Juhmakan hovissa ylärakennus on varsinainen herraspuoli. Sen edessä on
puutarhakin, missä on omenapuita, karviaismarja- ja kirsikkapensaita,
on sireenipensaita ja herkkumansikkapenkkejä. Onpa ukko Juhmakka
kokeillut siinä englantilaisten kurkkujenkin kasvattamisessa,
puhumattakaan venäläisistä. Ja monta muuta, hyvin monta muuta kasvia
tässä puutarhassa kasvaa.
Talvisin pidetään ylärakennus melkein kylmillään. Lämmitetään vain
sen verran, että ruukkukasvit eivät kuoleudu, sillä niitä on siellä
huoneissa koko paljon. Ja ukko Juhmakka on kovin kitsas puista.
Mutta nyt "uudeksi jouluksi" on koko ylärakennus herkulliseksi
lämmitetty, siistitty, puhtaat liinat pantu, kaikki laitettu paraimpaan
karvaan.
Sillä nyt on uuden kivinavetan vihkimisjuhla.
Läävä on suomalaisen rakkaimpia rakennuksia. Varsinkin karjalainen
pyrkii sen rakentamisessa niin sanoen ihanteellisuuteen, jos hänellä
on oikein vahvasti rahaa. Jokaisessa hiukan äveriäämmässä talossa
on se toki kivestä, mutta hoveissa on se jo nostettu vanhojen
maalaiskirkkojen tasalle. Sillä navetasta näkyy talonpojan silmissä
talon suuruus. Ja kun on "voiruhtinas" nimeltään ja läävässä toista
sataa lypsävää, niin onko ihme, jos ihminen ylpistyy ja kyhää hakatusta
graniitista lehmilleen palatsin, johon ei pysty ensimäinen ajan hammas.
Juhmakan kivinavetta on kuuluisa. Sitä on rakennettu kahdeksan vuotta
ja siihen mahtuu pari sataa sarvipäätä oikein väljästi.
Vieraita saapuu ympäri omaa pitäjästä ja vielä lähiseurakunnistakin.
Onpa joitakin aina kaupungista asti. Sillä Juhmakan suku on laaja
ja tuttavapiiri tavaton. Joukossa on joitakin säätyläisiäkin,
mutta ylipäätään on vierasjoukko Ylä-Karjalan jäykkäniskaista
talonpoika-aatelistoa, jonka hallussa on monen pitäjän hovitalot.
Isäntä itse on portailla vastassa. Rengit riisuvat hevoset, vievät
talliin, viskaavat kauroja eteen.
On suvinen nuoskea sää ja mätälumi. Hovin piha on kuin markkinatori
täynnä väkeä, täynnä hevosia, täynnä rekiä. Soivat kulkuset, uljaat
valjaat välkkyvät, oriit hirnuvat.
Mutta sisällä ylärakennuksen huoneissa on hyvin hiljaista. Kursaillaan,
ujostellaan, istutaan tuolien ulkosyrjillä ja vaietaan.
Sillä täällä näkee paljon ihmisiä toisiaan ensi kerran elämässään ja
joukko on jotenkin kirjavaa. Mutta kun ehditään ryhmittyä eri huoneihin
yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden mukaan, kun kukin lintu pääsee
omaan parveensa ja tuntee laulavansa vertaistensa parissa, aukenevat
suut, tyhjentyvät suljetut puhevarastot ja nyt on jo ääntä, on naurua,
on eloa ja riemua. Puheen porina täyttää salit, nauru heläjää taas
inhimillisenä, sillä ihmiset ovat löytäneet toisensa.
Kun on tarjottu kahvit ja ryypätty viinit, lähdetään juhlallisesti
katsomaan navettaa.
Siellä se seisoo karjapihassa suurena, saavuttamatonna alallaan. Se
on niin ja niin pitkä, niin ja niin leveä, ja niin ja niin korkea.
Keskeltä rakennusta aukenevat suuret raudoitetut ovet. Oven päällä
on hiottu graniittikivi, johon on latinaisilla kirjaimilla piirretty
_Tuomas Juhmakka_ ja valmistumisvuosi, ja alapuolella on suuri härkä.
