Lämpömittarin elohopea on painunut yhä alemmaksi. Nyt varhaisena
aamupäivänä näyttää se yli kolmenkymmenen asteen kylmää. On hirvittävä
pakkanen, jossa huoneiden nurkat paukahtelevat, jäät parkuvat, ihmiset
huoneihinsa kohmettuvat. Lehmät ynisevät viluissaan läävissään, joissa
kanat jo vuorokauden toista ovat orsillaan liikkumatta siipiensä
sisässä kyyköttäneet eikä kukko ole kehdannut askelta ottaa.
Ja kuitenkin nyt on paraallaan joulu, tämä sielujen lämpöinen
juhla. Sen joulun lämmön voi nähdä ihmisten kirkkaista silmistä,
mitkä turkkien sisästä kiiluvat, kun kirkkoon komeasti aisakellojen
helistessä ajetaan täyden kuun paistaessa korkealla taivaalla. Hevoset
ovat kuin jauhoissa uineet, ajajat pakkasen pukemat ja metsäinen tie
yltä päätä talvisessa loistossa.
On sentään juhlallisen komea joulu.
Mieli kohoaa. Veret turkkien sisässä läikähtävät. Hevosia hoputetaan.
Niin tullaan perille. Kirkkomäen alla hevoset sidotaan, heitetään
nahkaista niiden selkään ja lähdetään kirkkoon koirain jäädessä
vartioimaan rekiä, joidenka vaatteihin ne makaamaan hyppäävät.
Mutta kun päästään sisälle Herran huoneeseen, pysähdytään ovelle
melkein säikähtäen silmiin syöksyvää valoa. Sillä siellä alttarin
edessä on suuren suuri uusi valolaitelma, jossa palaa ainakin pari
sataa kynttilää. Näissä parissa kolmessa vanhassa kruunussa on
korkeintaan kahdeksan itsekussakin.
Tämä on Juhmakan hovilaisen uusi lahjakruunu syntymäpitäjänsä
kirkolle. Hän on sen itse kuljettanut Pietarista sieltä voin myönnistä
palatessaan.
Vanha harmaaparta paljaspää suntio seisoo sen alla kädet ristissä
silmät ylös luotuina lauenneena siihen syvään ihmettelyyn, että hän on
tämän valomeren sytyttänyt.
Nyt astuu Juhmakan hovin isäntä itse kirkkoon. Hänen korkea otsansa
on uljas ja kalju päälaki herramainen. Suuri konkkanenä kyllä tohisee
ja todistaa talonpoikaa. Mutta viekas suunseutu ja aina nauravat
silmät tietävät liikemiestä. Kallis pietarilainen hienokarva turkki
esittää hänet rikkaana miehenä ja nahkaiset shagilla reunustetut
päällyssaappaat remmeineen ovat ylpeyden huippu.
Mutta siltikin hän on talonpoika. Vaikka kyllä tätä Ylä-Karjalan
mainetta saavuttanutta talonpoika-aatelia. Suuri konkkanenä, joka
tohisee, on tämän aateliston vaakuna ja tunnusmerkki.
Juhmakka silmää kruunuunsa, silmää kirkkokansaan ja näkee olevansa
kaikkien huomion aihe. Hänestä tuntuu tässä kirkkokäytävällä
kulkiessaan kuin kulkisi hän noiden toisten hartioilla ja itse Jumala
paraallaan ojentaisi hänelle kätensä nostaakseen hänet siinä samassa
ylös taivaan valoasuntoihin. Sillä niin ylentävän vaikutuksen kruunu
häneen itseensä tekee.
Nyt äkkää hänet suntio ja tekee hänelle kolme syvää kumarrusta.
— Pyh!
Juhmakka kääntää päänsä toisaalle tuosta "resusta".
— Kuka saarnaa tänään? kysyy Juhmakka rilliniekka lukkarilta, jonka hän
huomaa sivullaan kumartelevan.
— Pastori.
— Sekö? Miksikä ei rovasti?
— On pastorin vuoro.
Lukkari laittaa rilliensä nauhaa, katsoo tutkivasti naisten puolelle ja
hännystelee Juhmakkaa.
Hän on käynyt Helsingin urkurikoulun ja ymmärtää liian paljon näin
syrjäisen seurakunnan lukkariksi.
— Pitäisi saada sopiva paikka. Nuori herra sen tiennee, puhuu Juhmakka
harmistuneena, että se on pastori, joka nyt saarnaa.
— Onhan täällä toki rovastikin mukana, lisää hän vielä kuin
lohdutukseksi itselleen.
Lukkari hymyili ymmärtävästi, laittoi rilliensä nauhaa, tirkisti
naisten puolelle ja lähti etsimään paikkaa hovilaiselle.
Kirkko olikin jo tungokseen asti väkeä täynnä.
