Pietu on päässyt muutaman isännän reessä yli jään Juhmakan hoviin. Ja
nyt hän seisoo alarakennuksessa hovin isännän kamarin oven pielessä.
On ensimänen arkipäivä joulun jälkeen. Pakkanenkin on jo taas
kerrakseen tipo tiessään.
Hovin ruokakello soi jo aikaa sitten työhön käskien. Pietukin on saanut
väen tuvassa päivällistä. Mutta kun hän on sanonut itsellään olevan
asiaa isännälle, on häntä käsketty kamariin.
Täällä isäntä nukkuu päivällisunta nahkasohvalla. Lihava vatsa on
kuin kohoava kumpu ja se nousee ja laskee, nousee ja laskee kovan
kuorsaamisen mukaan.
— Tuossa vatsassa on tuhansia, miettii Pietu. Sitten hän tarkkaa, eikö
isäntä heräisi. Mutta kun ei näytä heräävän, kehittelee Pietu edelleen
ajatusjuoksuaan.
— Se käy jo kuudettakymmentä tämä isäntä. On se ainakin jo
neljäkymmentä vuotta tuhat markkaa vuodessa syönyt. Saa siis panna
tuohon vatsaan noin tuota viisikymmentä tuhatta... saakuri... ollapa se
raha... kokonaisen hovin se on jo tämä voiruhtinas syönyt...mutta kyllä
tässä kestää syömistä.
Pietu katsoo ympärilleen. Näkee paperoidut seinät, näkee maalatun
katon ja siinä kaikenmoisia koristuksia: enkeleitä, Aatamin ja Eevan
paratiisissa ja hirveän suuren käärmeen... mistä pirusta se noita
ymmärtääkin maalauttaa... aa... se oli se kuleksiva juoppo sälli, joka
nälin kuolioin matkaili... sehän se täällä oli työssä kuukausimäärin.
Ja nämä ne ovat sen käsialaa...
Hovilainen röyhteli unissaan. Pietu säikähti, kokosi itsensä ja aikoi
alkaa.
— Mutta sehän nukkuu vielä... on se uni makeata ja syvää tuollaisella
vatsalla... ollapa tällainen hoikka ja laiha kuin minulla, niin ei se
liioin röyhtäytäkään... Pietarista ovat kai nämä korkkimatotkin...
miten paljon maksanevat... minä eläisin kyllä sillä pari vuotta... oh
hoh!
Pietu rykäisi. Mutta Juhmakka syvemmin kuorsasi.
— On tässä kompeita... ja kun on paksut kultaperät tuossa vatsan
päällä... lempo kun sillä on komeutta... aja minulta toinenkin käsi,
kyllä jaksat maksaa.
Syntyi sellainen heleä-ääninen kalkutus ja soitto. Sitten käki kukkui.
Ja Pietu lensi häpeästä punaiseksi.
Mutta se oli vain kello, joka löi.
— Pietarista se on tuokin kometiia. Maksaa sekin. Ja mitä se kellolla
tekee, kun kuitenkin yöt päivät makaa niinkuin minäkin. En ole minä
ensinkään kellon tarpeessa. Herään kun ei ole unta ja makailen siksi,
kunnes sitä tulee. Niinhän se tuota tämäkin tekee. Mutta silti kellossa
käki kukkuu ja panee sen kaiken maailman pimpelit pampelit... no on
niillä rikkailla rojua... Kun uskaltaisi nykäistä. Siellä ulkona pian
hämärtää.
Nyt kuului porstuasta kovaa ääntä ja raskaita askeleita. Suuri lihava
hovin emäntä, jolla on rinnat kuin laajat vehnäispullat ja vatsa kuin
ruoka-aitta, pyörähti kamariin ja ärjäisi Pietulle:
— No nyt on maailman kumma, kun sinunkinlaiset kamariloihin tunkevat.
Paikalla ulos!
— Ka kun rengit tänne käskivät.
— Etkö tiedä, että tämä on Juhmakan hovi. Luulisipa sinun sen tuntevan,
kun minäkin sinut tunnen. No nyt kumman teki... ethän ole vain mitään
täältä ottanut. Kumaise taskusi!
— Ptyih! Minäkö... minäkö varas — onko täällä todistajia? huutaa Pietu.
Siitä melusta herää isäntä, hieroo silmiään, tunnustelee ja lopuksi
puhuu:
— Ka mikä melu täällä on? Ja kuka se on tämä mies?
— Täi-Pietu!
— Täi-Pietu! Paikalla ulos... ulos... ulos! Ja lakaiskaa heti jäljet!
Isäntä lensi kuin ammuttuna sohvalta ja tyrkkäsi Pietua.
— Mitä se tänne tunkee! ähkyy hovilainen ja työntää Pietua.
