TERESIA (kärsivän näköisenä): Istukaamme täällä kuin perhe ainakin.
MIINA: Suokaa anteeksi, tohtorinna, tätä kodikasta järjestystä.
Miesväkeä kun on talossa, niin sitä se on, sitä se on.
EEVERTTI: Teresia ymmärtää meitä.
IISAKKI (huomaten Teresian peitetyn kärsimyksen): Elä ole minun tähteni
murheissasi, Teresia. En ole sen arvoinen. Ja jos sinä tietäisit, miten
minulla on hyvä olla ja mikä rauha on täällä (painaa rintaansa).
MIINA: Antakaa anteeksi tälle isäraukallenne, tohtorinna, hyvä hän
pohjaltaan on.
EEVERTTI: Vaikene, vaimo!
Teresia viittaa kädellään vaivautuneena.
IISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi,
tahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se
mitään merkitseisi.
MIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä
mieltä?
TERESIA: Niin.
MIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää
rajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja
seurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan
kanssa?