Tässä käytävän edessä ensi penkissä ei aivan etäällä alttarista istui
joku aivan yksinään.
Ja suureksi kummakseen äkkää lukkari hänet yli koko pitäjän tunnetuksi
Lois-Pietuksi, joka on luonut ympärilleen kammon lähimäisissään sekä
sen tähden että hän on yltä päätä syöpäläisissä että siksikin, kun
on kovin suulas ja terävä kielestään. Hänellä on liikanimikin, jonka
jokainen tuntee.
Siinä hän puolittain makaa penkkiä vasten ja tuijottaa suu auki
Juhmakan lahjakruunuun.
Lukkari kutsuu hänet pois penkistä. Mutta Pietu nauraa vain vastaan.
Mutta kun Pietu sitten huomaa Juhmakan hovin isännän lukkarin takana,
niin kohta hän kiiruusti työntyy pois penkistä ja asettuu nöyrästi
käytävälle.
— Isäntä on hyvä.
Lukkari kumartaa Juhmakalle, joka nyt yksinään nousee penkkiin. Ja
yksin siihen jääkin. Sillä tämä penkki on vain säätyläisiä ja pappilan
herrasväkeä varten, vaikka Pietu tavattomassa julkeudessaan oli
rohjennut sinne kiivetä.
Pietu käytävältä katsoo uteliaana, miten hovilainen avaa nenäliinastaan
suuren virsikirjan, aivastaa, päristelee, leventelee, panee kalotin
kaljulle päälaelleen, niistää nenänsä, hellittää hiukan kallista
pietarilaista turkkiaan ja lopuksi ottaa kotelosta silmälasit, mitkä
sovittelee nenälleen.
Pietu on puettu vanhaan tuiki kuluneeseen hännystakkiin ja paikkaisiin
housuihin, joiden lahkeet ovat pistetyt rähjäisten anturasaappaiden
varsiin.
Eikä jouluksikaan ole Pietu jaksanut pestä silmiään.
Suntio alkaa asettaa numeroita, suuria kankeita läkkipellistä
leikatuita, virsitauluihin, ja askartaa hartaana niiden kanssa kuin
hyvin pyhässä toimituksessa. Puhdas paidankaulus leveänä, valkoisena
on taitettu alas ja lisää miehen kirkollista väriä. Sitten hän asettuu
virsitaulun viereen kädet hurskaasti ristissä lehterille lukkaria
katsellen.
Juhmakkakin silmää taakseen ylös lehterille, että milloin se siellä
alkaa. Mutta samalla hänen käy sääliksi näin pakkasella lukkarin
hienoja sormia.
Siellä se mies juuri voitelee näppiään jollain pääkaupunkilaisella
palsamilla pakkasta vastaan.
Se harmittaa Juhmakkaa, että juuri nyt on pastorin saarnavuoro...
juuri nyt, kun hänen kruununsa ensi kerran tähän pieneen puukirkkoon
häikäisevän valonsa jakaa.
Sillä tuskin Juhmakka oli kirkkomäelle päässyt, kun hänen korvaansa
kuiskattiin pahaa taas pastorista. Se uutinen hiljalleen kulki siellä
miehestä mieheen, sitä höystettiin kokkapuheilla, perin raaoillakin, ja
naurettiin. Se tieto huhusi pastorin tilanneen kaupungista väkijuomia
jouluksi ja eilen illalla olleen aivan humalassa. Kun suntio oli
illalla käynyt pastorin kotona, oli tämä laulellut rekilaulua ja
pyrkinyt voittosille vanhuksen kanssa.
Niin se juttu tiesi. Ja se nielaistiin hauskana uutisena.
Jykevä jouluvirsi vierii ja kierii kirkossa seinästä seinään ikäänkuin
etsien Häntä, jonka edessä taivaat ja maat vapisevat.
Kun virsi on laulettu, vaivutaan syvään hiljaisuuteen. Sillä nyt on
rukouksen hetki tullut. Sen aikana on rovasti ilmestynyt saarnatuoliin
pitämään lyhyttä aamusaarnaa.
Sillä miehellä on ryhtiä. Ja ääntä! Oo — hän on kerrankin pappi.
Kummissaan katsoo Lois-Pietukin, miten rovastin turkin alla elää
ja kuohuu, kun hän alkaa puhua. Ihmeissään kuuntelee hänkin — kai
viheliäisin näiden sanankuulijain seassa — miten rovastin ääni
värähtelee, sointuu, taipuu pehmoiseksi, mutta äkkiä jylinäksi kasvaa,
syntisiä rusikoi, lyö kuin satapäisellä ruoskalla perkeleitä ja pahoja
henkiä.
