Äänettömyys.
ELIINA: Mitä te sanoitte?
Äänettömyys.
ELIINA: Mitähän se tarkoitti? (Äänettömyys.) Kun nukkui. (Panee kätensä
ristiin.) "Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu" -- (Hänen
päänsä painuu alas, levottomana.) Ei, ei. Minä en voi, minä en voi
rukoilla.
Äänettömyys. Eliina tuijottaa peloissaan pimeihin nurkkiin
ja vilkuilee ympärilleen.
EEVERTTI (unissaan): Miksi et mene nukkumaan?
ELIINA: En saa unta.
EEVERTTI: Koettele.
ELIINA (valittaa lapsen tavoin): Uni ei helpota minua.
EEVERTTI: Elä ajattele mitään.
ELIINA: Minun täytyy.
EEVERTTI: Jos sinun täytyy ajatella, ajattele kauniita asioita.
Ajattele kauniita tarinoita, niitä on niin monenlaisia. Ihanoita.
Niistä voi löytää lohdutuksen. Oli kerran eräs nuori äiti ja Jumala
siunasi hänet ja hän synnytti pojan maailmaan. -- Muistatko?
ELIINA: Synnytti pojan?
EEVERTTI: Ja poika kasvoi ja vahvistui hengessä ja viisaudessa ja oppi
rakastamaan maailmaa ja elämää ja sen kauneutta omalla tavallaan.
Vaan ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, he pilkkasivat ja vainosivat
häntä. Hän kärsi paljon, vaan hän ei ollut katkera, hän rakasti heitä,
siunasi niitä, jotka häntä sadattelivat. Niin pitää oppia tyytymään ja
ymmärtämään ja kärsimään. Vaan ajattelehan, että hän oli herttainen,
pieni lapsi ensin. Ajattelehan sitä, ajattele ilolla. Lapsi, kenelle
sellainen on uskottu, on siunattu maan päällä. Miten ihanaa, (unissaan)
eikö kaikkea kärsisi -- oh-hoh -- (Vaipuu unen horrokseen uudelleen.)
ELIINA: Niin, herttainen, pieni lapsi. Jos kaikki sitä sysivät,
äiti ei --
EEVERTTI (unissaan): Niin -- äiti ei -- oh-hoh.
ELIINA: Jos kaikki vihaavat, äiti ei. Se sitä suojelee, se sitä
varjelee.
EEVERTTI nukkuu.
ELIINA: Herttainen, pieni lapsi -- kuulkaa, sanoitteko te --
(kuuntelee) -- Nukkui. (Mennen vuoteensa luo, riisuutuen hiukan.) Nyt
voin ehkä nukkua ja ajatella siten, kauniisti. (Istuallaan vuoteella,
kädet ristissä.) Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu.
Hän kaitsee minua ja vie minut virvoittavien vesien tykö. -- Kiitos,
Jumala, kun rauhan annoit. Varjele Sinä minua. Johda minua teillesi.
Anna kärsiä, kun kärsittävä on. Koettele minua. Ja jos minun sydäntäni
ahdistaa ja mieleni on raskautettu, anna Sinä armosi ja käännä
kasvosi minun puoleeni ja anna minulle iankaikkinen rauha. (Laskeutuu
pitkälleen rauhallisena.)
Äänettömyys.
MIINA (kurkistaa ovesta ja kuiskaa): Joko täällä nukutaan?
ELIINA: Jo Eevertti-herra.
MIINA (ääneen): Eevertti, Eevertti! (Hiljaa.) Jo nukkuu, Luojan kiitos.
Nyt, lapseni, nyt tulen avuksesi. Jo on aika, (katsoo ikkunasta) kuu
korkealla kumottaa, (kuuntelee) ja yksinäinen yökehrääjä rauhatonna
harhailee, harhailee.
ELIINA: Mitä Miina ajattelee?
MIINA: Pahasta lapsen päästän.
ELIINA: Vaan minulla on nyt hyvä olla.
MIINA: Omaa parastasi et tiedä. (Kulkee pöydän luo, kaivaa poveltaan
pussin, jonka aukaisee ja josta levittää taikakaluja ja pulveripusseja
pöydälle. Tunnustelee yhtä pulverilippua ja supisee:)
"Päästä, luoja, päästä, luonto,
Päästä, päähinen jumala,
Suuren mieron suuteloista,
Pahan sijan paisumoista."
ELIINA: Mitä Miina ajattelee?
MIINA: Rohtoja lapselle annan. Yrttipölyä vain, se pahat mielet
poistaa. Ei se ole myrkkyä edes. Vaikka on täällä sitäkin. Sitä
kaatuvatautisten pulveriin pannaan. Kaikkea on Miinalla ja kaikkia
Miina auttaa. Sääli on ihmisiä, sääli. Syntikö, kun kuorma on liian
raskas, kevennellä sitä? Syntikö? Ihmisten keksinnöitä kaikki.
