— Olenko minä sitten kuin laho puu, jonka päällitse saa ajaa ilman
mitään?
— Jos oikein puhutaan, niin vielä huonompikin. Sillä puu ei tule
valittelemaan. Menet nyt.
— Enkä mene.
— Vai et.
— Maksaako isäntä kipurahoja?
— En... en penniäkään. Vai olet tullut kiristämään.
— Sitten minä vien käräjiin.
Hovilainen katsoi ympärilleen, näkyikö missään todistajia. Ja kun niitä
ei näkynyt, meni hän ottamaan ruoskaa.
Mutta silloin sai jo Pietu jalat alleen. Hän juoksi ja räkytti:
— Manuutan... manuutan käräjiin. Kyllä koetellaan. Kolme herraa
sinne vien... lukkarin... hoitolan herran... voiruhtinaan. Koetappas
sielläkin ruoskia.
Juhmakkaa hävetti. Sillä pihalla oli hänen omia piikojaan. Ja ne
nauroivat.
Mutta Pietu näytti pitkää nenää ja juoksi jonnekin yösijaa hakemaan.
Juhmakka viskasi kädellään nenänsä tyhjäksi ja raskain askelin kulki
omalle puolelleen.
— Vai Täi-Pietun kanssa käräjöimään! Laitan miehen sian pahnaan, jos
toiste tulee. Heh!
Ja sisällä kamarissaan suuren rautakirstunsa äärellä yltyi Juhmakka
loisia kiroilemaan. Niistä ei saa rauhaa omassa kodissaankaan. Ne
laiskottelevat, viruvat hoitolassa, elätyttävät itseään ja senkin
seitsemän kertaa käräjöivät. Ovat yksin ja aina tiellä.