Kun rovasti lukkari mukanaan ajoi hoitolan pihaan, kuului heidän
korviinsa sisältä mieltä kääntävä huuto ja rähinä.
— Mutta mikä täällä on? kysyi ihmeissään rovasti lukkarilta, joka
punastui ja harppasi suin päin sisälle.
Sillä lukkari oli kunnallislautakunnan esimies ja siis hoitolan
päällikkö.
Kun lukkari avasi suuren tuvan oven, kohtasi häntä outo näkö:
puolitusinaa miestä ja kymmenkunta ämmää pui nyrkkiä, rähisi ja kirkui
hoitolan johtajalle, joka seisoi heidän keskellään punakkana, hikisenä,
aivan hätääntyneenä ja koetti työntää lähimpiä nyrkkejä pois leukansa
luota.
Ylinnä rähisi Lois-Pietu toinen käsi siteessä ja toinen nyrkissä
johtajan nenän alla, kasvoissa suuria mustelmia ja kuhmuja.
— Senkin antikristus! Vai syöt sinä itse köyhäin vehnäiset ja juot
heidän kahvinsa. Me annamme sinulle joulusaunan... kylvetämme luusikin
pehmeiksi, ärjyi Pietu.
— Lyökää miehet... lyökää! huusivat ämmät.
— Mitä tämä on? Sinä, Täi-Pietu, saat tästä! ärjäisi lukkari ja löi
kohennuskepillä, jonka hän huoneen loukosta sai aseekseen, lattiaan
että paukahti.
Liikanimensä kuulemisesta äytyi Lois-Pietu kuin puukolla pistettynä.
— Minä oon Pietu Pippuri, mutta sinä...
— Olet kunnan viheliäisin elätti, puhkui lukkari.
— Ja sinä... enpä kehtaa sanoa ihmisten kuullen.
Sillä siinä samassa oli rovastikin sisällä ja Pietu hiukan perääntyi.
Hoitolan johtaja hyppäsi rääkyvän parven keskeltä suojaan rovastin
taakse.
— Mutta jouluna, hyvät ihmiset, tällainen sota! Tyyntykää! vaienteli
rovasti.
Lukkari oli kuumennut, rillit putosivat hänen nenältään ja hän tarttui
Pietua vanhan sortuukin kauluksesta, aikoen siitä aikamoisesti ravistaa.
— Älä koske minuun! Muuten haen tänne ikäviä vieraita, ärjyi Pietu.
Lukkari hellitti.
— Kanttori menee tuonne toiseen huoneeseen ja katsoo. Siellä on
pikisilmä pikkupoika. On sen äitikin siellä. Illalla tuli, puheli Pietu
ja yhä enemmän perääntyi, mutta kasvot mielenliikutuksesta synkkinä ja
uhkaavina.
— Mi-mitä te sanotte? änkytti lukkari ja hirvittävästi kalpeni.
Mutta Pietu rohkaistui, sillä hän huomasi lyöneensä vihollisensa.
— Me sanomme, että siellä on vanhoja tuttuja. Jos heitä enää
tuntenet... jatkoi Pietu ja jo salakavalasti nauroi.
Lukkarin suu oli tukittu. Mies oli lyöty siihen paikkaan.
Nyt astui rovasti esiin ja kysyi kylmästi ja tyynesti.
— Tunteeko Pietu Pippuri minua?
— Kyllä rovastin tunnen... sen kuuluisan rovastin, jonka poika ja tyttö
rippikoulussa ei osannut neljättä käskyä...eikä niin mitään.
— Sinä!
— ... jonka ruustinna ei käy kirkossa ja joka itse... no olkoon
sanomatta...
— Johtaja! Köysiin tuo mies! huutaa nyt lukkari.
— Hän on raukka kadottanut järkensä, puolustelee rovasti.
— ... niinkuin rovastinkin pojat, jotka pitkänäperjantaina luvattomana
aikana metsästävät ja ampua präikkäävät... naskalit... meneepä rovasti
sinne kotiinsa saarnaamaan.
Pietu on rohkea mies, kun hänellä vihaksi pistää. Hänen kieltään kaikki
pahat ihmiset pelkäävät ja karttavat suututtaa häntä.
