Rovastilla oli hartauskokouksessa rauhaton mieli. Miten lie käynyt
Pietun joukon?
Paluumatkallaan hän poikkesi Tynkkäsen mökkiin.
Täällä Tiina makasi sängyssä. Rovasti kumartui häntä katsomaan ja
koetti Tiinan suonta. Ja taas kumartui ja tarkasti paleltuneita
jalkateriä.
Ja häntä kauhistutti. Tässä oli edessä jotain hirveän ikävää. Sillä
kyllä asia tiedoksi tulee.
Rovasti antoi Pietulle viiden markan setelin. Meni vielä lähelle
Pietua, jonka seteli oli tehnyt aivan sovinnolliseksi ja kysyi:
— Onko Pietu minulle vielä nurja?
— Eikös tuota. Eihän rovasti tykkää pahaa. Sitä kun ihminen nokkautuu,
niin perkele työntää moskaa suuhun, puhuu Pietu tosissaan ja hänen
silmänsä kiiluvat.
— Pyydä nyt Pietu rovastilta anteeksi! Lankea polvillesi hänen eteensä
ja anteeksi pyydä, komentaa Tiina, joka on niin hyvillään siitä, että
rovastin lämpöiset pehmeät kädet häntä hoitivat ja tuo hieno herra
kumartui häntä kohti.
— Ämmä! sanoo Pietu ja katsoo Tiinaan kuin häpeissään.
— Pietu... Pietu! Helvettiin menet, kun et vieläkään kadu. Polvillesi,
Pietu! määrää Tiina.
— Uskaltaako rovasti antaa minulle kätensä? kysyy Pietu.
— Mitä sitten?
— Niin minä pyydän anteeksi. Rovasti ojentaa kätensä. Pietu polvillaan
sanoo:
— Mutta miten minä anon?
— Lue synnintunnustus! Pietu lukee:
— Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä siinnyt ja syntynyt
olen ja vielä koko elinaikani syntistä elämää pitänyt... tunnustan
sinulle, herra rovasti, että tuota tein väärin, kun pappia jouluna muka
haukuin. Annattehan anteeksi?
— Annan.
Pietu luki vielä päälle rovastin pyynnöstä Isämeidän ja sitten hän
nousi. Siinä rukouksen lukemisessa sai Tiina monesti auttaa, sillä
Pietu solkkasi ja solkkasi.
Tuvan rahvas seisoi kädet ristissä kallella päin tämän liikuttavan
toimituksen aikana.
Sitten rovasti lähti. Koko tuvan täysi häntä pihalle saattaa. Ja Pietu
niiden mukana. Kun rovasti koskettaa lakkiinsa hyvästiksi, kumartaa
rahvas.
Erityisen kohtelias kokee Pietu olla.
— Terveisiä ruustinnalle, huutaa hän vielä jälkeen.
Sinne pakkasen sekaan painuu rovasti. Hän hyräilee itsekseen virttä
reessä istuessaan.
Mutta sitten tunnin toista takaa soivat kulkuset uudelleen. Rovastin
hevonen porhaltaa taas mökille ja siinä on itse ruustinna.
Renki kantaa sisälle suuren korin ja ruustinna puhuu liikutetulla
äänellä:
— Tämän on hyvä Jumala Pietun joukolle joululahjaksi lähettänyt.
Sitten hän kyselee tapauksesta, toivottaa terveyttä ja poistuu.
Kun Pietu avaa ruokakorin, tulee hänen silmiinsä ensin kiiltävä
mustakantinen uusi testamentti.
Pietu irvistää ja nostaa kirjan penkille.
— Tuon olisi saanut jättää itselleen luettavaksi, puhuu.
Sitten hän saa käteensä paperikäärön.
Siinä on neljä voista torttua. Pietun silmät loistavat. Hän Tiinalle
näyttää ja samalla kieltään maiskuttaa.
Pentti ja Tahvo ryntäävät torttuihin käsiksi.
— Pois nuoret herrat! Vasta sitten kun ensin on syöty mujeita. Kai
niitäkin täällä on.
Nyt saa Pietu esille palvatun sian lavan. Hän sitä heiluttaa taas
Tiinalle.
— Kost' jumala, ääntää Tiina vuoteelta,
— Nyt tulee leipiä, puhuu Pietu.
— Kost' jumala.
— Nyt tulee mujeita.
— Kost' jumala.
— Nyt voikämpäle.
— Kost' jumala.
— Nyt vehnäistä.
— Kost' jumala.
— Nyt kahvia.