Pietu kuuntelee hyvä tuuli suupielessään ja hänen silmänsä ovat
naulattuina rovastin suureen avonaiseen suuhun, missä punainen kieli
liikkuu ja liikkuu. Se rovastin avonainen suu on hänestä kuin sepän
punainen ahjo, mistä kipunat joka suunnalle tuiskuvat.
Ja kuitenkaan eivät nämä kipunat häntäkään vaivaista syntistä polta.
Eivät iske karvastelevaa omantunnon haavaa... eivät ensinkään. Vaikkapa
sinkoilevatkin päin silmiä miehestä mieheen, naisesta naiseen.
Sillä sehän kuuluu asian luontoon, että rovasti näin saarnaa. Muutenhan
ei kantaisi laajaa mainetta, että on hyvä saarnamies.
Rovastin saarna on loppunut ja virsi taas aletaan. Suntio laulaa kuin
ylimäinen seraafi korkeasti ja kauniisti numerotaulun kupeella. Hän
panee liritystä ja panee paksumpaa juoksutusta, panee... panee suun
täydeltä. Sillä hän ymmärtää laulutaidetta.
Kirkko jylisee äänen voimasta. Kotitekoinen kirkkolaulu tuo täällä
kuultaviin kalliimmat aarteensa luonnon alkuperäisellä voimalla.
Maailma kirjoitti pastorin selkään nuo katkerat sanat: juoppo pappi. Ne
sanat selässään hän nyt taas nousee saarnatuoliin pitämään päiväsaarnaa.
Ja se on sellainen kuorma, jonka alla hän vapisee ja värisee. Hän on
näöltään kuin makeimmasta unesta säikähtyneenä ylös ajettu. Päätäkin
vielä pakottaa ja silmiä huimaa ja on sitten niin jumalattoman kylmä
vanhassa lammasnahkaturkissa, jonka taskunpielukset vanhuuttaan
kiiltelevät. Pöhöttynyt naama lyhyen, mutta paksun vartalon nenässä
kertoo yhtä ja toista tämän maailman karvaasta makeudesta.
Hänkin lihanpalvelija tahtoisi olla hyvä ja kaunis ja lahjakas ja
pidetty, mutta... oi sentään!
Sillä toisinaan voimat pettävät ja hän silloin laulaa rekilaulun
viinatuopin ääressä.
Niin kävi taas eilenillalla. Ja nyt se hävettää läpi luiden ja ytimien.
Juhmakka säälien kääntää päänsä pois pastorista.
Sillä onhan hän sentään virkamies.
Kyyneleet nousevat pastorin verestäviin silmiin, joita peittävät
siniset silmälasit, ja ääni värähtää niin ontosti. Häntä ahdistaa kuin
pistettäisiin hirttonuoraa hänen kaulaansa.
Tällä samalla saarnatuolilla rovastin ryhdikkään ja kauniin
esiintymisen jälkeen on hän todella hullunkurinen ilmestys.
Sen rahvaankin silmät keksivät. Seurakunta katselee häntä uteliaana
pilkallisin silmin. Näin se tuomitsee synnin.
Tällöin tuntuu pastorista kuin tämä saarnatuoli olisi hajoava
laivahylky, jollahan purjehtii ja jota myrsky viskelee. Ne laineet
ne loiskivat, ne nuolevat hänen jalkojaan, ne rynnistävät ylemmäksi
ja ylemmäksi, suolainen pärske kohoaa ja saavuttaa hänen suunsa,
mielii hänet tukahduttaa ja viskata hänet nurin niskoin meuruilevaan
syvyyteen. Sillä hän on noiden satojen ihmispäiden tuolla alhaalla
penkeissä ja käytävillä vihattuna maalitauluna.
Sentähden hänen saarnansa on kuin itkunsekaista vikinää. Ja on ollut
jo vuosia. Aina kun hän nousee saarnatuoliin, tuntuu hänestä kuin nuo
tylyt katseet tahtoisivat repiä hänen päältään tämän papinnutun, joka
heidän silmissään on taivaasta kotoisin.
Mutta erehdyksestä joutui hänen selkäänsä.
Oi sentään, miten ne irvistelevät nytkin nämä rakkaat sanankuulijat!
Jospa hän saisi mennä pois omaan sänkyynsä maata! Ja saisi sanoa noille
pilkkaajille hyvästiksi: menkää tekin kotiinne oman helmasyntinne
ääreen, sillä ette ole mahdolliset Herran pöydälle.
Se olisi henkinen sankarityö. Ehkä kelpaisi se paremmin taivaalliselle
Isälle kuin tämä virallinen komento, joka määrää, että hänen
päiväsaarnansa pitää kestää ainakin kaksikymmentä minuuttia.
Pastori keksii joukosta Lois-Pietun, joka on kävellyt aivan
saarnatuolin eteen ja iskee silmää hänelle.
Hävytön!
Se silmänisku pelasti tällä kertaa pastorin. Sillä se oli jo liikaa.