Rovasti koetti olla tyyni ja hillitä itsensä. Eukot saartoivat rovastin
ja paremmin kuullakseen siirsivät huivinsa korvalehden alle ja korva
huivin päällä kallella päin kuuntelivat ja muikailivat.
Muuan puolisokea ämmä kuljetti huoneen loukosta toisen koko
sokean ämmän aivan rovastin nenän eteen kepistä taluttaen. Nuoria
lapsentehneitä naisia lapsi sylissä tuli niinikään parveen. Ukkoja,
joiden silmät hämärtivät ja jalat tutisivat paikkaisissa housuissa,
kompuroi visasauvat tukenaan kuulostamaan, mistä on kysymys.
Keski-ikämiesten ryhmä oli rääsyihinsä lyyhistyä: niin kalpea, luinen
ja saamaton.
Kaiken tämän rintaman edessä Pietu yhä seisoi ja aikoi jatkaa
sapekkaita syytöksiään.
Mutta rovasti otti johdon käsiinsä ja alkoi pitää tutkintoa.
— Miksi Pietu Pippuri ja te toiset ryhdyitte johtajaa ahdistamaan?
kysyy rovasti.
Hoidokkaat katsovat Pietuun, mutta yksi luuranko erityisesti osoittaa
Pietua ja naisen äänellä kilittää:
— Tämä se yllytti... tämä kaiken melun nosti. Kirkosta palasi julmana
ja lyötynä. Ärisi vehnäiskahvia johtajalta ja haukkui... meidätkin
yllytti.
— Nyt puhuu Pietu Pippuri, mutta säädyllisesti... minä varoitan, sanoi
taas rovasti.
— Ka... saatanhan puhua. Ensiksi Juhmakan hovista tuodaan tänne
hoidokkaille kahvit ja vehnäiset ja toiseksi hoitolan johtaja ne omaan
suuhunsa ajaa. Eikö niin?
— Ei, vastaa lujasti johtaja.
— Ja tästä asiasta ei tällä kertaa enempää puhuta, määrää rovasti,
sillä hän huomaa joutuneensa tutkijaksi hyvin pulmalliseen juttuun,
joka oikeastaan ei kuulu hänelle.
Siitä Pietu oli sydäntynyt, kun hän kirkosta palattuaan ei saanutkaan
vehnäiskahvia... tuota samaista vehnäiskahvia, joka jo eilenillasta
lähtien oli hänen suutaan kutkuttanut... mutta sen sijaan hän näki
johtajan lapsilla Juhmakan hovista tuotuja vehnäisiä.
— Aa p—le! oli hän ärjynyt, selittänyt asian toisille hoidokkaille ja
yllyttänyt koko huoneen täyden noita raukkoja johtajan niskaan.
Siitä se melu.
Vaikka Pietu onkin kumarahartiainen miehen köntys, jonka naamassa nahka
on aivan rypyissä ja laiha suu aivan hampaaton, on hänessä kuitenkin
paljon ilkeätä rohkeutta, josta hän vielä kerskuukin.
— Tästä asiasta tehdään käräjäjuttu, uhkaa Pietu johtajaa.
— Sinä käräjöimään! huudahtaa lukkari, joka alkaa rohkaistua.
Siinä samassa tulee joukkoon mustakulmainen nuori nainen tulipunainen
huivi pään ympäri korvien kohdalta käärittynä ja lapsi sylissä.
Lukkarin piti kääntyä poispäin.
— Kanttorin rouva, osoittaa Pietu naista rovastille.
— Suusi kiinni, sinä hävitön mies! ärjäisee rovasti, polkee jalkaa ja
häpeää lukkarinkin puolesta.
Mutta Pietu vain nauroi ja nauroi.
— Olen tullut tänne pitämään jumalanpalvelusta, mutta mitä minä
kohtaan... ilmeisen kapinan, alottaa rovasti taas puheensa.
— Mitä ne semmoiset jumalanpalvelukset toimittavat, kun niistä
palatessa ajetaan ihmiset raajarikoiksi? keskeytti Pietu.
