Ellei Pietu olisi niin sydänjuuriinsa asti kiihotettu ja hänen verensä
niin rajussa liikkeessä, paleltuisi kai hän raukka tässä purevassa
pakkasessa. Mutta hänen sisuksissaan palaa veri vihan liekeissä
tuossa kovaksi ajettua maantietä kulkiessaan kirkonkylän koiralauman
haukkumana. Jalaksen jälki aivan kiiltelee heikossa auringon valossa.
Maantie nauhana luikertaa korkealle mäelle kohti Juurikan saloa. Sen
tien valikoi Pietu huomatessaan että kirkonkylässä jokaisen mökin ovi
oli salvassa, kun hän niille koputti.
— Tuntuuko, ämmä, sinusta joululta? kysyy Pietu jälkijoukolta.
— Joulu tämä kai on muille, mutta meille kuolinpäivä. Nämä puoskat ovat
pian väsyneet ja minä tonkaksi palellun. Huu — ii — ih! vastaa eukko ja
vavahuttaa olkapäitään.
— Tässä tulee Tynkkäsen mökki. Sinne me asetumme vaikka väkisin. Mutta
entä syömistä? Olisi pitänyt syödä hoitolassa ennen lähtöä. Vaikka
silti se on niin tuota pikku pulma. Eivät ne ilkeä nähdä meidän nälkään
kuolevan... kunhan päästään vain lämpimään...
— Mennään... mennään... huokaa Tiina.
— Mennään... kinttuja jo puree vimmatusti...
— Mutta? Askon korvalehti on aivan valkea. Jeesus! Pojan korva on
paleltunut, vaikeroi Tiina.
Askon — nuorimman pojan — oikea korvalehti on kova ja valkea. Poika
huutaa kurkun täydeltä.
Pietu puhaltaa juoksuun ja samaten muu joukko hänen perässään. He
juoksevat henkensä takaa. Pakkasen koviksi kangistamat kenkäräsyt
narskuvat heidän jaloissaan. Tiinalla sääret paljastuvat risaisissa
sukissa, kun hän kokoaa pumpulihameensa ja vetää Askoa mukanaan kädestä.
Poika yhä huutaa, sillä hän lapsi riepu on vasta viisivuotias.
Mutta pakkanen ei heitä sääli enemmän kuin ihmisetkään. Yhä
purevammaksi se yltyy. Ohuiden riepujen läpi se pistää, pakottaa,
hyytää, kohmetuttaa. Kulkijain silmäripset, Pietun hiukset ja parta
ovat paksussa kuurassa. Ilma harmaammaksi käypi. Siinä on kylmää
jääsauhua, joka soilta kohoaa. Metsä huurteessaan on juhlallinen
ja vaikka aurinkoa on vielä joku säde lännen taivaalla, näyttäytyy
vastaisella puolella täysikuu valjun kellervänä.
— ’sus siunaa! huutaa Tiina ja yhä vikkelämmin koettaa juosta.
Ja hänen mukanaan muukin joukko. Sillä pakkanen ajaa heitä takaa läpi
luiden ja ytimien lentävänä viimana.
Jos et tunne puutetta, voisit heille nauraa. Sillä Pietu harppaa
kuin nälistynyt koni ehyt käsi edestakaisin heiluen ja aina väliin
housujaan ylös nykäisten. Tiinalla lipokkaat jaloissa lonkkuvat, jotta
näkyy paljas kantapää sukan rikkeymässä, ja Asko venyy käärönä hänen
käsipuolessaan. Pentti ja Tahvo pojat näyttävät paremmin tulevan
toimeen. He pitävät toisiaan kädestä kiinni ja kyllä ymmärtävät, mikä
arvo on nuorilla jaloilla.
Tuolla parin kilometrin takana mäen päällä istuu hankien välissä
lumisena Tynkkäsen mökki. Siellä se on lyyhyllään, kuin kumarassa.