Pietu menee.
— Kuuluu sinulle olevan asiaa. Tuolla väen puolella käskin piikain sitä
syöttää. Ja syötyään oli tullut tänne, puhuu emäntä.
— Jopa nyt. Pitää viedä mies renkien tupaan, jos on asiaa. Käske sinne!
Panen tupakan ja tulen sitten. Mutta lempoako hän minulla tekee?
Tietäähän hän hyvin, että tästä talosta ei anneta kerjäläisille.
Silloin kun annetaan, viedään suoraan hoitolaan. Eikö se hän ole
hoitolassa? Niin niin... sehän kuuluu paleltuneen... mutta ei sen
vuoksi viittä penniä.
Isäntä röyhtelee, venyttelee. Hakee sitten nurkasta tupakkapöydältä
pitkän piipun, lataa sen täyteen ja istuu keinutuoliin polttamaan.
Siinä hänen jalkainsa juuressa on lattiaan ruuvattu rauta-arkku,
joka on monilukollinen. Siinä se on Juhmakan "pankki", kuten rahvas
sanoo. Ja se on isännästä hovin rakkain huonekalu, sellainen kappale,
ettei moista koko pitäjässä, tuskin läheisessäkään. Se on puolillaan
velkakirjoja ja rahaa ja paljon kalliimpi kuin miksi Pietu arvosteli
hovilaisen vatsan.
Tupakkaa poltellessaan Juhmakka sitä katsoo ja ihailee sen suuria
rautalukkoja.
Ja arkku on kylmän ja tyhmän näköinen, ruma kuin itse itaruuskin.
Mutta tämä se on juuri se alttari, jolla Juhmakka jumalilleen uhraa.
Ei siihen pysty varkaan näpit eikä tulen väki, uskoo Juhmakka, kun sen
rautaisena lattiaan ruuvautti.
Kun Juhmakka on kyllikseen poltellut, menee hän renkien tupaan. Siellä
istuu jo Pietu häntä odottamassa.
Hovilaisen tullessa sisälle nousee Pietu seisomaan. Tuvassa ei ole
ketään muuta.
— Istu, kehottaa hovilainen ja itse asettuu penkille pitkän pöydän
ääreen.
— Rauhallista joulua. Ei isäntä ilkeä suuttua, vaikka minä kamariin
työnnyin. Minähän olen tuommoinen tuhma raukka. Ja kun rengit
neuvoivat, puhuu Pietu, hypistelee karvalakkiaan, joka on kuin rottien
repimä, ja arastelee.
Sillä häntä kovasti pelottaa, miten alkaa. Hovilainen on julma.
Ja tuolla seinällä hänen päänsä päällä on monta ruoskaa nauloissa
riippumassa.
— Ovat koiransilmiä ne rengit. Vasta muistat, että kamariloihin ei saa
meidän talossa tulla, sanoo isäntä ja tarjoaa siitä renkien pöydältä
pennin sikarin Pietulle.
Pietu yhä enemmän aristuu. Hänen kätensä vavahtelee sikaria ottaessaan
ja isännän raapaisemalla tulitikulla sytytellessään.
Isäntä jää siinä tummaan varjoon istumaan. Ja sieltä se Pietua
mulkoilee kuin itse piru puolihämärästä. Hiustöyhdöt sen korvilla ovat
kuin sarvet, suuri nenä uhkaa ja sen tohina pelottaa. Ja tuo kalju pää
on Pietuun kääntynyt tähystävänä kuin kaukoputki.
— Missä kätesi loukkasit? kysyy Juhmakka nähdessään Pietun oikean käden
kääreessä ja kaulassa kannettuna.
— Missäkö? Kyllä hovin herra sen tietää. Pietu ilostui, että asia
alkoikin juuri näin.
— En minä ole mikään herra! ärjäisi Juhmakka.
— Huonompiakin herroiksi sanotaan, semmoisiakin, joilla housutkaan
eivät ole omat.
— Paleltuiko kätesi? Sinähän kuulut joukkoinesi paleltuneen.
— Ei paleltunut. Poika jäätyi ruumiiksi ja ämmältä menivät varpaat.
Pietu syvästi huokasi sen päälle ja tavotteli itkua.
— Sillä lailla! Niin sitä pitää elää, että paleltuu ihmisten nenän
eteen. Sietäisit saada vielä lisäksi raippoja. Rovasti teidät pelasti?
— Rovastiko? E-ei.
— Kas kuin valehtelet!
— No pelasti, myönnytteli Pietu, kun arveli asiansa paremmin
luonnistavan menemällä myötävirtaa hovilaisen kanssa.
— Ymmärrätkö että hänettä et nyt tässä sikaria polttaisi?