— Onko johtaja aivan voimaton tämän miehen suhteen? kysyy nyt rovasti
harmistuneena ja tulipunaisena.
Tuossa paikassa ovat johtaja ja lukkari Pietun niskassa ja kuljettavat
häntä jonnekin. Mutta kuriputka on vasta tekeillä. Ei siis muuta keinoa
kuin viedä Pietu riiheen, jota on käytetty aina pahimmassa hädässä.
Pietu on ääneensä haljeta, hän kiroaa, hän irvistää, hän haukkuu, hän
sylkee, potkii, heittelee itseään ja huutaa vimmatusti.
Mutta neljä lujaa kättä häntä retuuttaa riiheen, lopulta tonkkana
vetävät, kun Pietu heittäytyy maahan. Vanha sortuukki halkeaa selästä
ja sieltä alta paistavat paljaat hartiat. Riiheen hänet salpaavat,
jossa jo ennestään on ruumis.
— Jumala armahtakoon! Siinä on mies, joka on ihmisen irvikuva, huokaa
rovasti ikkunasta katsoessaan tuota menoa.
Pitkä kapealonkkainen nainen ja kolme kasvavaa lasta asettuu itkemään
riihen ulkopuolelle. Se on Pietun perhe.
Johtaja jää vahdiksi. Mutta lukkari palaa sisälle.
— Kanttori toimii tällä kertaa vain kunnan eikä kirkon virkamiehenä,
puhuu lukkarille rovasti ja on hiusrajaan asti punainen.
Veri purppuroi silloin lukkarinkin kasvot, sillä hän ymmärtää mitä
rovasti tarkoittaa. Suuttuneena lähtee hän tuvasta, menee johtajan tykö
riihen luo ja siellä he neuvottelevat, että kun rovasti pois menee,
piestään Pietu pehmeäksi.
Sisällä alottaa rovasti saarnansa. Pietu julmasti huutaa ja jyskyttää
riihen ovea, sillä hänen sydäntään kouristaa olla pimeässä ja kahden
kesken ruumiin kanssa.
Ulkona kirkuvat Pietun vaimo ja lapset. Värisevät, hampaat loukkuvat
yhteen, kyyneleet poskille jäätyvät.
Eikä ole helle Pietullakaan riihessä alastomin hartioin.
Mutta rovasti sisällä tuvassa saarnaa syntisille ja publikaaneille.
Hän näkee silmiensä edessä aivan läjäpäässä riettautta, laiskuutta,
irstautta, saamattomuutta, viheliäisyyttä; sairautta, köyhyyttä, senkin
seitsemänlaista kurjuutta... ja hänen tunteellinen, kuohahtava sielunsa
liioittelee kaiken kahdenkertaiseksi.
Johtajaa palelee riihen ovella, vaikka hänellä onkin paksut
sarkavaatteet.
— Se täällä jouluna seisomaan ja värisemään! Hänellä on munalukko ja
hän kiertää riihen oven lukkoon, pistää avaimen taskuunsa ja lähtee
yhdessä lukkarin kanssa asuntoonsa kahville.
Pietun huuto yhä kuuluu ja riihen ovi ryskää. Vaimo rukoilee johtajaa
ja lapset pakkasen kynsissä parkuvat.
Rillit ovat kadonneet lukkarin nenältä ja hän on suunnattoman
hajamielinen.
— Otitko sinä niitä Juhmakan vehnäisiä? kysyy lukkari heidän
poistuessaan riiheltä johtajalta.
— Lie ämmä jonkun ottanut.
— Voi pahuus, minkä teitte! Nyt on rovasti kiukustunut.
— No entä sitten? Haudataan hiljaisuuteen koko juttu. Mutta mikä se on
tuo nuori nainen, joka illalla tänne tuli lapsineen?
Lukkari ei ottanut kuullakseen.
— Haudataanko sekin juttu?
— Herrainen aika, kuinka sinä olet tyhmä? Sinulla piti olla tyyni
ja harkittu mielenlaatu ja uskonnolle altis mieli, kun tänne hait,
ja erityinen järjestystaito ja sinulla oli kymmenenkin papin
puoltolause...ja nyt panet täällä toimeen tällaisia skandaaleja sekä
häpäiset pitäjän virkamiehet. Kuule, mies! Kaikessa ystävyydessä sanoen
pyydä virkaero, muuten me...
