ELIINA: Vaan minä olen huono ihminen Halliselle. Olen pitänyt
toisestakin.
HALLINEN: Et huono silti ole, Eliina. Sekö siinä vain olikin? Elä
luule, että siihen kompastelen, jos jotakin väliä on sinulla ollut.
ELIINA: Kuinka te olette hyvä.
HALLINEN: Ei sinne päinkään. (Tarttuen Eliinan käsiin.) Ja saanko nyt
katsoa niin, että omani tunnen?
ELIINA: Te syytätte minua sitten.
HALLINEN: En. Kaikilla on joskus omat haaveensa, ymmärränhän minä
siksi. Eliina, saanko pitää sinut omanani?
ELIINA: Ei vielä. Kunhan selitän joskus.
HALLINEN: Elä anna enää kaukaa odottaa -- kuule -- (Vetää häntä
luoksensa.)
ELIINA: Elkää -- joku tulee -- ah -- kun säikähdin!
Ekbomska tulee sisään ja huomaa nuorten hämmästyksen,
vaan ei ole näkevinään. Hallinen väistyy ja menee ulos.
EKBOMSKA: Mitä hän täällä teki?
ELIINA: Artturi-herraa haki.
EKBOMSKA: Vaan mitä hän kanssasi puheli? Kosiko sinua? Näinhän minä.
Noo? Ja silloin sano sinä: jaa. Sanoitko sinä: jaa?
ELIINA: Elkää, äiti.
EKBOMSKA: Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistansa. Niin on
ferskin maku elämällä silloin. (Menee, katsoo ovesta.) Tuossapa tuo
Hallinen vasta menee -- (Huutaa huitoen kädellään.) Ihminen, ihminen,
te siellä. (Vilkuttaa Hallista sisään.)
ELIINA: Äiti, elkää.
Hallinen tulee sisään.
EKBOMSKA: Eliina kertoi minulle jo kaikki. Onneksi olkoon. (Kättelee ja
taputtaa Hallista.) Niin olin hyvilläni. No, ei muuta kuin pusut päälle
vain. Eliina -- noo. (Työntää Eliinaa.) Noo, en katso. (Kääntyy pois.)
ELIINA: Elkää, äiti.
EKBOMSKA: Kaino on vielä. Ei pidä Hallisen sitä viaksi lukea. Ennen oli
niin, että kuta kainompi, sen parempi. Nyt on aika toisenlainen.
HALLINEN: Eliina on minun mieleiseni.
EKBOMSKA: Sehän onkin pääasia, jos tyttö on mieleisenne. Ja jos saan
luvan esittää itseni lähempään tuttavuuteen. Ole sinä sinä, Kalle, ja
minä olen minä, Fiina-täti, faster, sanovat ruotsiksi, vaan minä suomea
kaikin puolin enemmän suosin. Ja se, että sinä olet sosialisti, Kalle,
on sinussa pahinta. Muuta pois uskoa.
HALLINEN: Ei ole muutettavissa.
EKBOMSKA: Olkoon, minun puolestani ihminen kuin ihminen, vaan kauppiaan
puolesta --
HALLINEN: Enhän minä kauppiasta nai.
EKBOMSKA: Ha-ha-haa, oikein vastattu. Etpä tietenkään. Ja minun
puolestani usko mitä uskot. Olen minä siksi vapaasukuinen, että minä
tätä yleistä vapausaatetta enin hyväksyn. Etten minä muille härski, kun
eivät muutkaan minulle härski. Ja se on sivistyksen kaunein perusta,
että sopiutua ja ymmärtää kaikkea. Noo? Hee, tulehan iltasilla sitten,
niin kihlajaisia juodaan.
HALLINEN: Ja jos toisi kihlat?
EKBOMSKA: Tuo ne vain, on varmempikin sitten.
ELIINA: Ei vielä, äiti.
HALLINEN: Antaa olla sitten.
EKBOMSKA: Rohkea rokan syöpi, kaino ei kaaliakaan. Vaan en pakottaa
tahdo. Olen minä siksi vapaasukuinen. Vaan voi, ihan se ilosta
sydäntäni kääntää, kun kaikkea tätä ajattelen.
HALLINEN: Pitää joutua, hyvästi.
EKBOMSKA: Hyvästi iltaan, hyvästi.
Hallinen menee.
EKBOMSKA: Noin se tyttö mennä suikahti kaupaksi kuin ei mitään. Vasta
sitä naitu ihminen tietää ihminen olevansakin. Kokemus se oli, joka
minulle opetti, että lainmukainen naiminen se on elämän ensi peruste.