Jo käy herrasväen suu hymyyn. Mutta mennäänpä sisälle. On läävässä
kokoa, on totisesti. Ihmisten silmät suurenevat sen valtavasta ko'osta
ja kaiku kertaa äänen.
— Kerrassaan ihmenavetta! huutaa rovasti.
Seinät toistavat sen ikäänkuin hyväksyen ja väkijoukko nauraa.
Mutta siellä läävän peräseinällä on kaksi keskikokoista taulua. Mennään
katsomaan. Isäntä Juhmakka istuu toisessa kulmat käppyrässä ja emäntä
Juhmakka peukaloitaan punoo toisessa lihavalla vatsallaan.
Herrasväki katsoo toisiaan ja on erityisesti huvitettu.
Mutta isäntä Juhmakka selittää tosissaan:
— Taulut on tehty Pietarissa keisarillisella hovihankkijalla ja siellä
ne on valokuvista suurennettu.
— Niin, niin, hyväksyy rovasti ja nauraa hyvin sopimattomasti.
Mutta siinä samassa hän esittää eläköönhuudon uudelle navetalle ja nyt
mylvitään oikein härkämäisesti.
Juhmakka vainuaa jotain pilkkaa, hänen suuret sieraimensa laajenevat ja
nenä tohisee kovin äänekkäästi. Hengityskin on taas tällä kertaa kuin
röhkimistä.
Rovasti muuttaa puheensa ruustinnalle ruotsiksi ja nyt tullaan
hirvittävän vakaviksi ja käydään kädestä Juhmakkaa onnittelemassa.
Välit taas selvenevät ja Juhmakan nenä hiljenee.
Kiitellään ja kiitellään läävää.
Nyt mennään päivällispöytään. On siinä viinaa, on olutta. On
silavaa, lammasta, kanaa, lohta, siikaa, ankeriasta, haukea ja
kaikkea läjittäin. Tuodaan pöytiin mahdottoman suuret liemimaljat ja
paistivadit laajat kuin soikeat sohvapöydät.
Illan päälle ilmestyy pöydille totivehkeitä. Suuret hiotusta lasista
tehdyt karahvit ovat täynnä rommia ja konjakkia.
Ne ovat kiusaavan viettelevät vähän itsekullekin miesväestä.
Kannetaan esille kortitkin. Miesjoukko jakaupi pienempiin ryhmiin ja
naiset ovat erittyneet kokonaan omiin huoneihinsa.
Seura on jo kokonaisuudessaan kuin omassa kodissaan.
Rovasti on vetäytynyt pieneen kulmakamariin. Siellä on hänen nenänsä
edessä aivan mieto totilasi, josta hän tuskin maistaa, ja valiosikareja.
Hän kutsuttaa isännän ja emännän sinne. Siellä he nyt ovat kolmen.
Rovasti käypi vakavaksi, vetää kasvoihinsa hartauden väreet ja nostaa
takkinsa takataskusta pienen kullatun uuden testamentin, jonka lehtien
syrjät ovat punatut, ja heittäen hyvin pitkän katseen aviopari
Juhmakkaan lausuu:
— Tällaisena riemupäivänä on meidän syytä muistaa Häntä, jolta
kaikkinainen hyvä anto tulee.
Juhmakka emäntineen panee kätensä ristiin ja vaipuu hartauteen.
Rovasti lämpenee ja lukee hyvin tunteellisesti uutta testamenttia
ääneensä. Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta hän lukee ja sitten
selittää sitä.
Mutta soikeassa kamarissa samaan aikaan pelataan jo suuria summia ja
ryypiskelevien parissa pastorin silmät verestävät. Naisten seurassa on
vallattomuus kohoamassa ja leikeissä suin päin liehutaan.
Kun rovasti on lukenut, kiittää hän aviopuolisoita sydämellisin sanoin
lahjasta diakonissakassaan. Tämä juuri osoittaa, että he eivät ole kuin
se rikas mies.