— Muuten te?
— Annamme matkapassin harmaalle paperille. Ymmärräthän toki, ettei
tämä kelpaa. Olet käyttänyt oman käden oikeutta sinulle uskottuihin
tavaroihin...hoitolan asukkaat kantavat päällesi... olet mennyttä
miestä, ellet pyydä virkaeroa... puhui lukkari ja asetti jo rillit
nenälleen, sillä hän alkoi selvetä siitä sekasotkusta, mihin Pietu
hänet työnsi.
— Ettäkö lähteä pois täältä puolelta vuodelta?
— Niin, vastasi lukkari lujasti.
— Ja noin pikku asian vuoksi? Ostan omillani ne rinkelit, mitkä on
kulutettu.
— Tuleeko rikos sillä poistetuksi? Hoitolan asukkaiden pitää saada
hyvitystä...
— Sillä että minut erotetaan?
— Niin tietysti. Muuten minäkin joudun samaan syyhyn. Sanovat pian: "Ei
korppi korpin silmää puhkaise".
— Etkä sinäkään minun kahviani juo. Ovat minua haukkuneet Kulkuseksi,
mutta kyllä minä helisenkin... Virka on avoin. Minä menen. Mutta herra
kanttorinkin pitää lukea uutterammin kuudetta käskyä.
Nyt tora vasta alkoi.
Sillä aikaa kun lukkari ja johtaja riitelivät johtajan asunnon
eteisessä, oli Pietun vaimo kolmen poikansa kanssa polvillaan rovastin
edessä tuvassa.
— Herra rovasti. Sen nimessä, joka suurimmallekin syntiselle on
armollinen, rukoilen minä, että rovasti laskee Pietun vapaaksi. Siellä
riihessä on ruumis ja ruumista me kaikki pelkäämme, siellä on pimeä ja
niin hirvittävän kylmä... Pietulla ei ole edes paitaa päällä... mistä
köyhällä olisi sellaista...
Vaimo vilusta värisi, alaston, likainen povi pumpuliröijyn alta paistoi
ja silmät olivat itkua täynnä.
— Voi maailman viheliäisyyttä! huokaa rovasti ja lopetti saarnansa.
Hän pani jonkun hakemaan johtajaa. Johtaja tuli hätäyneenä.
— Johtaja laskee Pietun vapaaksi. Mies paleltuu kuoliaaksi riiheen.
Kyllä se jo riittää täksi kerraksi.
Pietun vaimo niiaili kiitokseksi. Mutta rovasti pisti hänen käteensä
kahden markan rahan.
— Tällä voit ostaa paidan miehellesi, sanoi hän vaimolle.
Vaimo — Tiina — näytteli muuten jumalista, oli kirjaihminen ja heleä
ääni hänellä oli, niin että oli kirkossa laulajien kantajoukkoa.
Johtaja toi Pietun pois. Mies rukka oli sinisen harmaa ja suusta valui
näljää.
— Köyhän niskaan te kaikki hyppäätte. Ja te aiotte minua lyödä,
minua, jota oma isäni ei ole koskaan lyönyt. Eikä kukaan koskaan lyö.
Viimeistä kertaa me ollaan täällä. Ämmä, ota puoskat, me lähdemme.
Ja minä vannon, että tähän taloon en enää tule. Mutta ensi käräjissä
koitellaan, uhkasi Pietu, kokosi itsensä ja läksi.
Vaimo yltyi taas itkemään. Mutta seurasi Pietun jäljessä mukanaan kolme
poikaa.
Se oli surullinen matkue joulupäivänä. Paljas iho vilahteli Pietun
selkäpuolelta, housut myötään soluivat polviin, toinen käsi siteessä,
toinen housuja pidellen, naama mustelmissa ja kuhmuissa mennä nilkutti
tämä yhteiskunnan hylky hakemaan jostain lämmintä loukkoa tässä
vihlovassa pakkasessa. Häntä seurasi vaimo, kapealonkkainen, nälän
kuivaama olento suorana kuin seiväs itku kurkussa ja rovastin antama
kaksimarkkanen kourassa. Ja matkueen häntänä kulki kolme alaikäistä
poikaa ketineissä, joille mustalainenkin olisi sylkäissyt.
