TERESIA: Ja jos Ekbomska pyytäisi samalla Eliinaa tänne.
EKBOMSKA: Minä pyydän.
Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja
poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta
ilosta.
EEVERTTI (puhuu mennessään ovessa Artturille, jota vielä ei näy):
Täällä, täällä kaikki ovat.
ARTTURI (tullen sisään): Täälläkö te olette?
IISAKKI: Täällä, tule, istu.
ARTTURI (Teresialle): Lähdetkö sinä siis?
TERESIA: Lähden. Lähde mukaan. Olet niin sairaan näköinenkin. Lähde,
sehän oli ukonkin toivo.
ARTTURI: Jään tänne.
TERESIA: Tule sitten.
ARTTURI: En tiedä. Tokko tullen. Täällä on minun paikkani. Oli vain
ikävä, että satuit niin pahaan aikaan.
TERESIA: Miksi kuolema olisi ikävämpi kuin muutkaan tapahtumat?
ARTTURI (hillittömänä): Kammottaa. Minua kammottaa hänen loppunsa.
Minä vastustin häntä. Hän voihkaisi. Se ääni vaikeroi ja huutaa
yhä korvissani.
TERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha,
lääkärikin sanoi sitä odottaneensa.
ARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.)
Vaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut.
Minä olen syyttänyt itseäni -- vaan minä en olisi voinut välttää.
Hetken äänettömyys.
IISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia.
Sano, onko sinulla hyvä siellä olla?
TERESIA: On, isä. Niin hyvä kuin ihmisellä yleensä voi olla.
IISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi
meille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.
ARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon
sen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita
sinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia
minua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.
TERESIA: Sinä olet sairas.
ARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt
sinua mielessäni aina -- kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku,
joka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja
rikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se,
jota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.
IISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti
oikeaa ja --
ARTTURI (keskeyttäen): On oikeaa ja väärää. Ja minä tahdon pyrkiä --
rukoilla, että oikeus elämässäni voiton saisi.
TERESIA: Niin, lapsi. Vaan sinua vaivaa jokin. Onko se se, että
kun Ekbomska jää tänne vielä, tahi se, että häntä on testamentissa
muistettu?
ARTTURI (tyynemmin): Sehän oli oikeus ja kohtuus.
TERESIA: Olihan hän enemmän kuin tavallinen emännöitsijä.
ARTTURI (ajatuksissaan): Olihan hän enemmän.
TERESIA: Nuorena on arka ja kiivas tuomitsemaan. Erottaa jyrkästi
oikean ja väärän. Ajattelin vain, että jos sekin sinun ajatustasi
loukkasi, että hän jää, kun hän nyt oli niin läheinen -- oli, kuten
kaikki tiedämme, oli ukon vaimo.
ARTTURI (torjuen): Ei!
TERESIA: Etkö sitä tiennyt? Luulin -- kun kaikki sen täällä tiesivät.
Iisakki myöntää äänettömästi. Artturi kävelee tuskissansa.
TERESIA: Elä ota sitä niin raskaasti. Koettakaamme ymmärtää -- jo
Eliinankin vuoksi. Jos myöntäisimme hänelle perintöosaa?
Iisakki nyökäyttää päällään hyväksyvästi. Artturin tuska näyttää
yhä kasvavan.
TERESIA: Luulen, että Artturikin voi siihen suostua?
Äänettömyys.
TERESIA (lujemmin): Onhan hänellä sama oikeus, onhan hän samoja
jälkeläisiä.