— Ja erityisesti tunsin minä tarvetta kiittää hovin emäntää, sillä
hän se — arvaan minä -isännän mielen on diakonissa-asialle lämpimäksi
saanut. Oo — työtä on paljon, mutta eloväkeä vähän. Ottakaa taivaan
siunaus suurista lahjoistanne tälle seurakunnalle. Joka ilta muistan
teitä esirukouksessa.
Rovasti veti kädellään ilmassa heidän päänsä päällitse.
Nyt oli tämä toimitus loppunut.
Isäntäkin kävi hakemassa itselleen totilasin.
Haasteltiin arkipäiväistä.
— Tällaisia juhlia eivät juhli näillä mailla muut kuin Juhmakan hovin
isäntäväet, puhuu rovasti.
— Ja meilläkin vain kerran vuodessa.
— Onko paljon vieraita?
— Lähes pari sataa.
— Sillä lailla! Ja tanssia tulee myös.
— Tulee. Iso tupa on jo sitä varten varattu.
— Ja sinne tulevat alustalaisetkin tanssiin?
— Tulevat.
— Onko monta pelimannia.
— Viisi kaikkiaan. Kolme viululla ja kaksi harmonikalla.
— Oo sitä hauskaa! Mutta minun nyt täytyy lähteä.
— Nytkö? Ei kai.
— Joo... nähkääs... on parempi, että _minä_ menen pois, kuiskaa rovasti
Juhmakan korvaan.
Nyt ei hovilainen enää vastusta. Isäntäväki saattelee rovastin
herrasväen rekeen asti.
— Pitäkää huolta pastorista. Hän lupasi minulle tultaessa, että hän nyt
ei maista karvaita. Mutta hän näkyy taas tavanneen vahvempansa, kuiskaa
rovasti Juhmakalle rekeen noustessaan.
Vielä samana iltana ajoi rovasti pitäjän toiselle syrjälle sairaan luo.
Juhmakka palaa sisälle. Menee oikopäätä pastorin luo.
Mutta pastorillakin on isännälle jotain hampaan kolossa. Ja nyt on
rohkeutta purkaa se sieltä.
Kun pastori huomaa isännän, nousee hän ylös ja ampuu päin silmiä:
— Juhmakka on rikas mies, joka vaeltaa leveällä tiellä.
— Hys!
— Te olette juuri se raamatun publikaani, jonka jalkain juuressa
Latsarus viruu paiseissaan. Olette ajanut Pietu Pippurin käden poikki,
olette riistänyt turvan ja tuen perheen isännältä... isältä piti sanoa.
Mutta se ei liikuta teitä ensinkään. Pietu kävi minun luonani ja kertoi
isännän ruoskalla yhä uudelleen uhanneen. Se on kaunista peliä...!
Pietu oli todellakin käynyt pastorille näyttämässä kättään ja
valittamassa Juhmakan kovuutta.
Tästä huomaavaisuudesta eli arvonannosta oli pastori tullut niin
liikutetuksi, että hän oli luvannut ottaa Pietun suojelukseensa.
Mutta tähän purkautumiseen oli sentään syy syvemmällä. Pastori hyvin
vielä muisti kutsut näihin pitoihin ja tahtoi nyt antaa takaisin vielä
vahvemmasti ja suuremman joukon kuullen.
— Herrainen aika, miten isännällä on kova sydän yhtä seurakunnan
vähäosaisinta kohtaan. Ja seurakunnan pap... pappina on minun
tehtäväni kolkuttaa isännän... Pietu on ihminen hänkin. Monesti kyllä
minuakin suututtanut, mutta hän on minun lähimäiseni... sen minä tässä
julkisesti tunnustan.
— Jo toki, ärähtää Juhmakka.
— Hän on myös kalliisti ostettu seurakunnan jäsen. Pietu itki minun
luonani osansa kurjuutta. Valitti vaimonsa ja lapsensa kuolevan
nälkään, kun ei pysty työhön... Maksakaa Pietulle kipurahoja. Asia on
hyvin arkaluontoinen... hirvittävän arkaluontoinen... ajaappa jouluna
Herran huoneesta palatessaan kö... köyhältä lähimäiseltään käsi
poikki... oi se on poikki.. se maksaa isännälle vielä paljon, ellette
Pietua sovita...minä seurakunnan pappina lupasin Pietulle teidät
saattaa katumaan ja tuntemaan suurta pahuuttanne, jonka vertaista saa
hakea... saa etsiä.