Rovasti heitä ikkunasta katsoi, otti sitten kiiruusti pitkän
lankavyönsä naulasta — se olikin jo koko vanha — ja lähetti sen
johtajan mukana Pietulle ruumiin suojaksi.
Mutta Pietu sylkäisi ja kirosi vyölle. Johtaja sai sen tuoda takaisin.
Rovasti tunsi itsensä loukatuksi.
— Mitä sanoi? kysyi rovasti johtajalta.
— Viimeisellä tuomiolla sanoi kovasti rovastia syyttävänsä. Mutta muita
ensi käräjissä.
Katkera piirre nousi rovastin suupieliin. Koko aamupäivän hyvä mieli
oli häipynyt tähän rähinään.
— Maksaako vaivaa täällä työskennellä? kysyi hän johtajalta.
— Minä lähden tästä virasta. Olen saanut siihen kanttorilta kehotuksen
ja uhkauksia, puhui johtaja rovastille vastaan.
— Joutavia. Parempi on laihakin sopu kuin lihava riita. Minä pidän
puolianne. Te jäätte tänne. Sillä hyvä.
Rovasti lähti eikä kysynyt lukkaria, joka arkana värjötteli hoitolan
tarvehuoneessa odotellen rovastin lähtöä.
Sitten hänkin lähti. Laittoi taas rilliensä nauhaa ja astui kanttorin
ja kunnallislautakunnan esimiehen täydellä arvolla ja vakavuudella.
Rovasti tultuaan kotiinsa oli murheellinen ja katkera. Päivällinen oli
häntä jo odottamassa.
Päivällispöytään istuttaessa luki hän ruokasiunauksen erittäin
hartaasti sitä ennen tehtyään huomautuksen vanhimmalle pojalleen
Einarille, kun tämä ei osannut panna käsiään ristiin käskemättä.
Sitten hän oli vaiti. Ruustinna kysyi häneltä jotain. Mutta ei saanut
vastausta.
Ukko söi vitkaan, aivan kuin vastenmielisesti.
— Mitä tapahtui hoitolassa, kun pappa on noin...? kysyi ruustinna
kyllin korkeasti.
— Oi rakkaani! Siellä on synnin unta ja maailman markkinaväkeä. On
oikeata pahan hengen joukkiota... yksin joulunakin!
— Oliko siellä paha siivo? Aioitko voida pahoin?
— Kyllä siitä että Einar ja Karin eivät rippikoulussa ole osanneet
neljättä käskyä?
Rovasti naulasi silmänsä molempiin vanhempiin lapsiinsa, jotka
punastuivat.
— Se on tuhatkertainen häpeä teille itsellenne... häpeä minulle ja...
ja sinulle... mamma, sanoi rovasti.
— Se katkismus on hirveän ikävä kirja... ei sitä opi, puolusteli Karin.
— Mutta romaanit... niitä oppii... niinhän, rakkaani? pisteli rovasti.
Karin huomasi paraaksi olla vaiti.
— Huomenna lähtee mamma ja koko perhe kirkkoon! komensi nyt jyrkästi
rovasti.
Ruustinnan käsi vavahti torttua rovastille tarjotessaan, kun kuuli tuon
äkäisen äänen. Rovasti ei ottanut torttua. Kaikki katsoivat kummissaan
häntä.
— Missä ovat Henrik ja Armo, kun eivät ole syömässä? kysyi taas rovasti
yhä julmana.
— Kun eivät vain ole metsällä... Aamulla lähtivät pyssyineen
hiihtämään, selitti ruustinna liikutettuna.
— Näinkin pakkasella... ja _jouluna_! Mutta ehkä täällä pappilassa ei
tiedetäkään, että nyt on joulu.
Ruustinnalla olivat jo vedet silmissä.
— Niin, niin. Romaanit ovat teidän jumalanne ja joulunne. Karinin
joululahjain joukossa näkyvät ne olevan hyvin edustettuina. Niitä taas
tietysti ääneen illalla luetaan ja mammakin tuntee itsensä nuortuvan.