Pastori saa rohkeutta. Hän saarnaa nyt lujemmin kuin monasti ennen.
Seurakunta aikansa silmillään pastoria mittailtuaan vajoaa
välinpitämättömyyteen.
Lois-Pietu työntyy muutamaan penkkiin puoliväkisin. Ellei oltaisi
kirkossa, niin epäilemättä siinä jo ennestään olijat hänet pois
viskaisivat. Mutta Pietun vanha maine hankkii sijaa hänelle. Sillä
ihmiset näyttävät kaikin mokomin pyrkivän ulohtaalle hänestä.
Väljälle paikalle Pietu istahtaa ja panee ryntäilleen penkkiä vasten.
Siitä hän vasta oikein näkee Juhmakan lahjakruunun, jota hän juuri oli
lähtenyt kirkkoon katsomaankin.
Eilenillalla kun Juhmakan hovin renki toi hoitolaan eli kunnan
vaivaistaloon, jonka asukkaita Lois-Pietukin on, kahvia ja vehnäisiä
jouluna hoidokkaille jaettavaksi hovin isännän lahjana, oli Pietu
sattunut siihen samaan. Silloin renki hoitolanjohtajalle kruunusta
haasteli, miten se on maksanut Pietarissa kaksisataa ruplaa ja miten se
huomenna jouluna ensi kerran sytytetään, miten semmoista kruunua ei ole
yhdessäkään maalaiskirkossa koko Ylä-Karjalassa ja miten nyt huomenna
pitäisi mennä sitä kirkkoon katsomaan.
Halkovajassa puolipimennossa sattui Pietu olemaan ja sekä kuuli rengin
puheet että näki Juhmakkalaisen lahjat hoidokkaille.
Mutta toistaiseksi piti hän kaikki omana tietonaan ja aamulla
tulipalopakkasessa ohkaisissa ketineissään mennä viiletti kirkkoon
katsomaan tätä mainehikasta kruunua.
Tuon kirkkomatkan päälle se sitten kahvi ja vehnäinenkin hyvin
maistaisi... se hovilaisen pullakahvi, oli Pietu jo aamuyön miettinyt.
Tässä kruunussa ovat kynttilät viidessä kerroksessa. Pietu laskee,
että alimmassa kerroksessa on kuusikymmentä kynttilää, sitä ylemmässä
neljäkymmentä, sitä ylemmässä kolmekymmentä, sitä ylemmässä
kaksikymmentä ja sitä ylemmässä kymmenen. Ylöskäsin kynttiläkerrokset
kapenevat ja ahtaammaksi kehäksi pyöristyvät. Kristallit ovat alempana
suuremmat, sitten pienenevät, pienenevät aina ylöskäsin... ovat
huikaisevan hienoiksi hiotut... valo niissä taittuu... sädehtii...
Pietun silmiä tuo valtava loisto huikaisee ja hänen täytyy jo
lepuuttaakin niitä välillä pastorin pöhökasvoissa. Sitten tarkastaa hän
kruunun messingit ja kierretyt koristeet.
Kirkko on kovasti lämmennyt tungokseen asti ahdetusta ihmispaljoudesta.
Sen ilmassa on kuin hienoa sumua, mikä yhtenään käy paksummaksi ja
minkä läpi kynttilät yhä vaikeammin näkyvät. Kruunun ympärillä on jo
kokonainen kehä tomusta, hiestä ja pilauneesta ilmasta.
Pastorin ääni kuuluu onttona kaikuna Pietun korviin, joka yhä tirkistää
kruunuun ja haaveksii kohta saatavasta vehnäiskahvista.
Tämän kruunun kunniaksi kai se on Juhmakkalainen ne vehnäiskahvitkin
hoitolaan hommannut, miettii Pietu.
Pietun silmäluomet käyvät yhä raskaammiksi. Ne ovat luukut, jotka
omasta painostaan alas laskeuvat. Sillä hän on ollut yläällä
aamuneljästä, kun kruunun näkeminen aivoissa pyöri ja valveutti.
Mutta sentään Pietun ajatusjuoksu vielä valvoo ja vyöryttää esille
maukkaita kuvitelmia vehnäiskahvista, jota hän ei muista juoneensa
moniin aikoihin.
Pietu kerrankin tuntee syvää tyytyväisyyttä ja nukahtaa keskellä
vehnäiskahvin esimakuja.
Kauan viipyy vielä ennenkuin pastori jysäyttää aamenen. Sitä ennen
on Pietu ehtinyt saada itselleen monta kumppania siihen virkistävään
nautintoon, jonka hän alotti. Kirkossa on jo ääneen kuorsattu, kun
pastori vasta saarnansa puolivälissä ravasi.
