HALLINEN: Olosuhteet pakottavat. Eikä pahuutta aina hyvyydellä saa
voitetuksi. Eikä oikeudellakaan. Olemmehan nähneet kurjuutta. Mitä
se oikeudesta tietää ja mitä se oikeudesta kertoo! Vaan yläpuolella
oikeuden on ihmisyys, ikuisesti taisteleva ja oikeuksiansa etsivä.
Kuin nälkäinen ja kahlehdittu eläin kohottaa se päätään, ja sen
tuskanhuuto kajahtaa yli maanpiirin.
EKBOMSKA: Ei, ei ole hyväksi tällaiset sanat.
HALLINEN: Lakkorahasto on pieni ja lähden täältä kaupunkiin tovereilta
apua saamaan. Eliina, tule minun omakseni. Ehkä puutettakin kärsimään.
Se meidät yhteen vihkiköön!
EKBOMSKA: Mitä! Eikö vihitettäisi?
HALLINEN: Eikö ole meidän oma asiamme, milloin toisiimme suostumme?
Mitä sillä asialla on papin kanssa tekemistä?
EKBOMSKA: Ei, sanon minä. Kihlaus on sillä purettu. Etkös häpeä,
kunniallisille ihmisille mokomaa sanoa. Häpeä, sanon minä. Kaikkien
kanssa sitä tekemisiin sattuukin. Luulin teitä ihmisiksi, koiria olette.
HALLINEN: Annamme anteeksi erehdyksenne. Joskus keskustelemme
järkevämmin.
EKBOMSKA: Et minun kanssani. Etkä tyttöäni saa, et eläissäni.
HALLINEN: Hyvästi, Eliina. (Antaa kättä.) Matkustan, vaan tulen
takaisin.
Menee.
EKBOMSKA: Mitä sinä itket, Eliina? Häpeätä tuo onkin. Kaikkea sitä
pitää kuulla. Että vihkimättä. Onko Eevertti kummempaa kuullut?
EEVERTTI: Olen kummempaa nähnytkin.
EKBOMSKA: Ettäkö vihkimättä?
EEVERTTI: Niin.
EKBOMSKA: Vaan ettäkö julkisesti? Ei. Vihittiin minutkin ennen, ja niin
on koko ihmispolvi vihitty aina Aatamista tänne asti. Eihän sitten
koira koiran hännälle astu. Vaan olkoon. Ei sanaakaan tästä enää.
Eliina, elä itke, kyllä minä sinulle toisen löydän. Kaikkiakin.
Menee papereineen oikealle. Eevertti työntää täyden pullon
housuntaskuunsa, ottaa toisenkin ja menee. Eliina pyyhkii
silmiään ja kerää laseja.
MIINA: Mitä sinä oikein itket?
ELIINA: Enhän minä itke.
MIINA: Sitäkö, kun kihlaus raukesi? Kuule, sanon sinulle, et sitä itke.
Sinun asiasi eivät ole oikein, Eliina. Kyllä vanhan silmä näkee.
Eliina ei vastaa.
MIINA: En pahalla kysy. Onko niin, sano?