Mutta te kai tahdottekin repiä sen, mitä minä rakennan. Minä kysyn
tässä Jumalan silmien edessä. Vastatkaa.
Rovastilla oli kahveli pystössä pöydällä lepäävässä kädessä ja toinen
käsi oli nyrkissä.
Noin hirvittävässä asennossa ja näin julmana ei kotiväki koskaan ennen
ollut nähnyt aina rauhallista ja hyvää pappaa.
Pappilan herkullisen joulupäivällisen päälle oli pudonnut rovastin
pahatuuli. Kaikkien ruokahalu oli mennyt. Karin itki ääneensä ja Einar
oli hirvittävän levoton.
— Mutta rakas... lasten kuullen. Sinä itse unhotat, että nyt on joulu,
puolusteli ruustinna ja itki.
— Kyllä tämä on hullu aika, sanon minä. Kuka meistä enää uskoo Jumalaan?
Rovastin ääni oli särkynyt. Sillä hän ei saanut silmistään Pietua...
tuota inhottavaa miestä.
Se vei häneltä ruokahalun, vei mielen tyyneyden ja rikkoi hänen omassa
kodissaan joulurauhan ja juuri tämän joulun, joka nousi keskipäivän
korkeuteensa niin kauniina ettei vertaa.
Pietu lyhytniskaisena likasilmäisenä parran sänki kovin pitkänä rokon
puremine kalpeine naamoineen kummitteli tuossa hänen edessään väljässä
sortuukissa. Ja sitten paljaat hartiat repaleisen nutun alta vilahtavat
ja sen mustalla pohjalla liikkuu syöpäläisiä.
— Hyi... hyi... hyi!
Oliko kumma että häneltä ruokahalu meni?
Tämä perhe oli ennenkin sattunut hänen tielleen. Mutta ei hän tullut
siitä välittäneeksi, kun niitä samanlaisia oli pitäjässä useampia.
Vaikka Pietu kyllä taisi olla kaikista etumaisin.
Rovasti nousi pöydästä. Käveli rauhatonna ja hajamielisenä servietti
leuan alla ruokasalin lattiaa. Ja perhe katsoi häntä jännitettynä kuin
suuren murhenäytelmän pääosan esittäjää katsotaan teatterin palkeilla.
Kaikesta näkyi, että ukkoon oli isketty kirvelevä nuoli aina
sydänvereen asti. Noin poissa suunniltaan... noin vihastuneena... noin
pelättävänä ei häntä vielä milloinkaan oltu nähty.
— Etkö, rakas pappa, saata meille sanoa, olemmeko me yksin vikapäät
suureen suruusi? kysyi Karin mennen rovastin luo ja itkien puristaen
häntä kädestä.
— Miksi olette niin välinpitämättömät siitä, mikä on kalleinta
elämässä? Mutta minä unohdin teidät. Syy on kai minussakin.
Nyt vasta rovasti kertoi tapauksen hoitolassa supistaen sen
mahdollisimman vähään.
Kotiväki kuunteli sitä kauhulla. Sitten se hyväilyillään piiritti
rovastin.
Ukko jo alkoi lauhtua ja istui taas. Ruvettiin uudelleen syömään. Mutta
se sujui kuitenkin kuin pakosta.
— Saattaisi tässäkin pitäjässä olla pappina, ellei olisi noita
loisia joka talo tulvillaan. Ne ovat tämän Suomen nurkan maanvaiva,
kuten ennen heinäsirkat Egyptissä. Ne pistävät likaisen kielensä
joulurauhaasikin ja hämmentävät sen sekaisin kuin pyykkipadan.
Ne pienetkin pahat nostavat vuoriksi niskaasi ja niillä suuta on
virstamäärissä. Oo... taivas sitä julkeutta, mitä on siinä miehessä...
siinä Lois-Pietussa! Minä aivan punastuin sitä ruokottomutta ja sydän
hyppäsi nähdessäni hänen syöpäläisiään.
Näin pahan tuulensa purettuaan kotiväkensä hyväilyihin, lähti sitten
ukko rovasti Juurikkalan salolle.