Pietun korvaan tunkeupi sävelaaltoja. Mutta se ääni pistää yhtäkkiä
niin särkevästi aivan hänen takanaan. Hän täydelleen herää. Katsoo
ihmeissään ympärilleen, tuntee turkit ja karvalakit, paksut villahuivit
ja verkanutut. Pettymyksen pahatuuli nousee hänen kasvoilleen. Eihän
hän vain ole myöhästynyt jo vehnäiskahvilta?
Siunaus, miten nukutti!
Pietu kokoaa itsensä ja lähtee kiiruusti kynttyyttämään pois kirkosta.
Rovasti ilmestyy alttarille. Hän on hyvin juhlallinen ja nostaa
silmänsä määrätysti Juhmakan kruunuun. Sitä hän katsoo kauan... kauan.
Ja saa siten koko seurakunnan silmät siihen samaan kiinnitetyiksi.
Tässä hirsikirkossa, vanhassa ja ränstyneessä, jonka seinät ovat
vesimaalilla sivellyt, jonka pylväiden päissä on vain vaatimaton
doorilainen puuympyrä ja jonka alttaritaulu on kuljeksivan maalarin
sommittelema ryhmä paljaspäisiä kauhtanaukkoja, joiden yhden pään
ympärille hän lahjoitti keltaisen kehän, on tämä kruunu rovastin
silmissä ylellisyysesine ja korukapine. Mutta juuri sellaisena sitä
rakkaampi.
Ja nyt pitäisi hänen siitä kiittää koko seurakunnan puolesta, nyt
lausua valitut sanat eräälle seurakunnan arvossapidetyimmälle isännälle.
Rovasti alottaa kaunopuheisesti, sitten ojentaa oikean kätensä kohti
kruunua, ylemmäksi kohti taivasta verratessaan kruunua taivaan
kirkkauteen, joka paimenille ensi jouluyönä ilmestyi, ja puhuu... puhuu
koreita sanoja Juhmakalle, joka niitä ei ymmärrä, mutta kyyneleet
silmissä, syvät liikutuksen kyyneleet silmissä niitä kuuntelee. Nenäkin
tohisee ja hengitys käy kovin äänekkäästi kuin palkeilla. Pelkästä
ujoudesta hän punastuu ja kuumenee. Sillä kaikki, jotka suinkin
näkevät, katsovat häneen.
Rovasti lupaa hovilaiselle niin paljon kaunista, että hän yhä heltyy,
melkein sielulliseen hekumaan hukkuu.
Nyt lopuksi rovasti kumartaa syvään Juhmakalle kiitokseksi seurakunnan
puolesta.
Juhmakka ponnistaa voimansa, nousten ylös kumartaa kolmasti vastaan ja
putoaa takaisin penkkiinsä.
— Jos on lahja kaunis, niin kyllä olivat kauniit kiitoksetkin,
supistaan seurakuntalaisten kesken.
Mutta Juhmakka tahtoo ne kiitokset rahalla maksaa. Tuossa samassa hän
päättää antaa seurakunnan diakonissakassaan 500 markkaa. — Äh... tsih!
Syvä aivastus ja se on päätetty.
Juhmakan nenä tohisee vimmatusti kuten aina mielenliikutuksessa.
Hengitys käy tavallisestikin hyvin äänekkäästi, niin että piilossa ei
hän voisi missään olla.
Aletaan poistua kirkosta. Hovilainen tuntee tarvetta mennä
sakastiin kiittämään rovastia kädestä pitäen ja puhumaan lahjasta
diakonissakassaan.
Kun hän kulkee, avautuu nyt tie hänelle kuin keisarille, jonka
ohimoilla on kultainen kruunu.
— Hyvää päivää, isäntä Juhmakka, ja hyvin rauhallista joulua! toivottaa
sakastissa jo aluksi rovasti ja puristaa lujasti hovilaisen korttelia
leveää kättä.
— Meillä on paljon syytä, niin sanomattoman paljon syytä kiittää
isäntää tästä verrattomasta kruunusta. Se on oikea jalokivi tämän
Herran temppelin vaatimattomalla rinnalla. Kiitos... kiitos.
Rovasti taas puristaa Juhmakan kättä ja kumartaa. Nyt puristaa sitä
pastori, nyt lukkari, nyt suntio.
Juhmakka menee lähemmäksi kirkkoherraa, painaa suunsa tämän korvaan ja
supattaa muka hiljaan, mutta kyllä sen muutkin kuulevat:
— Se on rovastin vuoksi kuin minä sen lahjoitin. Olen jo monesti
hävennyt rovastin tähden kirkkomme kehnoutta.
Rovasti punastuu ja kirkastuu. Hän tarttuu molemmin käsin isännän
käsistä ja he kävelevät peremmäksi sakastia.
— Te siis pidätte minusta? kysyy rovasti. — Kaikki rovastista pitävät.
— Todellakin?