ELIINA: En minä voi ottaa.
MIINA: Lämmintä maitoa haen, niin voit.
ELIINA: Ymmärrän, mitä te tahdotte. -- En tahdo lapsen kuolemaa!
MIINA (kuiskaa): Kuolemaa? Eihän sillä vielä elämää ole. Ennenkö häpeän
kärsit?
ELIINA: Ennen. Rakastan lasta.
MIINA Ihmiset pilkkaavat sitä.
ELIINA: Jos kaikki pilkkaavat, äiti ei, se sitä suojelee, se sitä
varjelee.
MIINA: Vaan se kärsii ja kiroaa sinua, kun kurjuuteen saatoit.
ELIINA: Minä rukoilen anteeksi siltä. Ajatelkaa, herttainen, pieni
lapsi. Kenelle sellainen uskottu on, on siunattu maan päällä.
MIINA: Kun et ymmärrä. Usko minua. Lepo synnittömän on parempi.
Kuolema on onni, lapsen onni.
ELIINA: Minä uskon sen. Lepo synnittömän on parempi kuin kärsimys
täällä. Lepo synnittömän on suloinen. -- Vaan minä en voi.
MIINA: Et voi! Artturi-herrakin häpeää, pois matkustaa. Siellä
tavaroita kokoon panivat, ennen aamua lähtee.
ELIINA (valittaen): Kaikki pakenevat minua. Artturi, Artturi!
(Painautuu pitkälleen itkemään.)
MIINA (lohdutellen): En pahaa sinulle tahdo, olet kuin oma lapseni,
siksi, siksi täytyy minun -- ja siksi täytyy sinun.
ELIINA: Ei, ei.
MIINA: En olisi sinulle sanonut tätä, mitä nyt sanon: Kirous on
kohdannut tätä sukua ja kirous on ankarampi, jos sen täyttyä annetaan.
-- Sinun isäsi olikin kauppias ja sinun lapsesi saa kantaa suvun kirot,
-- siksi -- (heikosti) -- ajattele vielä -- jotakin täytyy tehdä.
Menee kyökkiin.
ELIINA (kauhistuen): Ei, ei voi olla totta! -- Ja se on totta! Nyt näen
kaikki. Se tieto murhasi -- isäni. Minä murhasin -- isäni! Nyt on minun
kuoltava. Vaikka olisin -- kadotettu! Ja minä olen kadotettu! Armahda,
armahda, Jumala! Et voi armahtaa. Lastani armahda, minua elä. Lastani
säästä. Hän on viaton. Anna hänelle armosi laupeutesi tähden. Eihän hän
ole mitään pahaa tehnyt. Eihän hän ole rikkonut. Minä vain, minua
rankaise. (Tuijottaen äänettömänä, painuu köyryyn. Sitten kohottaa
päätänsä, katsoo ylös.) Nyt tunnen sen. Sinä armahdat häntä. Sinä
ymmärrät ihmisten virheet ja sovitat ne. Sinun poikasihan sovitti ne.
(Nousee vuoteeltaan. Valoisammin.) Niinpä menenkin pois sinne, jossa on
lapsen hyvä olla, jossa on lepo. Lepo synnittömän on suloinen. --
(Menee, ottaa Miinan pussista myrkkypulverin, tyhjentää sen, juo vettä
ja kulkee kuin unissakävelijä sänkynsä luo. Viittaa kädellään kuin
jollekin loittonevalle.) Hyvästi elämäni, tuskani, iloni. (Haikeasti.)
Iloni! Minne haihtuvatkaan ne kaikki? Niin ei ollutkaan elämä siis
mitään? (Nyökäyttää hiljaa päätään.) Niin ei olleetkaan kärsimykset
mitään. (Painaa kädellä rintaansa, tuntee polttoa.) -- Niin ei ollut
mikään mitään. -- Lepo vain -- ihaninta. (Asettuu sänkyynsä.)
Kohta kuuluu heikkoa voivotusta vuoteelta. Miina tulee
lämmin maitolasi kädessään.
MIINA: Mitä sinä otit?
Eliina voivottaa heikosti. Miina tarkastelee pulvereitaan,
huomaa tyhjennetyn paperin.
MIINA: Voi sinua. Voi mikä piti tulla. Myrkkyä otti.
Eliinan voihkina hiljenee.
MIINA: Eliina, Eliina -- ei kuule enää. Mitä minä teen? Voi kuitenkin
minua kirottua! Kun en katsonut. Eliina, rakas lapsi. (Menee Eevertin
luo.) Eevertti, Eevertti, kuulkaa, nouskaa.
