ARTTURI: Naittaa sinut. Niinkö?
ELIINA nyökäyttää päätään.
ARTTURI: Ja sinä itkit. (Valoisasti.) Lapsi. (Miettien, otsa hiukan
rypyssä.) Miksi sitä itkit, eihän sinun silti tarvitse mennä?
ELIINA: Ei -- (tuskallisemmin) Tulin vain ajatelleeksi, että kuitenkin
pitäisi tehdä jotakin.
ARTTURI: Miksi? (Pitelee lujasti Eliinan käsiä.) Miksi?
ELIINA vaikenee.
ARTTURI: Sano Jumalan tähden, miten ovat asiat?
ELIINA painaa päänsä alas.
ARTTURI: Ovatko sillä kannalla, sano?
ELIINA: Ovat.
ARTTURI (ponnahtaa erilleen): Herra Jumala, mitä on tehtävä, johan
minä pelkäsin. Mitä on nyt tehtävä?
ELIINA: En tiedä.
ARTTURI (kävelee edestakaisin): Voi tätä elämää.
ELIINA: Olen koettanut ajatella, vaan en voi, en voi auttaa asiaa,
Artturi. Elä ole minulle vihainen siksi.
ARTTURI: Rakas lapsi (syleillen Eliinaa). Mitä sinä puhut! Vaan
järkevästi pitää asiaa ajatella. Ei ole sinun eikä minun syyni tämä,
Jumala sen tietää. Jos ne antaisivat meidät toisillemme -- vaan ne
eivät anna --
ELIINA: Noin, sinä olet pahoillasi.
ARTTURI: Mitä siitä. Kun vain tietäisin keinon miten selviytyä tästä.
(Pyyhkii hikeä otsaltansa.)
ELIINA (hiljaa lohduttaen): Minä tiedän yhden.
ARTTURI: Minkä?
ELIINA: Kuolla.