— Aivan. Minä kiitän rovastia siitä kauniista puheesta ja emäntäni
muistoksi lahjoitan sairasyhtiöön 500 markkaa.
— Diakonissakassaan?
— Niin.
— Siihenkin!
Rovasti löi hämmästyksestä kätensä yhteen. Ja sitten syleili Juhmakkaa
pitkään ja hellästi.
— Suntio! Kaatakaa hovin isännälle lasi viiniä! käski rovasti.
Suntio kaatoi juomalasiin kirkkoviiniä ja omalla kädellään kantaa
rovasti lasin Juhmakalle.
— Nyt pohjaan! kehotti rovasti. Hovilainen joi kuin sahtia. Pastori
häpesi, mutta suntio irvisti. Rovasti kääntyi poispäin hymyten.
Kun Juhmakka laski tyhjän lasin pöytään, kysyi suntio pilkallisena.
— Lasketaanko lisää?
— Juo, hyvä mies, itse ja anna pastorillekin! lähetti Juhmakka
myrkyllisesti vastaan.
Taas kääntyi hän rovastiin päin ja puhui:
— Siellä se meidän uusi kivinavettamme on nyt valmis. Uutena jouluna
pidetään sen vihkiäiset ja silloin odotamme rovastin herrasväkeä meille.
Lämpimästi pudistavat kättä rovasti ja Juhmakka, jota kansa
voiruhtinaaksi nimittää hänen pietarilaisen voikauppansa vuoksi, ja
niin erotaan.
— Jos pastorillakin on aikaa, niin tulee mukaan. On siellä
kolmitähtistä, sitä pastorin tärpättiä, viskaa Juhmakka ohimennen
pastorille ja iskee samassa silmää rovastille.
— Ja nuori herra tulee myös, nyökäyttää isäntä lukkarille.
Pastori tuntee saaneensa myrkkynuolen sydämeensä, on tulipunainen, on
hätääntynyt eikä voi vastata.
Suntio jäi kokonaan käskemättä. Hänpä ehättää ulos Juhmakan jälkeen,
etsii tulipalopakkasessa hänen hevosensa, laittaa isännän rekeen ja
nahkaisilla peittelee. Sitten kumartaa hyvin syvään hyvästiksi.
— Tule sinäkin uutena jouluna mukaan! Juuri tätä oli suntio
tarkoittanutkin. Naureskellen hän menee sakastiin.
Mutta Juhmakka lähtee kuin vallat ikään tuiskuna ajamaan. Hänen
sydämensä ympärillä on kuin puuvillaa ja aivoissa kirkkoviini kiehuu.
— Näin sitä ennenkin on jouluna ajettu! huutaa hovilainen, voiruhtinas
ja Pietarin saksa, kun pääsee edelle toisia kirkosta pois ajavia.
Mutta nyt on hän jo ajanut tiepuoleen puolitusinaa talonisäntiä ja pari
kolme lampuotia kokonaan kumoon.
Nämä ihmiskullat vain nauravat voiruhtinaalle kokoillessaan hangesta
itseään.
Sillä miksikä ei kirkkomäellä kiltisti odotettu, että isäntä Juhmakka
olisi päässyt ensimäisenä lähtemään?
Kun on järjestytty, aletaan taas sama komea ajaminen uudelleen huutaen
hoilaten ja kiroussanoja mukaan syytäen.
Onhan nyt joulu, tämä siunattu rauhan juhla!
Sakastissa käyntinsä vuoksi viivähti Juhmakkalainen, jotta ei nyt
tapansa mukaan ollut ensimäisenä lähtemässä.
Se myöhästyminen piti täten korjata. Hänellä on näetten punaisella
veralla reunustettu karhunnahka reen takana, Pietarista tuodut suuret
kulkuset ja ihka uudet valjaat, niin ettei mitenkään sovi ajaa muiden
hännässä.
Taas ruoskan sivallus, ori korskuen hyppii ja sitten ampuu juoksuun,
niin tuliseen ja tuimaan, että hovilainen on tierojen ja lumen ryöppyyn
läkähtyä. Ja tie hänen edellään avautuu, sillä jotka eivät ehdi
syrjään, ovat kauniisti kumossa. Muutaman reen laidan polkee ori puhki,
on siihen taittaa jalkansa ja hovilainen ärjyy:
— Etkö tiedä, että tämä on kahden tuhannen hevonen? Hääh?
Ja samassa hovilainen sivaltaa ruoskallaan korkealla ilmassa.
Rovasti kirkkomäeltä nauraen katsoo kirkosta pois ajavien huimaa
kyytiä. Hän seisoo ja laskee itsekseen arvaillen, missä paikassa
Juhmakan isäntä ensimäiseksi pääsee.
