MIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden,
siitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia
esi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä
leviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi
sitä, mitä tehdä voit.
TERESIA: Niin.
MIINA: Sillä turvatonhan se oikeastaan on tyttörukka.
TERESIA: Tyttö?
MIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua.
Eikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna
tahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna,
minkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna,
että Eliinalla on aivan samanlainen?
Teresia koettaa irtautua hänestä.
MIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa.
Vaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä
todistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se
Eliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni,
kihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.
TERESIA (väkisin): On ollut aikomus antaa Eliinalle osuutta muutenkin.
MIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.)
Surkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan
oikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja
siksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee
suonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia
teitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.
TERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen
Ekbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja
pyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias
on muistanut teitä testamentissaan.