TERESIA (arasti): Paljon enemmän kuin oman tyttösi ikävöinnit
ansaitseisit.
IISAKKI: Ei, Teresia. Vaan kiitos sinulle hyvästä ajatuksestasi.
TERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan
päällä.
IISAKKI: Minä toivon, että olisi -- olisi koti kaikkialla, missä kuljet.
TERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt
johtamaan. Että olet kiinni nyt tässä -- elämässä. Isä, sinä et usko,
minkä ilon minulle sillä tuotit.
IISAKKI (raskaasti, hiljaa): Vähänpä olen iloa sinulle tuottanut.
TERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä
surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei
se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät
ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo
siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.
IISAKKI (tuskallisempana): Teresia -- aina vaadit sinä minut tilille.
Vaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei
olisi voinut muuttaa.
TERESIA: Ymmärrän sinua, isä. Elä luule, että -- -- (voimakkaasti)
Rakastan sinua juuri sellaisenaan ja iloitsen kaikesta siitä ihanasta,
tuskaa tuottavasta, jota minulle antanut olet.
Äänettömyys. Tohtori tulee vasemmalta, pysähtyy.
TOHTORI: Häiritsen varmaan?
IISAKKI (joka levottomana on siirtynyt oven suuhun): Ette mitenkään.
Olin juuri lähtemässäkin. Jäi konttooriin asiamies. Tehkää hyvin,
tohtori, istukaa. (Kumartaa hätäisesti, menee.)
TERESIA (istuutuu ja osoittaa viereistä tuolia): Kuinka isoisä oikein
voipi?
TOHTORI: Heikko sydän, ja veren kalkkiutumaa -- heikko hän on.
TERESIA: Niin, niin. Kuinka viihdytte nyt täällä, tohtori?
TOHTORI: Kiitos. Kuten ennenkin.
TERESIA: Kauan todellakin, kun olen teidät nähnyt.
TOHTORI: Kauemmin siitä vielä, kun minä teidät.
TERESIA: Kuinka niin?
TOHTORI: Aika kuluu onnessa nopeaan. Yksinäisyydessä vierivät hetket
hitaasti.
TERESIA: Noo -- onnessa? Eikö se ukki äsken niin sanonut? Hän on sen
ajan lapsia, jolloin onni vielä eli.
TOHTORI: Eikö se enää eläisikään?
TERESIA: Oletteko nähnyt?
TOHTORI: Olen nähnyt sen vilahtavan editseni.
TERESIA (leikitellen): Ehkä ojentanut kättänne, vaan ette kiinni saanut?