— Aivan oikein! huudahtaa hän sitten kuin sisäisestä ilosta, kun näkee
Juhmakan juuri sillä kohdalla ensimäiseksi lentävän kuin hän oli sen
laskenut tapahtuvaksikin.
Sitten hän seuraa vieläkin silmillään Juhmakkaa aina jäälle
laskeutumaan asti hoitolan kohdalla. Toiset ovat jääneet jo kauas
jäljelle Juhmakasta.
Siinä hoitolan kohdalla tyrkkää Juhmakkalaisen oriin aisa jonkun
yksinäisen jalkamiehen päistikkaa silmälleen kinokseen. Se lensi aivan
ilmassa sääriään sätkyttäen.
Mies on Lois-Pietu, joka kirkosta paluumatkallaan hoitolaan oli ehtinyt
sinne asti.
Juhmakan isäntä sivalsi vielä ruoskallaan rahjusta, jotta repaleiset
vaaterähjät pölähtivät.
Rovasti ääneensä nauroi ja sanoi vieressään olevalle lukkarille:
— Juhmakan isäntä on sitä Karjalan aatelia. Häntä pitäisi huonojen jo
aikanaan osata väistää.
Lukkari laittoi rilliensä nauhaa, nauroi vastaan ja katsoi täysin
ymmärtävästi rovastiin.
Nyt he molemmat näkivät, miten tuo kumoon ajettu mies pudisti
nyrkkiä hovilaisen jälkeen. Mutta eivät he kuulleet hänen synkkää
kiroustulvaansa eivätkä nähneet, että verta virtasi miehen sieraimista
ja suusta. Toista kättään hän näytti kovin arastavan ja mennä nilkutti
vaivaistaloon. Oli kai joku hoitolan asukas, arvaili rovasti itsekseen.
Siinä tien poskessa hoitolan luona oli suuria kiviä ja niitä vasten hän
oli lentänyt.
— Ai ai sitä isäntä Juhmakkaa! nauroi rovasti vielä rekeen
istuutuessaan ja rengin häntä vällyillä peitellessä.
Sitten lähdettiin ajamaan hiljalleen alas mäkeä pappilaa. Lukkari
hyppäsi kannaksille ja pysytteli siinä kotipihaansa asti.
— Tunnin takaa tulee kanttori meille, niin lähdemme hoitolaan pitämään
hartaushetken, puhuu rovasti.
Lukkari nosti lakkiaan, laittoi rilliensä nauhaa ja erosi.
Pappilan pihassa on ruustinna vastassa kylmästä väristen suuri shaali
hartioillaan.
— Voi mene — mene mene si-säl-le... pyytelee rovasti.
Ruustinna pahnustaa edellä raskaine päällyskenkineen. Rovasti seuraa
jäljestä suureen turkkiin vyötettynä poronnahkasaappaissaan.
Kalossia hän kantaa kädessään ja toisessa kallista piisamiturkkia, mikä
hänellä oli yllä kirkossa.
Rovasti pelkää näetten vilustumista kaikista enimmän maan päällä.
Kun päästään eteiseen, niin alkaa rovastin juhlallinen riisuminen.
Ensinnä otetaan käsistä karvarukkaset ja päästä uppokuuma puuhkalakki.
Sitten irroitetaan vahva villalangasta kudottu tumma vyö ja otetaan
päältä susiturkki, jonka painon alle ruustinna on lyyhistyä. Nyt tulee
näkyviin paksu talvipalttoo, missä on vuori mustaa puolisilkkiä ja
pumpulilla täytetty. Sen rovasti itse nostaa naulaan. Hän istuu nyt
tuolille eteisessä ja ruustinna polvillaan ollen vetää hänen jaloistaan
peurannahkasaappaat.
Tämän raskaan pukuvuoren sisästä päästyään pyörästelee rovastiherra
vilkkaana ja hienona hyvin valkoisia pieniä käsiään hieroen ja yli
silmälasiensa tyytyväisyydestä nauraen. Sitten hän alkaa sanatulvan,
jonka verratonta runsautta outo hämmästyisi.
— Se oli vasta joulu... mitenkäkö kruunu paloi?... komeasti...
komeasti... se on vasta ruhtinaallinen... loimuaa kuin aurinko...
Juhmakkaan on mentävä uutena jouluna... siellä on nyt se suuri
kivinavetta valmis... se, joka maksaa hyvään määrään toistakymmentä
tuhatta... saadaan nähdä kerrankin oikea karjalainen läävä... Ja
isäntä Juhmakka lahjoitti diakonissakassaankin 500 markkaa emäntänsä
muistoksi. Herrainen aika sitä lahjoittamista! Nyt saadaan vihdoinkin
diakonissa tänne, jossa ei ole apteekkia, ei lääkäriä, tuskin kunnon
kupparia... oi oi, miten hauska, miten siunauksellinen tämä joulu...
ja Juhmakka on pitäjän varsinainen napa... kyllä nyt kelpaa elää, kun
ollaan hänen suosiossaan... niin niin niin... Jo päästiin saliin.