— En polttaisi, naureli Pietu.
— Ja niin hän maksoi sinulle pahan hyvällä. Kuulut hoitolassa häntä
haukkuneen päin taulua ja käräjiin uhanneen. Siihen juttelemiseen
käräjissä sitä sinäkin raukka olet perso.
— Että mitenkä?
Pietu häkälteli. Nyt alkoivat asiat mennä vinoon.
— Olet tapellut hoitolan herran kanssa ja kun rovasti sinua nuhteli,
lensit hänen silmilleen. Ettes häpeä, rutja!
— Kuka on kertonut?
— Rovastin oma väki. Täällä kävi nuori herra.
— En ole tapellut. Mutta ne ne tappelivat. Tämänkin nuttuni repivät.
Tahtooko isäntä nähdä? Enkä silmille lentänyt. Rovasti on aivan
erehtynyt eli se nuori herra. Minäkö nyt iskisin rovastia silmiin? Ja
vielä niin koreihin silmiin. Johan nyt mentäisiin... Tässä on suuri
erehdys, kulta isäntä.
— Miksi karkasit hoitolasta pakkaseen paleltumaan?
Juhmakka nakkasi jalkansa ristiin ja lämpeni tutkimaan. Sen silmät
kiiluivat Pietuun kuin kissan viheriänkellervinä.
— Ka, kun retuuttivat riiheen paleltumaan ja uhkasivat pehmeäksi piestä.
— Kutka?
— Hoitolan herra ja lukkari.
— Mitä teit? Mitä teit, mies? kysäisi Juhmakka ankarana.
Pietu säikähdyksestä hypähti ja sikari lensi hyppysistä lattiaan, missä
kieri savuten ja tulta heitellen. Pietu syleksi, polki sitä jalallaan
ja sammutti. Viskasi pätkän sitten takataskuunsa.
— Mi-mitäkö tein? Enpä juuri muuta kuin puhuin pari kolme sanaa.
— Niitä sinun myrkkysanojasi? Niinhän?
— Onko niissä myrkkyä? Ei kai. Isäntä nyt ei suuttuisi minuun, vaikka
sanoisin teitä kirkonvarkaaksi. Siksi viisas mies on tämän hovin
isäntä. Haukkuuhan koirakin vimmatusti, mutta järkimies ei sille
päätään käännä, se kun on vain koira. Mitä niistä minunkin sanoistani.
Joutavaa typeryyttä vain minä haastan. Mutta pikku herrat jos
suuttuvat, niin eipäs ole järkeä.
Juhmakka jo lauhtuu.
— Mistä se riita tuli?
— Isännän vehnäisistä... niistä jouluvehnäisistä... juuri niistä.
— Etkö saanut tarpeeksesi?
— En vielä tänä päivänäkään ole niistä murenta syönyt.
— Kuka ne söi?
— Hoitolan herra itse joukkoineen.
— Nyt sinä valehtelet, sen kelhu! Juhmakka polkaisi jalkaa lattiaan ja
nousi seisomaan.
Eikö isäntä ole hyvä ja istu vielä pikkaraisen. Minulla on tuiki
tärkeää asiaa. Ja jos sopii, niin istualta...
— No... no... istutaan. Hovilainen istuu takaisin.
— Puhu asiasi!
— Olin juuri palaamassa jouluna kirkosta, kun isäntä ajoi päälleni ja
viskasi minut vasten kiviä siinä hoitolan kupeella. Tämä käsi silloin...
— No..?
— Tämä käsi silloin meni poikki. Enkä nyt pysty mihinkään työhön...
— Enpä minä sitä muista. Ja miksi tulit eteen? — Senkin työkyri! —
Lopun sanoi isäntä aivan halveksivalla äänellä.
— Isännän ori lensi kuin nuoli. Ei siinä syrjään ehtinyt. Käsi meni
poikki. Nyt en pysty työhön. Joukko näkee nälkää.
— Menet hoitolaan. Sitä vartenhan se on. Saat siellä nyt tarpeeksi
maata, kerrankin maata unesi loppuun.
— En mene sinne.
— Kärsi sitten nälkää! Minkäpä minä sille. Pietu oli jo tulistua.
Syrjäsilmällä hän tähysteli hovilaista ja puhui:
— Tulin isännän kanssa haastamaan tästä kädestä.
— Mitä siinä on haastamista? Oma syysi.
— Omako syyni?
— Ka eikö ollut? Miksi jäit oriin eteen?
— Orihan se juoksi minun päälleni.
— Tarvitsiko sinun pahnustaa siinä tiellä? Tiesithän vanhastaan, että
komeasti joulukirkosta ajetaan. Jos sinulla ei ole muuta asiaa, niin
nyt lähde.