ELIINA: Sitten tiedän minä toisen, vaan pahemman.
ARTTURI: Minkä?
ELIINA: Mennä jollekulle -- niinkuin äitikin tahtoo.
ARTTURI: Kenelle?
ELIINA: Jollekulle, joka ottaa, eikä välitä, jos --. Eikä ajattele
asioita niinkuin toiset -- mennä Halliselle.
ARTTURI: Taasko hän on sinua pyytänyt? Ja sitäkö sinä nyt ehdotat?
Minun tähteni sen tekisit, että minun rauhani säilyisi. Ei --
ELIINA: Niin, Artturi. Sinun tähtesi sen tekisin. Sinun tähtesi tekisin
vaikka mitä. Ettei sinulle mitään ikävyyttä tapahtuisi, tekisin senkin,
jos sinä sallit. Vaan ei sitten, jos sinä et salli etkä tahdo.
ARTTURI: Tahdo. Kuinka voisin sitä tahtoa? Ei, en voi. (Tuskissaan.) Ja
kuitenkin on se ainoa keino, kun ajattelen. Vaan ei, en voi, (silmät
ummessa) en voi sitä nähdä.
ELIINA painaa alakuloisena päänsä alas ja on vaiti.
ARTTURI: Eliina, minulla on ikävä olla (syleilee häntä). Miten elämä
on ikävää ja kurjaa! Jos sinä minut jätät, ei minulla ole ketään, ei
ketään koko maailmassa, ja minulla on niin vaikea olla.
Itkee, itkevät kuin lapset.
ELIINA: Lähde pois täältä, tee niinkuin tahtovat.
ARTTURI: En voi, ikävä on. Ei missään ole minulla hyvä olla.
ELIINA: Kun löydät jonkun -- jonkun sitten.
ARTTURI: En koskaan.
HALLINEN (nuori työmies tulee sisään): Artturi-herraa kutsutaan. Siellä
yksi kone reistaa.
Artturi lähtee, katsoo Eliinaan. Hallinen on lähtevinään
perästä, vaan pysähtyy ovessa, kääntyy takaisin.
HALLINEN: Ei tahdo tavata teitä missään. Onko Eliina nyt ajatellut?
Vaan ehkä kiusaan taas teitä?
ELIINA (hiljaa, raskaasti): Ette kiusaa. Vaan eihän minusta Halliselle
ole.
HALLINEN: Miksi ei?
ELIINA: Ei vain ole.
HALLINEN: Jos olisikin toiselle lupa annettu?
ELIINA: Ei ole.