Se on salon synkkien honkien juurella ja sen pienissä ikkunalaseissa
viivähtävät keskipäivän auringon viime säteet. Ne niissä välkkyvät kuin
majakan tuli. Nuo pienet ruudut näyttävät aivan palavan.
— O'o! Kunpa tuonne päästäisiin! vaikeroi Tiina.
— Päästään...kyllä me päästään, kun juostaan...! rohkaisee Pietu.
— Kunhan jaksaisin. Mutta minun ruumiini läpi leikkaa pakkanen kuin
sahan terällä. Voi, Jesus, kuinka minua palelee! Kunpa olisi kohta
ymmärretty edes painua tänne mökille. Mutta siellä kirkolla harhailtiin
ja ovia turhaan kolkutettiin. Kuukausi sitten noille kirkonkylänkin
ihmisrukille saarnattiin viimeisestä tuomiosta. Ja näin on nyt kylmä
sydän joulunakin lähimäiselle, parkuu Tiina.
Tuo Pietun liikanimi se pelotti kirkonkylän ihmisiä avaamasta ovia
Pietun joukolle.
Tulevat sotkemaan heidän joulusiistinsä!
Kuuluu kulkusen helinä. Rovasti ajaa Juurikkalan salolle hartaushetken
pitoon.
Pietu hyppää reen kannaksille. Rovastia inhottaa. Nyt se kai pudottaa
syöpäläisensä hänen kaulalleen.
Hän tyrkkää kyynärpäällään Pietua pois, joka juuri pyytelee, että
rovasti ottaisi heidät rekeensä Tynkkäsen mökille asti.
Pietu tuupertuu tielle, kun renkikin lyö samassa ruoskalla hevosta.
— Pietu oli äsken kovin ylpeä. Joutaa nyt palella, huutaa rovasti
Pietulle jälkeen.
Hänen sieluunsa kohoaa melkein salainen hyvityksen tunne, että näin
pian Herra antoi hänelle äskeisen vihamiehensä jalkainsa astinlaudaksi!
Pietu muistaa irvistää ja ärjäisee:
— Perkele se yhdessä rovastin kanssa ajaa hartaushetken pitoon. Annappa
jättää ihmiset viluun kuolemaan.
Rovastin reki lipuu jo kaukana. Näkyvät reestä vain suuret susiturkit
ja uppokuuma puuhkalakki.
Rovasti tuntee kuitenkin pian omantunnon soimausta. Mutta hän lohduttaa
itseään sillä, ettei niillä ole enään pitkältä mökille. Juoskoot!
Ja tämä äskeinen teko häneltä oli tarpeellinen Pietun ojennukseksi,
kuritukseksi ja nuhteeksi. Se oli erityisesti Herralta Jumalalta niin
tarkoitettukin.
Mutta Pietun joukko juoksee.
— Voi... voi... voi meidän jouluamme! Me olemme kadotuksen lapset...
me raukat, joita ihmiset pahemmin vierovat kuin järjettömiä elukoita.
Kiveä kovempi saattaa olla ihmisen sydän kun se siksi rupeaa. Vaikka
Kristus on meidätkin kalliisti lunastanut, niin ihmiset meitä potkivat
pahemmin kuin koiraa, huokailee Tiina ja kokee ponnistaa voimiaan.
— Mitä sinä turhia parut? Eihän tässä vielä ole niin hengen hätää...
Tuolla on mökki. Siellä on lämmintä... ja leipääkin. Helei, ämmä!
Juokse, kyllä jaksat! Ja, pojat, nyt täysi mustalaisen kyyti, kokee
Pietu panna leikiksi, vaikka tunteekin, että nyt jo on kuolema
kantapäillä.
Sillä häntä itseäänkin puistattaa kuin veret jäätyisivät tuossa
paikassa.
Jalat tuntuvat kangistuvan.
Pentti ja Tahvo pitäen toisiaan käsistä näyttävät hyyteisiltä
rääsykääröiltä, jotka vikkelästi liikkuvat mökkiä kohti.
