koiraa...ja salvataan tällaiseen
häkkiin.
Ja hän kokoaa voimansa, puskee taas oveen, puskee yli voimainsa,
heittäypi vihan vimmassa sitä vastaan, viskautuu koppina koko
ruumiillaan, lentää kiihtyneenä kuin yöpöllö päin seiniä...
rynnistää... yhä rynnistää.
Mutta ovi pysyy kiinni. Ja poliisi kuorsaa rauhallisena asunnossaan.
Nyt suuttuu Pietu silmittömästi. Tästä pitää tulla loppu... loppu...
hinnalla millä hyvänsä.
Hän alkaa villinä purra hampaitaan, niin että narskuu. Hän lyö
nyrkillään oveen, pieksää terveen kätensä siinä veriin.
Mutta lyö sittenkin.
Päästä täältä takaisin vapauteensa...! Se helähtää hänen aivoissaan
suurena, ihanana pyrkimyksenä.
Siellä oven takana on koko avara maailma... siellä ovat
ihmiset...siellä Tiina ja pojat... siellä ovat talot... siellä koko
hänen entinen elämänsä, joka nyt tähän nykyiseen verrattuna tuntuu
olleen sentään koko joukon makeampi.
Kuuma kiihko nousee hänen päähänsä. Ja se kiihko ajaa hänen veriään
täältä pois pyrkimään.
Pois!
Voimalla, jota hän itsekin oudostuu, hän taas oveen viskaupi... ja taas
viskaupi.
Ennen ei hän aio heittää kuin ovi aukeaa.
Ettäkö hän tänne jäisi? Ei... ei koskaan!
Syyttä hänet tänne telkesivät. Se oli heidän viimeinen paha työnsä
häntä kohtaan.
Taas uusi ryntäys oveen. Mutta ei se aukea... ei aukea.
— Etkö aukea! ärjyy Pietu ja alkaa uuden ryskeen.
Nyt hän aikoo päästä ja... karata koko pitäjästä pois.
Mutta... voi mutta! Ovi on raudoitettu. Se ottaa tyynenä vastaan Pietun
lyönnit ja potkut. Se vain kumahtaa ja on kuin lisää Pietua usuttaisi.
On se koko kiusankappale.
Ovat arvanneet, että niillä, joita tänne telkiävät, voi olla voimakas
vapauden himo, ja sentähden rakensivat oven, joka vain kumahtaa, kun
vapauttaan siitä kiskoo.
Olisipa edes aseita... olisipa rautakanki... olisipa kirves... voi, jos
olisikin kirves, jolla tämän helvetin portin pirstoiksi iskisi.
Pietu koperoi itseään. Mutta ei ole mitään hänellä... vangilla, jota
jalkaraudat tuolla oven toisella puolella odottavat, ellei tule
vapautusta.
Vapautusta!
Itsestään lopulta päätyy Pietun käsi suolivyöhön ja silloin välähtää
hänen aivoissaan, joissa kiehuu ja kuohuu sammumaton viha ja kiukku,
häjy ajatus.
Hänellä on sentään vyö...
Pietu koettelee ovea. Kulkee sen terveellä kädellään, jonka nyt vielä
tuntee saavansa liikkeelle, pitkin ja poikin.
Mutta se on sileä... ihka sileä. Tämän oven kautta pitää tulla loppu
tästä kidutuksesta... jos ei elävänä, niin sitten...
Pietu uudelleen hyvin tarkkaan tutkii ovea. Se on sapekas viha, joka
häntä ajaa tekemään jos mitä. Eikö löydy yhtään ulkonevaa syrjää...
eikö sellaista koloa, johon voisi vyönsä pistää?
Ei löydy.
Vielä kolmannen kerran hän vitkaan kopeloi ovea... haparoi kuin sokea.
Ja lopulta saa sormensa oven ja sen poikki kulkevan raudan väliin.
Nyt! Mutta sentään...
Pietun ajatukset jäätyvät... yht’äkkiä taas kuumenevat... ruumis
vapisee... veret tulistuvat...
Mutta samassa läpi aivoin lentää kuoleman kammo hirvittävänä tuskana.
Elämä on sentään lämmin, mutta kuolema...
Käsi sovittaa vyötä oven ja raudan väliin. Siihen menee paljon aikaa.
Sillä käsi tärisee... tärisee...
Elämä on sentään lämmin. Vanginkin on vaikea siitä erota...
Pietun aivot kirkastuvat ja ajatukset tyyntyvät.
Kun pitäisi pistää silmukka kaulaan, jääkin se tekemättä.
— Se itseään tappamaan! ärjäisee hän ja vetää pois vyönsä.
Oljille hän istuu. Aikansa mietittyään painaupi maata ja siihen jääkin.
— — —
Aamulla lähdetään Pietua viemään. Häntä nukuttaa ja hän on tuiki
väsynyt.
Mutta hän viedään. Saattamassa on kirkonkylän koiria ja Tiina
poikineen. Koirat haukkuvat. Mutta Tiina poikineen itkee.
Lähdettäessä ovat Pietunkin silmät kosteat.
Tiina antaa Pietulle rovastin lahjan.
Se on koko pyhä raamattu pienoiskoossa.
Eilen käräjistä palattuaan ei rovasti taaskaan voinut tavallisella
hyvällä ruokahalullaan syödä.
Sillä hän oli nähnyt jouluna jotain, jonka hän käräjissä salasi... hän
ja lukkari.
Mutta eiväthän he olleet Pietun todistajia.
Mutta sittenkin...