TOHTORI: En. Todellakaan en. Aina se on pujahtanut pakoon. Luvannut ja
houkutellut.
Äänettömyys.
TOHTORI: Aavistin, että te täällä olisitte. Tahi ei, ajattelin juuri
tullessani teitä. Ja kun kuljin tuota lehtikujaa -- unohtuiko vuodet
-- tuntui kuin olisin teidät eilen nähnyt. Puut, nurmet ja kukat ovat
minulle samat kuin viisi vuotta sitten. Niin unohtuu aika, kun mennyttä
kuvittelee. Ja joskus tuntuu kuin se, jota kuvittelee, olisikin vain
totta ja elämää, ja muu ei mitään.
TERESIA: Ja kuitenkin kuviteltu on vain kuviteltua.
TOHTORI: Vaan se elämämme arvon määrää.
TERESIA: Kun kaikki elämänarvot ovat samaa kuvittelua.
TOHTORI: Kaikkiko?
TERESIA: Kaikki.
TOHTORI: Niin ei aina tunnu. Tahi ehkä ei ole teille mikään syvästi
kipeää tehnyt?
TERESIA: Moni seikka, uskokaa, moni erehdys.
Vaikenevat.
TOHTORI: Tarkoitan kiinteästi, pysyvästi kipeää.
TERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin.
(Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään.
Eikö se ole naurettavaa?
TOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä
on. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi -- rakastanut. Vaan mitä
puhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan --
TERESIA: Ei mitään. Kuinka en olisi --?
TOHTORI: Mitä puhummekaan!
TERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut.
Ettenkö ole "rakastanut?" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa
onnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen,
sillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti.
Ja eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein
todella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.
TOHTORI: Te leikitte sanoillanne.
TERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet!
Vaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori
nousee, kävelee levottomana.)
TERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä
lasten seikkasista.
TOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista.
Siitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.
Teresia naurahtaa kevyesti. Äänettömyys.
TOHTORI (pakotetusti): Te tiedätte sen kuitenkin, tiedätte, että,
että (tahtomattaan ratkeaa hän sanomaan välittömästi) -- kuinka olen
kaivannut teitä. Jos te tietäisitte, kuinka --
TERESIA (seuraten tohtorin tuskaa, heijastaen sitä, myös puhkeaa
sanomaan välittömästi): Ja jos te tietäisitte, kuinka kauan,
(ummistaen silmänsä) kauan sitten kaipasin teitä kerran.
TOHTORI (tuskallisesti): Teresia!
Teresia painaa päänsä käsien varaan. Äänettömyys.
TOHTORI: Katkerata on ollut. Ei mitään sovitusta elämällä.
TERESIA: Elämä on huono lastensa holhooja.
TOHTORI: Miksi en tavannut teitä ennen? Miksi tapasin liian myöhään,
kun jo toiselle menemään valmistauduitte?
TERESIA: Niin, miksi? Sattuma on sokea. Se tekee meistä naurettavia.
TOHTORI: Muistatteko, kun kävelimme ja puhelimme tuolla kujalla
ennen? Siitä on kuitenkin jo kauan, kuin iäisyys. Se oli teidän
hääaattoinanne, kun te toista tänne jo odotitte. Muistatteko ne illat?
Niiden muisto voi sairaaksi tehdä.
TERESIA: Muistan.
TOHTORI: Siitä saakka ei koko maailmassa ole minulle muita ollut kuin
te. Siitä saakka, nämä pitkät vuodet, olen sitä sairautta katkeruudetta
kantanut.
TERESIA: Ja minä. Luuletteko, että helpommalla olen ollut? Ei kukaan
voi aavistaa, minkä tappion tunsin kärsineeni.
TOHTORI: Miksi ette mitään sanonut?
TERESIA: Mitä olisin voinut sanoa? Enkä minä tiennyt vielä, kuinka
oikein oli. Ja jos olisin tiennyt, enhän minä voinut aavistaa, että
se tunto niin sitkeässä oli. Mitä tietää ihminen tunnoistaan? Ja jos
tietää, luottaa voiko? Sitten jälestäpäin huomasin vasta, että
ajatukseni tänne jäivät.
TOHTORI (tuskallisena): Kipeätä.
Äänettömyys.
TERESIA (kohoten ylös, hillityssä, salatussa riemussaan): Jos sanon
sinulle totuuden. Sinua varten tänne tulin. Tiesin löytäväni täältä
sitä, jota missään muualla ei ollut. Tiesin löytäväni rakkautta, tiesin
löytäväni sinut, sinut, jota nämä vuodet olen kipeästi kaivannut.
Tohtori on kohonnut kalpeana ylös. Teresia seisoo äänetönnä,
katkera, kärsinyt piirre ilmaantuu hänen suupieliinsä ja katoaa
vähitellen. Kirkas hymy valaisee hänen kasvonsa. Hän kulkee
ajatuksissaan ikkunan luo, vetää verhot syrjään, niin että
auringonpaiste lankeaa hänen kasvoilleen. Tohtori tulee hänen
luokseen, ottaa arasti hänen kätensä.
TERESIA: Katso, taivaan ikuinen valo kylvää siunaavia säteitään yli
koko luonnon. Onnellinen ihminen, joka katoavan hetken ihanuutta
nauttia saapi, nauttia autuuden kultaisista ikiunelmista. Vaan onni
häipyy. Kuinka jaksaisimmekaan sen autuutta kauan kantaa?