Vitkaan paranevat Tiinan jalat. Mutta rovastin lähettämä voide on silti
erinomaista. Se vain sillä on vika, että kun Tiina sitä käsittelee,
niin Pietua mielii ylönannattaa. Ja silloin ymmärtää, että voiteessa on
jotain ihmiselle liian vastaista ököttiä. Koko saunan ympärys hajahtaa
ja Tynkkäsen emäntä on jo pitänyt siitä puhetta miehensä kanssa.
Mutta kun sauna on tuulien teiden yhtymässä ja hataranlainen, niin ei
tämä outo tuoksu sentään pääse saunaan kotiutumaan. Se tulee ja menee
niinkuin muutkin hyvät hajut tässä ahtaassa majassa, jonka perustus on
kalliolle rakennettu.
Ei kukaan ole antanut mitään voidetta Pietun kädelle. Eikä siitä
kukaan ole huolehtinut. Ei liioin itse Pietukaan. Sitä vain kääreessä
kantaa sääliä herättääkseen ja näyttääkseen todistuskappaleena
Juhmakan kurjuudesta. Pietussa on jo ennestään niin monta koloa ja
arpea, niin monta raihnauden merkkiä, että on kuin luonnostaan tuo
välinpitämättömyys.
Luonnon lahjoittamat nesteet silti vielä Pietunkin ruumiissa elämästä
kihoilevat. Ja kun käsi jää aivan hoidotta, huononee se päivä päivältä.
Se rustottuu, käy kankeaksi ja toisinaan kolottaa, että Pietu hammasta
puree. Joka ilta maata pannessaan hän sitä tarkastaa, mutta eihän se
pelkästä katselemisesta parane. Kuta useampi viikko kuluu, jää sen
katseleminenkin. Sillä Pietu uhallakaan ei tahdo kättään parantaa. Sen
suuremman eläkkeen hän saa käräjissä, kuta kollompi on käsi. Vasta
käräjien jälkeen hän alkaisi sitä laastaroida. Nyt olisi tyhmyyttä
ruveta puoskaroimaan Juhmakan piiloja. Sanoisi korkea oikeus käräjissä,
että eihän tuossa ole niin mitään ja vetäisi viivan koko jutun selkään.
Mutta eipäs nyt vedä! Ja Pietu toisinaan on hyvilläänkin, että käsi
käy vain huonommaksi. Heltiävät ne vielä Juhmakan kukkaron nauhat ja
sieltä leveämahaisesta säämiskäpörssistä putoilee hänen kouraansa noin
tuota hopeaa ja paperirahaa...sitä rojakkaa, jolla ostetaan maat ja
taivaat...oh... hoh...!
Mitä hän tällä rahanpaljoudella tekee? No itselleen hän laittaa
sarkapuvun, uudet kaksipohjaiset lapikkaat punaisilla varrensuilla,
ostaa hopeakuorisen ankkurikellon, pari litraa viinaa, sikareja,
lapsille pompomia, jauhoja, perunoita, kalaa, voita...
Vatsassaan tunsi nyt Pietu hirvittävää tyhjyyttä. Milloin se olikaan,
kun hän viimeksi söi? Ei tämä komento kelpaa. Ruokaa pitää saada.
Tammikuun kelmeä aurinko laittoi vinot säteensä saunan kovin
tuhruisesta ikkunalasista Pietullekin terveisiksi. Ne valaisivat tätä
iankaikkista puolihämärää ja vuodattivat Pietun sieluun hyvän annoksen
repäisevää rohkeutta.
— Joko, Tiina, jaksaisit leipoa?
— Mitä sinä leivottaisit? kysyy Tiina nauraen.
— Vaikka vehnäistä.
— Ai — ai!
— Sinullekin ostamme suuren huivin ja villahameen ja narskuvat
anturakengät, kun saamme Juhmakan maksamaan.
— Niinkö? Tiina ilostuu.
— Ja yhtenään kahvia ja sokuria niinkun herroissa, jatkaa Pietu.
— Panemmehan sikuria sekaan?
— No jos pantaisiin.
— Mutta et tiedä, mitä me kaikkein ensimäiseksi ostamme, haastaa Tiina
ja kääntyy Pietua kohti.
— Noo?
— Itsekullekin paidat. Ne ovat ruumiin ensimäinen vaate. Mutta ilman
niitä olemme tähän asti saaneet olla. Hoitolassa rovasti lähtiessä
antoi minulle kaksi markkaa, että laittaisin sinulle paidan. Mutta
vielä se on laittamatta. Sillä rahalla manuutit käräjiin Juhmakan ja
sitten lopulla ostettiin silliä ja leipää.