— Kiitoksia, ruustinna. Vielä kahviakin. Oi sentään... miten se
ruustinna on hyvä, puhuu Tiina.
— Nyt sokuria.
— Kost' jumala. Onko topan pohjaa? Tiina kysyy.
Pietu seisoo hämmästyneenä näiden aarteiden edessä.
— No kannattipa vähän palellakin, kun saat tällaista ruokaa!
— Kunpa Askokin olisi ennättänyt näitä syödä ennenkuin kuoli, huokaa
Tiina.
— Ei se poikamurikka olisi sitten kuollutkaan. Eipä suinkaan. Ei
pakkanen pysty siihen, joka syö herrasruokia. Niihin on kätketty
voimaa, jota pakkanen ei jaksa purra, haastaa Pietu.
— Nyt emäntä keittää kahvia, kun sitä kerran meilläkin on, pyytää Tiina
ja laittelee jalkoihinsa kellervää väkevälle tuoksuvaa voidetta, mitä
rovasti oli lähettänyt.
— On kuin käärmeen myrkkyä se sinun keltainen tervasi, huomauttaa Pietu.
— Mutta millä me rovastilaisten hyvyyden palkitsemme? puhuu Tiina.
— Niin. Ja minua jo hävettää, kun ukkoa hoitolassa haukuskelin.
— Mitä Pietu sanoi? kysyy naurusuin mökin isäntä.
— Ei sitä kehtaa tällaisen viljan äärellä sanoa.
— On niin rumaa?
— On.
— Pietu se osaa sanoa pistävästi, että se tuikkaa kuin neulalla suoraan
vereen asti.
— Nälkä ja vilu... ne, isäntä, opettavat teillekin kaikkea.
— Kaikkea muuta, mutta ei työntekoa, pistää isäntä.
— Minäkö en tee työtä? Hää! Monta heinäurakkaa niitin viime kesänäkin.
— No missä palkat?
— Joukon kanssa syötiin. Vasta atventilta menin hoitolaan.
— Missä siihen asti olit?
— Ikolan tuvan oviloukossa. Mutta kun siellä oli jo entisiä loisia ja
minulta eväät loppuivat, niin maailmalle käskivät.
— Et sinä tee tarpeeksi työtä. Puisit ahosta. On sitä työtä yli
joulunkin.
Pietu meni torttu kädessä isännän nenän eteen.
— En pui... en se soi puikaan. Kuusikymmentä penniä maksavat ahoksella.
Koira sillä puikoon. Ja on sitten niin nokista. Minulla on huonot
keuhkot.
— Ja laiskan suonet, nauraa isäntä.
— Nyt on joulu. Pitääkö isäntä tortuista? Et ole elämäsi päivinä syönyt
näin rasvaista taikinaa. Mutta nyt saat Pietu Pippurilta, kun annat
joulurauhan. Näethän, että evästä on... parempaa kuin sinulla.
Isäntä, jota kunnioitettiin huopamestarin nimellä eikä ollut niinkään
vähävarainen, kieltäytyi tortusta.
— Syö itse saamasi! sanoi.
Pietun joukko söi ja ryyppäsi päälle kahvia, jota mökin emäntä keitti.
Siinä oviloukossa oli jo ennestään toinen loisperhe. Se äänetönnä
murjotti ja kävi sen kovin kateeksi Pietun joukon herkutteleminen.
Miehen nimi oli Henttu Vänskä ja hän oli kirkonkylän herrastalojen
sekä kansakoulun puunpilkkoja talviseen aikaan. Tästä hän ylpeili
herrastyönä muka. Noita suuria ja puista runsaita halkovajoja tuntui
hän rakastavan persoonallisella rakkaudella. Talvi-iltoina tarinoi
hän mökissä työstä tultuaan itselleen ja muille hauskuudeksi näistä
halkovajoista. Taki tilaan hän kuvasi koulun halkovajan, joka oli
kaikista suurin. Mutta eivät osattomiksi jääneet muutkaan. Nautinnolla
hän kertoi, miten paljon milloinkin oli pilkotuita puita itsekussakin
halkovajassa, miten suurissa ja kauneissa pinoissa ne siellä olivat,
joita hän vain osasi latoa. Nuo vajat ja niiden halkopinot olivat
jokaiselle mökin asukkaalle perin tutut, vaikka eivät olleet niissä
koskaan käyneetkään. Sillä kyllä ne Henttu Vänskä oli heille kuvannut
ja yhä uudelleen kuvaisi. Hän eli vain haloissa ja erittäinkin pienissä
pilkotuissa valkotuohisissa koivuhaloissa.