— Mutta Asko! Voi taivaan jumala Askoa! Nyt... nyt, Pietu, tulee
rangaistus, kun sinä herjasit pappia... ja niin hyvää pappia... Asko
raukka! huutaa äkkiä Tiina ja kallistuu Askoa kohti.
— Asko... rakas Asko... kuule... kuule... rakas lapsi!
Mutta Asko ei kuule mitään. Retkottaa vain kankeana äitinsä
käsipuolessa.
— Asko on kuollut! parkuu Tiina vihlovasti.
— Pääsi jouluna taivaaseen. Juostaan... juostaan! kehottaa Pietu.
Tiina tempaa Askon syliinsä. Yhä vinhempää kyytiä he painavat.
Tiina itkee ääneensä ja valittaa:
— Voi sentään meitä, joita ihmiset hylkivät... voi sentään! Eikö maan
päällä olekaan rakkautta, vaikka siitä kirkoissa saarnataan? Ei ole...
ei ole... kuollaan kaikki!
Tiina tuupertuu Asko sylissä keskelle kovaa tietä ja jää siihen.
Hänen silmänsä villinä leiskaavat ja rinta huokuu. Mielenliikutus on
lopettanut hänen viimeiset voimansa.
— Minä tahdon mennä yhdessä Askon kanssa hautaan... mennä taivaaseen
Jeesuksen jalkain juureen ja huutaa: ei ole maan päällä rakkautta...
ei ole! Minä tahdon mennä Askon kanssa taivaaseen. Ei siellä ole
murhetta... ei vilua... ei kyyneleitä... vaan laulu kai... ku... uu.
Jeesus! Nyt... tulee... ku... o... le... ma.
* * * * *
Asko lepää hänen sylissään iäistä untaan. Kyyneleet ovat jäätyneet
pikku miehen silmiin, jotka ovat lasikkaat kuin ammutun jäniksen. Ei
värähdystäkään hennossa ruumiissa. Kaikki on lopussa.
Nyt Pietu säikähti.
— Pojat! Joutuun mökkiin! Heti, muuten ämmä kuolee... tuokaa sieltä
apua... tuokaa!
Pietu jää Tiinaa hoivaamaan. Hän itkee. On melkein luonnotonta, että
hänkin itkee.
Pentti ja Tahvo kokevat lentää yli voimainsa. He tuupertuvat hankeen
silmälleen... nousevat ylös... taas lankeavat... nousevat... taas
lankeavat... ja taas nousevat... lankeavat... eivätkä enää nousekaan.
Mutta mökistä on jo nähty, mikä on kysymyksessä. Tuvan täysi ihmisiä,
toiset paljain päin, juoksevat henkensä takaa apuun.
Tiina Askon ruumis sylissä vedetään kelkalla mökkiin ja miehet kantavat
sinne Pentin ja Tahvon.
Askoa hierotaan lumella. Mutta ruumis on ruumis. Halkovajaan viedään
poika riepujen sisässä.
Tiina toipuu. Hänen jaloistaan vedetään lipokkaita. Mutta silloin hän
parkaisee kuin olisi saanut puukon piston. Miehet leikkaavat veitsellä
kengät rikki.
Silloin nähdään, että varpaat seuraavat mukana. Ne ovat paleltuneet!
Tiina taas parkaisee ja pyörtyy. Pietu sanatonna vapisee ja pitää
kädessään lipokasta, missä on Tiinan varpaiden riekaleita.
— Voipa sentään... voipa sentään, päivittelee Pietu.
Tiina nostetaan sänkyyn. Ja silloin putoaa kahden markan hopearaha...
Pietun paitaraha... hänen puristetusta kädestään, jonka kämmenen ja
sormien väliin se oli kiinni jäätynyt.
Pietu hyppää sitä ottamaan.
— Hopearaha!
Pietu katsoo arasti Tiinaan. Olisiko Tiina tämän jostain luvatta
ottanut?
Mutta Tiina ei huomaa nyt mitään. Hän on tuiki väsynyt ja vain huokuu
sängyssä, jossa häntä lumella hierotaan.