TERESIA: Mielenmalttia. Onko se niin kauheata?
ARTTURI (väännellen käsiä tuskissaan): On, on, se on kauheata,
kauheata!
Hän syöksyy ulos.
TERESIA: Mikä lapsi hän vielä on. Ottaa niin raskaasti.
IISAKKI: Hänen iällään.
TERESIA: Voisiko isä mennä ja puhua hänelle -- selvittää jotakin --
sanoa jotakin?
IISAKKI (nousten): Minä koetan.
Menee.
TERESIA (yksin): Kotona. Tämä oli minun kotini. Muuta kotia ei ollut.
Jos minä olen siellä taikka minä olen täällä, vieras olen, vieras, outo
ja yksin, yksin kaikkialla. En luullut sitä! (Valoisasti.) Mitä minä
uneksinkaan elämästä! (Raskaasti.) -- Ja mitä se oli!
Eliina tulee arkana oikealta.
TERESIA: Tule tännemmäksi, rakas lapsi. (Ottaa Elinaa kädestä, painaa
hänet vierelleen istumaan.) Sinä olet niin kalpea, lapsi. Oletko tehnyt
liian paljon työtä? Ei saa rasittaa itseänsä. (Silittää hänen kättänsä.)
Tahi oletko surrut jotakin?
ELIINA. Olen.
TERESIA: Onko pikku ystävä surrut? Elämä on sellainen. Se ei ketään
jätä. Se vaatii paljon ja antaa vähän. Se vaatii meitä jättämään kaiken
kalliin, luopumaan kaikesta rakkaasta, ennenkuin se rauhan antaa. Onko
sinulle tapahtunut sellaista? Onko sinun ollut vaikea luopua?
ELIINA: On.
TERESIA: Pikku ystävä. Minun pieni sisareni. Olet kärsinyt. Rakastanut
ja kärsinyt.
ELIINA: Kärsinyt hänen tähtensä.
TERESIA: Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut rakastaa edes kerran.
Rakkaus, se on kuin unelma, taivaan laina, joka otetaan sinulta pois.
Sillä se ei ole ihmisiä varten. Anna se, elä säästä sitä. Vaan rukoile,
että jaksat köyhyytesi kantaa. Tahdotko?
ELIINA: Tahdon.
TERESIA: Miten pienet ja hennot kädet sinulla on. Sydämeeni koskee.
ELIINA: Vaan minä olen paljon syntiä tehnyt.
TERESIA: Kaikki olemme syntiä tehneet.
Eliina pudistaa surullisena päätänsä.
TERESIA: Rakastat häntä. Se ei ole syntiä, jos rakkaudessasi olet
antautunut hänelle. Ja kuka tietää, eikö näin pitänyt käydä oman
parhaasi vuoksi? -- Täälläkö sinä nukut, ystäväni?
ELIINA: Täällä.
TERESIA: Etkö tahdo lähteä täältä pois?
ELIINA: En voi.
TERESIA: Et voi. Rakastan sinua kuin omaa pientä sisartani.
ELIINA: Etkö sinä ole siis vihainen minulle? Sitä niin pelkään.
TERESIA: Vihainen? Miksi olisin?
ELIINA: Kun olen -- (nyökäyttää päällään).
TERESIA: Minäkin olen -- samoin.
ELIINA (hymyilee): Vaan minä en voi ajatuksistani jättää häntä vielä
nytkään. En sille mitään taida. En voi olla rakastamatta häntä. Ja
Artturikin sanoi, ettei hänkään voi elää minutta. (Hymyilee.) Niin
sanoi, ajattelehan.
TERESIA: Artturi?
ELIINA: Niin, Artturi. Näinhän minä, että sen tiesit, (hymyilee) ja
sanoit kuitenkin, ettei se ole synti. Minulle tuli siitä niin hyvä
olla. Kuin rauha ja siunaus olisi ylitseni laskeutunut.
TERESIA (nousee kauhuissaan, ojentaa, vääntää käsiänsä voivotellen):
Voi teitä, voi, voi.
ELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että
se oli väärin.
TERESIA: Voi, rakas lapsi. Voi, voi teitä. Voi kurjaa, kurjaa elämää.
ELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen
rikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.
TERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos
sinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä
tietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki -- (kiihkeästi,
sekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois -- tahi Artturinko
on lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä -- jotakin on tehtävä, kun
lankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.)
Ei -- ei -- lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin.
(Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) --
Menen ja ajattelen näitä asioita -- näitä asioita yksin ajattelen.
Hän laahustaa kuolemaan saakka väsyneenä, kumarassa pois.
Äänettömyys.
ELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni
levoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt
niin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee
peloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa)
tahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä -- minua
kammottaa kuolla -- (kauhuissaan) -- ja jos se nyt minut viepi, olen --
kadotettu!
Äänettömyys. Eevertti tulee kyökistä. Eliina ojentaa
kätensä torjuen.
ELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä
niin pelkäsin yksin.
EEVERTTI: Mitä sinä pelkäsit?
ELIINA: Kun kuollutkin on talossa, kammottaa yksin. Ja minä näin viime
yönä unta. Kauppias tuli ja viittasi minulle. Ja minä seurasin häntä
pitkin monia kukkivia niittyjä. Ja pieni metsälampi oli siellä, jonne
tulimme. Ja hän hyppäsi lampeen ja veti minua mukanaan, ja minä painuin
sinne syvälle. Ja sitten enää en muista. Mitähän se oli, sanokaa?
EEVERTTI: Ei mitään.
ELIINA. Vaan miksi hän kutsui minua?
EEVERTTI: Untahan se oli.
ELIINA: Niin unta. Untahan se oli.
EEVERTTI: Tyhmyyksiä. Anna siis tyhmyyksien olla ajattelematta. Vaan
minä kun näin unta, se oli toista.
ELIINA: Näittekö? Kertokaa!
EEVERTTI: Alahan asettua nukkumaan sinäkin. (Riisuu nuttunsa.) Minä
tässä viskaudun vain tuohon sohvan kannelle.
ELIINA: Minä otan kannen pois ja laitan tilan.
EEVERTTI (heittäytyy sohvan kannelle ja viskaa nuttunsa peitteeksi):
Näin on niin hyvä.
ELIINA: Jos te ette täällä nukkuisi, en minäkään yksin uskaltaisi. Olen
niin kiitollinen teille, kun nukutte täällä. Minua kun pelottaa yksin.
Vaan mitä unta te näitte, kertokaa. (Istuutuu jakkaralle sohvan luokse.)
EEVERTTI (pitkollaan): Kultainen kuun sirppi laskeutui taivaalta alas
ja minä istuuduin hajareisin sen selkään. Ja se alkoi kohota, se
kohosi, se kohosi.
ELIINA: Mihin?
EEVERTTI: Ylös avaruuksiin, jotka olivat kuin loputtomat meret -- ja
maa oli pieni pilkku allamme ja katosi näkyvistäni tuhansien toisten
tähtien taakse. Tähdet loistivat kuin timantit, kimmelsivät kirkkaat
auringot ja häikäisivät aurinkojen auringot, hehkuvina kuin suuret
tulipallot ja säteilivät lämpöänsä kiertäessään ratojansa niissä
mitattomissa äärettömyyksien merissä.
ELIINA: Eikö ollut siellä taivas?
EEVERTTI: Se oli taivas.
ELIINA: Ja Jumala ja kaikki enkelit?
EEVERTTI: Kaikki kaunis. Kaikki mitä on, ja kaikki mitä ei ole, kaikki,
mistä emme mitään tiedä.
ELIINA: Ja sielut sinne joutuvat?
EEVERTTI: Sinne.
ELIINA: Kuoltua. Vaan kuinka ne, jotka ovat pahaa tehneet? Ne eivät
sinne joudu. Ne eivät näe Jumalaa.
EEVERTTI: Kaikki näkevät, mitä nähdä voi. Kaikki nukkuvat samoin, yhtä
kevyesti sitten, ilman pahoja unia. Ja kaikilla on hyvä olla.
ELIINA: Ei kaikilla. Ei niillä, jotka ovat syntiä tehneet ja paljon
pahaa ajatelleet, ei niillä. Eikä niillä, jotka ovat maailman
pahennuksena olleet ja paljon rikkoneet (ummistaa silmänsä), ei niillä.
Ne eivät koskaan lepoa löydä.
EEVERTTI: Kaikki löytävät.
Äänettömyys.
ELIINA: Minä olen syntiä tehnyt ja rikkonut Jumalan tahtoa vastaan.
Siksi on minulla vaikea olla.
EEVERTTI: Ihminen tahtoo, että aina hyvin olisi, ei kärsimystä, ei
jaksettavaa.
ELIINA: Vaan kun on syyllinen, on mieli raskas.
EEVERTTI: Opi erottamaan, mikä on sinun syysi ja mikä ei ole sinun
syysi. Ja miksi tuskistella? Eikö oppia kestämään tapauksia, mitä
tahansa, eikö oppia köyhtymään ja nöyrtymään ja löytämään oikean
itsensä ja oikean rikkautensa? Niin -- ja kyllä Hallinenkin kohta
takaisin tulee ja kaikki asiat selviävät. Menehän nukkumaan vain. Oh
hoh -- (haukottelee) kun nukuttaa minuakin.