Vänskällä oli vaimo ja kolme lasta. Talon omaa joukkoa oli kahdeksan
henkeä. Kun nyt Pietun väki tuli lisäksi, oli heitä kaikkiaan tässä
pienenpuoleisessa tuvassa seitsemäntoista ihmistä.
Eipä ihme että tuvassa jo kovasti tuoksui ihmishiki.
Kun Pietu oli syönyt, alkoi hän katsella uutta testamenttia. Korea
kirja se oli ja se oli hänen kädessään hyvin outo, kuin kultakello
kerjäläisen kourassa.
Eikä hän ymmärtänyt, mitä hän sillä oikein tekisi. Muut kai sitä
semmoista lukivat, mutta hänestä tuntui niin hassunkuriselta
ajatellakin itseään testamentti kourassa muka sitä lukemassa. Se
aivan nauratti Pietua. Ja toisekseen hän oli kovin huono lukija. Aina
lukusilla oli siitä lukemisesta ollut rovastin kanssa nätinää.
Tiina kyllä luki. Mutta olihan niitä muiden kirjoja Tiinalle
luettavaksi. Tämä nyt oli heille liian ylellinen.
Pietu meni kirjoineen huopamestarin emännän pateille.
— Eikö emäntä tätä osta? Tämä joutaisi myödä, puheli Pietu.
— Sekö? Pietu sinä, varoitti Tiina.
— Ämmä, suu kiinni! ärjäisi Pietu ja nosti miehen tavalla housujaan.
Emäntä katseli kirjaa. Pietu sitä kehui ja kehui.
— Pidä tuossa suusi kiinni! Ymmärrän itsekin, tokaisi emäntä.
— Sen kyllä tiedän. Mutta kun se on noin kiiltävä ja korea, niin en
malta olla ylistämättä.
Täällä kannessa on jotain kirjoitettuna. Pee sanoo pee... ii sanoo
ii... pie... Lue sinä, Maikko!
Maikko, emännän kansakoulua käypä tyttö, luki vitkaan:
— Pietu Pippurille ja hänen perheellensä. "Katso minä seison ovella ja
kolkutan".
Sen jäljessä oli vielä joitakin kirjaimia ja numeroita, joita tyttö ei
ymmärtänyt. Ne ilmoittivat lähdettä tuolle raamatun lauseelle.
— ’sus siunaa! Ja semmoista kaunista sinä, Pietu, aiot myödä! valittaa
taas Tiina.
Pietun veret jo nousivat. Mies vanhan ja väljän sortuukin alla kasvoi.
— Ei meillä ole varaa pitää herrastavaraa! äkäili Pietu.
Katsottiin tuota kirjoitusta. Se oli rovastin herramaista käsialaa.
— Antaako emäntä viisikymmentä penniä?
— En anna niin paljoa.
— No neljäkymmentä?
— Enkä niinkään. Kaksikymmentäviisi penniä.
— Suutarin markan.
— Enkä halua ostaa ensinkään, kun siinä on tuo kirjoitus. Siinä lukee
sinulle eikä minulle.
— Kirjoitus hävitetään.
Pietu puukonkärjellä hankasi kirjoituksen näkymättömäksi.
Ja nyt tehtiin kauppa. Mutta Tiina itki.
Pietu tyytyväisenä pani pitkäkseen ja nukkui. Pian hän kuorsasi niin,
että sieraimet järisivät.
Tieto tästä hirvittävästä paleltumistapauksesta kiersi pian kylästä
kylään ja joutui sanomalehtiin. Niin tuli se kuvernöörinkin korviin.
Lukkari kunnallislautakunnan esimiehenä sai ankaran varoituksen. Paperi
kädessä hyppäsi lukkari heti hoitolaan johtajan luo haukkumaan tätä.
Ja taas he antoivat toisilleen kauniita ja voimakkaita ripityksiä.
Pietua joukkoineen ahdistettiin takaisin hoitolaan. Mutta Pietu sanoi
jyrkästi: "En mene!"
— Millä elät? kysyttiin.
— Sittenpähän nähdään, kun käräjiin päästään. Ei Juhmakka pääsekään
noin vain. Nuorempana olin jo jukuripää, mutta nyt minulla on sarvet.
Ja minä pusken.
Pietu nauroi viisaan naurua.
— Kyllä nyt pusket liian lujaa miestä. Menet suovatta saunaan. Eivät
kestä voimasi, vakuuttaa mökin isäntä.