— Niin... silliin ja leipään piti panna loppu, vaikka minua niin
kutkutti manuuttaa lukkarikin ja hoitolan herrakin, puhui Pietu vähän
kuin sureskellen.
— Eihän asia vanhene, vaikka laitat ne syyskäräjiin. Johan siihen
mennessä ehdit saada Juhmakalta.
— Ehdin kuin ehdinkin. Ja silloin viedään pikku herrat vastaamaan
Pietun rääkkäämisestä.
Pietu sylkäisi suuren tähden saunan lattialle asian vahvistamiseksi.
— Minulle äijä ostaa kelkan, sanoo Pentti ja käy lähemmäksi isäänsä.
— Ja minulle sukset, ehättää siihen samaan Tahvo.
— Niin oikein. Kyhnyttäkääpä, pojat, vähän selästä. Puree niin pirusti,
kehottaa Pietu.
Pojat alkavat käsillään kopeloida isänsä selkää, hankaavat ja
hankaavat. Pietu nauttii ja kiroilee syöpäläisiään.
Tiina nauraa, kun pojat henkensä takaa mankeloivat isänsä selkää ja
hartioita. Mutta Pietu vain nauttii.
— No on sitä köyhälläkin lystiä. Saivat ne nyt taas koko löylyn, sanoo
Pietu lopuksi, kun pojat lopettavat.
Tämä silloin tällöin kyhnyttäminen ja raapiminen on poikain erikoistyö,
johon he ilolla antauvat. Sillä silloin he tietävät saavansa joitakin
antaa selkään, hekin.
— Niin tuota... joko jaksaisit leipoa? kysyy uudelleen Pietu Tiinalta
nousten istumaan.
— Mitäpä minä leipoisin ja missä?
— Antaa se emäntä tuvan uunissa paistaa.
— Voipa antaa. Mutta mitä leivon?
— Leivot vehnäistä.
— Nyt sinä hourit selvällä päivällä.
— Enkä houri.
— Mistä lemmosta minä saan vehnäjauhoja... en paremmin sano.
— Minä käyn kauppiaassa ostamassa.
— Ostamassa! Sinä! Millä ostat?
— Tietystikin rahalla.
— Aiot saada velaksi Juhmakan tiliin.
— En niinkään.
— Ostan puhtaalla.
— Jota saat?
— Pastorilta.
— Pastorilta... oikein... hän on kiltti herra... auttaa meitäkin.
— Ei koskaan tyhjänä ole ovelta palauttanut, kuten rovasti ja moni muu.
Niillä toisilla on aina suussa se siunattu hoitola. Mutta siitä ei
pastori puhu halaistua sanaa. Hän ymmärtää, että se on köyhän helvetti.
— Menetkö pastorilta pyytämään? Mutta ei hänkään anna rahaa
vehnäjauhoihin. Voittehan rukiistakin syödä, sanoo, ja ehkä panette
vähän eläinten jauhoja sekaan, sanoo.
— Eihän me nyt itse syödäkään vehnäistä, ei toki. Sinä vain leivot ja
minä vain myöskentelen niitä. Sitten näillä rahoilla ostamme huonompaa
ruokaa.
— Oisiko koittaa... Kyllä minä jo pystyn leipomaan. Mutta mistä maidot,
mistä munat ja muut höysteet, hää?
— Ei muuta tarvita kuin vettä, vehnäjauhoja ja lämmintä. Näiden
yhtymästä syntyy leipä, mikä talonpojalle kelpaa. Eivät ne herraskaiset
meiltä ostakaan.
— Osaisin minä leipoa semmoistakin kaakkua.
— Niin. Osaat... osaat. Mutta sitten leivomme omiksi tarpeiksemme
niitä, kun saamme Juhmakalta rahat.
— Antaahan ämmä mullekin vehnäistä? kysyy Pentti.
— Oosta hiljaa, kakara!
— Minäpä syön ne äijän kainalosta. Et niitä yhdellä kädelläsi varjele,
puhuu Tahvo.
— Syöt minkä syöt.
Sitten joukolla naurettiin. Ja niin saatiin hauskaa, että saunan seinät
kaikuivat.
Pietu nousi ylös, venytteli, haukotteli, ojenteli käsiään senkin
seitsemään suuntaan ja haukotteli. Istui sitten kynsimään itseään ja
taas haukotteli.
Sitten hän lähti kekkelehtämään pastoriin.
Kun hän astui ulos saunan ovesta, huikaisi päivä hänen silmiään ja hän
astui tuokion kuin sokea eteensä näkemättä.
— On se suuri onni, että on terveet silmät, puhui Pietu itsekseen, kun
taas kirkkaasti näki eteensä.