Sille pohjalle kun rakennat, mitäpä rakennat, hyvä tulee.
ELIINA (joka on syrjässä seisonut, väistynyt vähitellen ovelle,
kuuntelee, sanoo hätääntyen): Äiti, maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.
(Menee.)
EKBOMSKA (kuuntelee, sitten mennen Jynkän kamarin ovelle vasemmalle):
Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.
JYNKKÄ (tullen): Mitä! Sanoitko mitä?
EKBOMSKA: Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.
JYNKKÄ: Taidat kuulla kuulumattomia. (Kuulostaa.) Kun minä en mitään
kuule. Vanhapa olet sinäkin jo, Viina. Kaikki tässä vanhetaan.
(Istuutuu kiikkutuoliin.) Vaan ei nykypolvi jaksa enää sitä, mitä
meidän on pitänyt. Tässä sitä on yhtenä kemmerretty, kemmerretty ja
monet koetukset koettu. Eikä sinulla helpointa ole ollut. Ja noin
pulski olet vielä ja aina nurkumaton. Ei ne nykyaikaiset naiset enää
mitään jaksa.
EKBOMSKA: No nyt sitä kauppiasta, kun ihan kuin ennenkin.
Teresia tulee sisään. Hän on pitkä, solakka ja joustavan näköinen,
alle kolmenkymmenen. Iho kalpea ja tukka väliväriä. Puettu rikkaasti.
TERESIA (rynnäten Jynkän luo, syleillen): Ukki, rakas ukki. Siinä se
istuu entisellä paikallaan vielä, vanha pesäkarhu. Siinä yhä istuu,
miksi et liiku pesästäsi.
JYNKKÄ (liikutettuna): Hautaan sitten, kun on vuoro.
TERESIA: Elä niin puhu. (Katsellen ympärilleen.) Miten hauskaa ja
kodikasta ja turvallista on tässä vanhassa pesässä.
JYNKKÄ pyyhkii kädenselällä silmiään.
TERESIA (kuin yksin): Miten tätä kaikkea rakastan ja kaipaan -- ja
öillä uneksin usein -- niin usein -- -- (Hän seisoo kuin muistellen
jotakin ikävää, kääntyy sitten iloisesti Ekbomskaa tervehtimään.)
Ja Ekbomska on yhtä nuori yhä, hauskaa taas nähdä. (Antaa
päällysvaatteensa, jotka Ekbomska niiailtuaan vie mennessään)
TERESIA (istuutuu Jynkän viereen, ottaa häntä kädestä): Niin ovat
vuodet menneet kuin uni vain.
JYNKKÄ: Niin, niin, aika rientää vain ja sivulle vanhat viskaa.
TERESIA: Sinä pysyt kuitenkin terveenä ja vankkana. Niin sitä pitää
nuorille näyttää.
JYNKKÄ (ilostuen): Mitä minusta. Vaan sinäpä vasta itse kukoistus olet.
Sopiipa miehesi olla tyytyväinen. Miehesi, mikä hän nyt taas olikaan --
niin, Rankki. Miksi ei se Rankki itse tullut?
TERESIA (kevyesti): Se työ.
JYNKKÄ: Se työ. Kuuluihan hän jotakin aikaankin saaneen, oli sanomissa,
jotakin tieteellistä.
TERESIA: Niin.
JYNKKÄ: Tieteet ne ovat tieteitä, sitä korkeampaa oppia. Ne eivät ole
tavallista kuolevaista varten. -- Noo, sittenhän teillä on hyvin kaikin
puolin. Varoja vankasti? (Hän katsoo Teresiaan ja Teresia myöntää
äänettömästi.) Varat, ne ovat maan tuki ja turva. Näes, ilman niitä
mitä on elämä, mitä ihminen? Kuin tuulessa heiluva rihma.
TERESIA: Vaan onhan paljon sitäkin, jota varat eivät anna.
JYNKKÄ: On. Vaan köyhyys, se tuopi ensin toran perheeseen.
TERESIA: Köyhyyttä on vain niin monenlaista.
JYNKKÄ: Kärsitkö sinä, Teresia, minkäänlaista?
TERESIA: En minä.
