Miina koettaa houkutella Iisakkia pois, Iisakki vastustelee ja
Teresia, kuultuaan ääniä, tulee puutarhasta isäänsä asettamaan.
TERESIA (ei ole huomaavinaan isän tilaa): Isän ääntä kuulin.
IISAKKI: Kuulitko, lapseni? Katsos, taas olen minä näin. Anna minulle
anteeksi, Teresia, tämä lepo, tämä ilo.
TERESIA: Ei mitään, isä.
IISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä
ketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.
EEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän
voimamme on meidän heikkoudessamme.
IISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun
isäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä
elämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko
tähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä
syvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole
oikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.
TERESIA: Ei, isä.
EEVERTTI: Poikani.
MIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna.
Tuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa?
(Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)
IISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti.
Emmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin
ne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme
paljastaneet?
EEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät,
miten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et
kuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä
puhtaana, poikani.
TERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi):
Isä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me
molemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.
IISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun
paikkani ei ole sinun vierelläsi.
TERESIA: On, isä.
IISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä
itket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi
pitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi
pitänyt olla toinen --
Iisakki tarttuu Eevertin käteen, menevät hoippuen pois.
Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori
kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.
TOHTORI: Odotin sinua iäisyyden. -- Mitä, itketkö sinä, armas?
Teresia nyyhkyttää.
TOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi?
Minäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet
sinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat
minut itkemään. Ja sinun kyyneleesi -- (Ottaa hellästi Teresian pään
käsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)
TERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän
rauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus,
kauas. -- Mitä on tämä ihminen täällä? -- Tuolla on loputon avaruus ja
avaruuksien kauneus.
TOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle
rakkaampaa vain ja läheisempää.
Teresia pudistaa päätään. Äänettömyys.
TOHTORI: Sinun olentosi saattaa minut hulluksi. Sinun liikkeesi, sinun
sanasi, sinun äänettömyytesi ennen kaikkea. (Tarttuu rajusti Teresian
käteen, vetää hänet luoksensa.)
TERESIA: Ei, ystäväni, ei saa.