EEVERTTI: Mikä hätä?
MIINA: Tohtoria hakekaa, Eliina kuolee.
EEVERTTI: Mitä?
MIINA: Joutukaa, myrkkyä sai.
EEVERTTI: Myrkkyä?
MIINA: Menkää, joutukaa, voi -- voi.
Eevertti menee, Miina jäljessä, tullen kohta
Ekbomskan kanssa takaisin.
EKBOMSKA: Eliina, lapseni, mikä sinulle tuli? Ei vastaa.
MIINA (tunnustellen): Ei se enää. Jo kylmenevät kädet.
Ekbomska painuu sängynlaitaa vasten nyyhkyttämään.
Teresia tulee laahustaen, kalpeana sisään.
MIINA: Myrkkyä sai, lapsirukka.
TERESIA: Lääkäriä.
MIINA: Ollaan hakemassa. (Koettelee Eliinan käsiä ja rintaa
uudestaan.) Vaan ei tässä nyt enää maalliset lääkärit auta. Kylmenevä
ruumis. Tuskin sydän riksuttaa -- noin -- hiljalleen heikkenee -- ei
mitään enää tunnu. Rauhan sai.
Itkevät. Teresia seisoo kyynelettömänä, tuskan kivettämänä.
MIINA: Voi minua poloista, kun en huolta pitänyt.
EKBOMSKA: Ja voi minua, minua poloista!
Tohtori ja Eevertti tulevat. Menevät äänettöminä Eliinan luo.
Artturi ilmaantuu samassa, seisoo ovipieleen nojautuneena,
murtuneena, ja tuijottaa kuin tajuton.
TOHTORI (tunnustelee): Kuollut.
EEVERTTI: Kuollut?
TOHTORI: Mitä myrkkyä se sai?
MIINA: Tuossa on paperi. Minun syyni, minun syyni se oli.
TOHTORI: Pitäisi tutkimusta kai toimittaa?
TERESIA: Hän on tilinsä tehnyt ja tutkimuksensa toimittanut. Rauhassa
levätköön. Elkää itkekö, äiti. Kuka tietää, eikö lepo ollut hänelle
parhain?
EKBOMSKA: Vaan olisi hän elää saanut. Niin oli kauniskin.
EEVERTTI (kuin yksin): Kaunis kuin unelma. -- Unelma uupui, lämmin satu
sammui. Sammuivat silmät rakkaat, rakkaammat kuin muiden.
MIINA: Kuin kukka oli kaunis. Minä pesen hänet ja puen arkkuun,
morsioksi lapsen laitan.
TERESIA (ojentaa kätensä tohtorille, joka seisoo syrjempänä): Hyvästi,
matkustan kohta.
TOHTORI: Hyvästi. Matkustatteko? (Epäröiden, hiljaa.) Eikö sanaakaan
enää?
TERESIA: Ystäväni, luuletteko, että meillä on sanoja toisiamme varten.
Ymmärtäkäämme sanoitta pienet erehdyksemme. Elämä on niitä täynnä.
TOHTORI: Ymmärrän teitä.
TERESIA: Ja toivon, ettei tämä tapaus täällä suurempia tutkimuksia
synnytä. Mikä on, se on. Hän lepoa kaipasi. Täällähän voi väsyä (painaa
väsyneenä silmänsä kiinni) -- voi väsyä ihminen joskus, kun harhailee,
harhailee yksin -- (Hänen sisäinen tuskansa nousee.) Harhailee yksin
koko elämänsä. Missä määrät tuskillensa? Missä sovitus?
Äänettömyys.
EEVERTTI (unohtaen toiset, Eliinalle): Lepo ikuinen hellästi levitä
rauhasi viileä syli. Yö ikuinen iäksi peitä lapsesi levoton uni.
EKBOMSKA: Lieneekö poloinen saanut autuutta edes, kun niin äkkiä lähtö
tuli?
MIINA: Saanut on. Katsokaa. Rauha kaunis on kasvoillansa, kun elämän
kruunua perimään kulkee.
TERESIA: Elämän kruunua?
ARTTURI (joka ovipielessä on painunut voimatonna lattialle, huutaa
mielipuolen karmivalla ja kolealla äänellä epäinhimillisen suuressa ja
ratkeavassa tuskassaan): Elämän kruunua, elämän kruunua, ha-ha-ha-haa.
Kuin kauhun humahdus kulkee läpi huoneen. Teresia painuu kyyryyn
ja painaa kädet kasvoilleen. Kuuluu vain Artturin vihlova,
epäinhimillinen nauru:
Ha-ha-ha-haa.
Esirippu.