JYNKKÄ: Sitä minäkin. Kun minulla oli vain tuo yksi poika -- noo -- en
moiti sinulle isääsi -- niin kiinnyin minä tähän nuoreen polveen. Te
olitte kuin omia lapsiani, sekä sinä että veljesi. Teidän parastanne
tahtoisin. (Peläten liikoja sanovansa.) Noo, ja kuulepa, mitä
ajattelin. Ajattelin Artturinkin laittaa nyt sinne pääkaupunkiin.
Mitäs sanot? Minulla on omat tarkoitukseni siinä. Hee --
TERESIA: Se on oikein. Onhan aika.
JYNKKÄ: Onhan aika. Vaan siitä toiste, siitä toiste. Sitten oikein
rauhassa pakisemme.
TERESIA: Niin pakisemme. Mitenkäs tehdasasiat ovat?
JYNKKÄ: Kiitos kysymästä. Hyvin ovat. Paremmin vielä olisivat, ellei
tämä nykyinen työkansa -- (nousee ylös, ähkää) työkansa olisi --
TERESIA: Työkansakin on herännyt ja vaatimukset kasvaneet.
JYNKKÄ (kävelee): Niin näkyy kaikki kasvaneen. Ehkä olet sinäkin sen
kasvamisen puolella?
TERESIA: En vastaan.
JYNKKÄ: Et vastaan? Vai et vastaan? Vaan minun, minun pitää olla
vastaan. Jos en olisi vastaan, ei tätä kotia tässä olisi. -- Vai et
vastaan. -- No niin. (Huutaa ovesta oikealle kiivaasti.) Eikö se
aamiainen ala olla jo kohta valmis? Vai niin. Lähettäkää sana sitten
tehtaalle tai konttooriin, että vieraita on tullut. (Katsoo toisesta
ovesta.) Kas tohtori, huomenta, huomenta.
Tohtori Friman, kalpea, pitkänlainen mies, tulee sisään.
TOHTORI: En tiennyt, että on vieraita. Suokaa anteeksi. Tohtorinna on
vihdoinkin tullut vanhaa kotiaan katsomaan.
Tervehtivät.
TERESIA: Vihdoinkinko?
TOHTORI: Vihdoinkin. Pitkien vuosien perästä.
TERESIA: Vuosi on lyhyt aika.
TOHTORI: Onnessa unohtaa ajan ja kaikki.
JYNKKÄ: Siinä tohtori on oikeassa. Onnessa unohtaa, unohtaapa kaikki.
TERESIA: Ei kaikkea koskaan unohtaa voine.
JYNKKÄ: Unohtaa ja kasvaa irti, irti näistä vanhoista, vanhasta kodista
ja vanhoista tavoista.
TERESIA: Ei irti kodista. Vaan tavathan voivat muuttua kyllä.
TOHTORI: Aina ajan mukana.
JYNKKÄ: Ja etenkin kun tämä työväki ja kehitys rupeavat tunkeilemaan.
TERESIA: Ukki ei rakasta työväkeä eikä kehitystä.
JYNKKÄ: En sellaista ryntäilemistä.
TERESIA: Kuitenkin se on välttämätöntä ja pahalta tuntuvanakin joskus
terveellistä.
JYNKKÄ: Lieneekö tuo?
TOHTORI: Verratkaamme vain entisiä ja nykyisiä aikoja.
JYNKKÄ (hilliten kiivastumistaan): Pahastipa, pahastipa taitaisi saada
pettyä silloin.
Eevertti kurkistaa ovesta. Jynkkä katsoo muiden huomaamatta
tuimasti häneen. Eevertti katoaa. Jynkkä vetää oven kiinni.
TERESIA (kuunnellen): Isä sieltä tulee, tunnen askeleista. (Nousee
vastaan, taluttaa isää käsipuolesta.)
JYNKKÄ (tohtorille): Jospa me sillä aikaa tämän maallisen linnan
varustuksia tarkastaisimme. (Huutaa ovesta.) Miina, tulepas vähän
auttamaan.
Tohtori ja Jynkkä poistuvat, ja Miina, vanhanpuoleinen, laiha
hieroja, jolla on niskaan solmittu huivi päässä ja ylöskäärityt
hihat, kulkee varpaisillaan toisten huomaamatta huoneen läpi
vasemmalle.
TERESIA: Rakas isä, (silittää hänen harmaita hiuksiaan) oma isä.
Sellainen hiljainen isä. (Painaa päänsä isän olkapäätä vasten.)
IISAKKI (arkana): Että sinä tulit vihdoinkin.
TERESIA: Ikävä sinua on ollut.