Siellä puhe jatkui:
— Isäntä Juhmakka osaa antaa kunnian Jumalalle ja ihmisille...
hämmästyttää tavata talonpoikaa sitä laatua täällä Ylä-Karjalan
saloilla, joita me Siperiaksi kuvittelimme.
Rovasti pysähtyi keskelle salin lattiaa ja levitti kätensä.
— Mutta arvaa, mamma, kenen vuoksi eli paremmin sanoen, _kenelle_
Juhmakka tämän loistavan kruunun lahjoitti? Niin. _Minulle_ eli
paremmin sanoen minun vuokseni kotipitäjänsä kirkolle. Sanoi häpeävänsä
heidän huonoa kirkkoansa... sellaista hienotunteisuutta!
Rovasti seisoi siinä kuin palavin poskin ja silmät outoa kirkkautta
täynnä.
— Pappa! Kaikki sinua rakastavat.
Tuota sanoessaan oli ruustinna niin kumman kaunis. Entinen nuoruuden
sulo oli palannut hänen laihtuneihin hymykuoppiinsa ja suun ympärille
noussut piirre leikkivää neitosta, joka jo kauan sitten oli peittynyt
iän alle.
Rovasti veti nuorekkaasti ruustinnan kainaloonsa.
— Olen niin... niin... niin iloinen, kun tunnen saavani tunnustusta
seurakunnassa.
He istuutuivat molemmat sohvalle ja nauttivat hetken tunnelmasta. Mutta
rovasti ei malttanut kauan siinä olla. Hän hypähti ylös ja punakkana
laverteli:
— Sillä osata liikuttaa sellaista aarnihonkaa... sellaista metsien
jättiläistä... sellaista vuorenpeikkoa kuin Juhmakka... nostaa hänen
sielunsa hellempiin tunteihin Jumalaa ja lähimäisiään kohtaan...
minä näin hänen kirkossa kyynelsilmin kuuntelevan puhettani... antaa
miehelle sysäys kirkolliseen sisälähetykseen... liikuttaa hänen
paatunutta rasvasydäntään... totta totisesti se on suurtyö kenelle
papille tahansa. Sillä Juhmakka on Juhmakka... on pitäjän napa, joka
ymmärtää hankkia rasvaa pyöriäkseen... on armottoman kitsas toisinaan
kymmenestä pennistä... on ensi luokan kitupiikki, kun niikseen
rupeaa... Mutta nyt hänestä tulee kristitty. Hän on vaikutuksessani...
on totisesti. — Vain puoli tuntia on kahviaikaa, sillä lähden hoitolaan
pitämään hartaushetken...
— Sinä kohta lähdet?
— Aivan kohta.
— Mene, rakas. Minä olen sydämelläni mukana.
— Sieltä tulen päivälliselle.
— Ei moneen vuoteen ole meillä ollut niin onnistuneita joulutorttuja.
Nekin kai aavistivat tätä suurta riemua.
— Syötyäni menen Juurikkalan salolle hartaushetken pitoon... sen jo
kirkossa kuulutin.
— Mene, rakas. Olen sydämessäni mukana.
— Sieltä käsin käyn ripittämässä Pakarisen vanhan emännän.
— Käy, rakas. Me täällä kotona koetamme lukemalla kuluttaa iltaa.
— Sieltä taas menen Piimämäelle ripittämään talon syöttövaarin.
— Entä se viinapönttö?
— Pastori? Hyi! Haisi ja vapisi. — Mutta saarnansa piti?
— Emme puhu hänestä nyt. Muuten meille tulee paha mieli. Oo — eloa on
paljon, mutta elomiehiä vähän.
Palvelija toi kahvin ja poistui.
Kun kahvia juotiin, kertoi rovasti ruustinnalle Juhmakan isännän
sakastissa käynnin, hänen kirkosta pois ajamisensa korskuvalla
oriillaan, hänen kalleista rekivaatteistaan, hänen uudesta
pietarilaisesta turkistaan. Kaikki, mikä oli juhmakkalaista, oli nyt
rovastista jotain erikoista, josta täytyi puhua.
Siten saapui lähdön aika.
— Enpä muista monesti näin sydän riemua täynnä kodista lähteneeni.
Ja vielä kerran tuon mammalle mukanani terveiset, että Juhmakka on
kutsunut minua hoviinsa pitämään hartaushetken. Sitä siellä ei ole
koskaan pidetty. Mutta nyt ollaan matkassa sinne päin.
— Ja sitten me kaikki lähdemme mukaan, vastaa ruustinna.
Lukkari saapui. Sai istua rekeen rovastin viereen. Ja niin he lähtivät.