— Herra nähköön! Onko pastori taas...
— Miekka, joka käypi teidän sydämenne läpi.
— Ei... vain... humalassa!
Pastori kohousi varpailleen ja painoi kätensä Juhmakan olkapäille.
— Minä sanon vielä kerran: maksakaa Pietulle kipurahoja!
— En äyriäkään.
— Sitten saatte Pietun niskaanne. Ja se mies puree kipeästi. Siitä
olen varma. Ystävä! Tahdon vain puhua teille jonkun herättävän sanan,
sillä kerran kuolema teillekin viittaa. Muistakaapa silloin, miten kävi
raamatun rikkaalle miehelle.
Tuossa paikassa oli kamari tyhjentynyt. Sillä Juhmakka oli tuiki
vihassa. Hänen korvantauksensa olivat aivan punaiset. Hän malttoi
mielensä, mutta sanoi painavasti:
— Nyt pastori lähtee nukkumaan, muuten... virka menee!
Pastori säikähti ja antoi taluttaa itsensä kuin pienen lapsen
alarakennukseen nukkumaan.
Alarakennuksen isossa tuvassa alustalaiset tanssivat. Nekin
olivat enimmäkseen loisia. Hovin maalla oli siellä täällä tyhjiä
asuinrakennuksia, mitkä olivat entisiä taloja, jotka oli hoviin
liitetty. Ne olivat tupaten täynnä loisia. Nämä olivat hovin
työvoima, joka tuli sanomattoman halvaksi pitää. Ansioillaan hovista
ne saivat niukuin naukuin leivän ja suolan ja kaikista heikoimmat
hoitolassa talviravinnon. Mutta heidän hiellään lainehtivat hovin
pellot jyvämerenä ja heidän käsillään se oli tämä mainehikas uusi
kivinavettakin nostettu lehmien kodiksi, vaikka he itse asuivatkin
maahan vaipuvissa röttelöissä.
Isäntä kulki viinapullo kädessä ja kaatoi kullekin annoksensa. Pennin
sikareja olivat pöydät kukkurillaan ja kahvia sai jokainen vatsansa
täyteen.
Yön tullen vieraat vietiin ylärakennuksessa nukkumaan, jos niin
halusivat. Mutta suurin osa miehiä uhrasi yönsä konjakin, korttien ja
tupakan ääressä.
Kunnes kello kolme aamulla isäntä sammuttaa tulet ja ajaa viimeisetkin
maata.
Mutta silloin jo hänen omatkin aivonsa ovat pimeät.
Hänellä on kuitenkin vielä tehtävä työ, jota hän koko illan on päässään
hautonut.
Hän sytyttää lyhdyn ja hoipertaa ulos. Siellä on jo kauan lunta
satanut. Lyhdyn valo epätasaisesti läikkyy hänen kulkiessaan ja
valaisee tuskin tuumaa eteensä tässä sakeassa lumituiskussa.
Isäntä kulkee uuteen navettaansa ja siellä sen peräseinälle. Hänellä on
rautainen kohennuskeppi kädessä ja sillä hän yks kaks lyödä heläyttää
pietarilaiset taulut palasiksi.
Kyllä se pilkka nyt loppui.
Ulos tullessa jalka lipeää ja pää on niin suunnattoman raskas. Hän
lankeaa lyhdyn päälle ja saa lasisirpaleita toisen kätensä täyteen.
Hän kierii siinä märässä lumessa suullaan ja päällään. Ja jää
makaamaan navettansa kynnyksen eteen alle härjän kuvan tänä suurena
vihkimysjuhlana, jonka maineen piti lentää kautta laajan Ylä-Karjalan
ja taas kuljettaa Juhmakan nimeä yli maiden ja vetten.