JYNKKÄ (vetelee savuja, kiikkua nyökyttelee hyrähdellen): Hy-hyy hy-hyy.
EKBOMSKA (tuoden kupit): Jo toki ruttoisampi tavallaankin. (Kaataa
kahvia?) Me siellä Miinan kanssa äsken pari kuppia härpättiin. Tuota,
piti sanoakseni: Miina arveli, että joutaakohan se kauppias nyt
hierottavaksi?
JYNKKÄ: Joutaapahan olla, tuumataan tuonnempana. Miten kuten sitten
nähdään, ei tässä nyt, tuskin näinä päivinä ollenkaan, niille
puuhille --
EKBOMSKA: Tehtaallako tulee kiireet vai sahalla?
JYNKKÄ: Niissäkin. Vaan ne nyt enemmän niinkuin perheelliset -- joo,
perheelliset olosuhteet kiinni pitelevät.
EKBOMSKA: Vai perheelliset. Eihän tuo Iisakki ole nyt pitkiin aikoihin
hyvin pahasti juopotellut, paitsi tässä toissa päivänä. Ne tuolla
kyökin rappusissa Eevertin kanssa yötäkin nukkuivat. Etteihän se nyt
taas asioita liene sekoitellut?
JYNKKÄ: Ei, mitäpä se.
EKBOMSKA: Noo? Kukas?
JYNKKÄ: Ei kukaan. (Juovat kahviansa.) Vaan, Viina, eiköhän tuo olisi
nyt aika jo ajatella meidänkin tuon nuoren sukupolven kohtaloita? Tokko
tuota olet edes tyttärellesi Eliinalle sulhasta katsastanut? Eiköhän
tuo olisi jo aika?
EKBOMSKA: Jo aika tavallakin. Ja jo olen vähän niinkuin katsastanutkin.
JYNKKÄ: Hee, vai olet. Ketä olet?
EKBOMSKA: Olenpahan vain. Vaan olen odotellut, että asiat kulkisivat
luonnollisia teitänsä, kun näkyvät jo kululla olevan.
JYNKKÄ: Hee. Naita tyttö, se on järkevintä. Vaan minun tuosta
Artturista, mitä pitäisi minun siitä ajatella? Eikö olisi jo aika
hänenkin kotiutumaan päästä? He, kovin on hentoista tuon nykyisen
nuoren polven olento. Ei itsestään mitään ymmärretä. Ja kun ne sitten
vanhenevat, velvoituksitta elävät ja jos vielä ryyppytavoille tottuvat,
niin elä enää vankkaa olijaa odota. Käy kuin Iisakin. Siinä työ
tehtiin, kun se naitetuksi saatiin ja niinpäs kävi, että se vieraaksi
kaikelle tälle kotiololle jäi. Elää kuin käypäläinen kotonaan. Ja mitä
hyötyä siitä elämästä? Lyö risti koko sen sukupolven perään. Hyötyä
siitä ei ollut.
EKBOMSKA: Surua vain.
JYNKKÄ: Surua vain. Siksipä on nyt toisin ladut laadittavat. Katsopas,
näin ajattelin.
EKBOMSKA: Noo?
JYNKKÄ: Laittaisiko sinne pääkaupunkiin tuon Artturin? Sen vaimovainaan
yksi sukuhaara on siellä varakasta perua vielä ja kouluutettua koko
suku tätä Eeverttiä myöten. Niin että etsiköön nyt Artturi sieltä
mieleisensä, ketäpä sitä täällä maalla naimaan pystyisikään.
EKBOMSKA: Ei niin ketään.
JYNKKÄ: Ja kun Artturista lukumiestä ei tullut, ottakoon ja asettukoon
sitten tänne ja pitäköön sahat ja tehtaat, kun minusta aika jättää,
isänsä ei siinä tielle pyri. Jotta ei tuota sukua huonoille pohjille
jättäisi. Sitä kun on tuota maallista kerännyt, tahtoisi nähdä, kenelle
sitä oikein kerännyt on. Ja tahtoisipa senkin nähdä, Viina, miten suku
leviää ja vankistuu ja jälessäsi kansoittuu ja osaltaan maan turvaksi
kasvaa. Mikä on sitten pois lähtiessäkään, kun tietää, että joskin
tulvat tulevat ja lahot rakennukset lyyhistyvät, niin sinun vankalla
perustallaan yhä seisoo.
EKBOMSKA: Niin, niin.
JYNKKÄ: Niin, että näistä on neuvoteltava nyt, kun Teresia kotiin
tulee. Olet kait kuullut, että Teresia, minun tyttäreni, tohtorinna --
mikä tuo nyt olikaan?
EKBOMSKA: Tohtorinna Frank.
JYNKKÄ: Niin, niin Rankki -- kirjoitti, kirjoitti, että tässä nyt ovat
kotiin tulot, siihen vanhaan kotiin, sanoi. Jotta tarkastapas sinä sitä
kyökinpuolta, Viina.
EKBOMSKA: Olkaa huoletta. Vai tulee se nyt tohtorinna. Viisi vuotta
tuosta jo onkin, kun läksi. Vai nyt se tulee? Kyllä muistan, kun läksi.
Ja tämän tohtori Frimanin kanssa vähän niinkuin väliä näytti olevan.
JYNKKÄ: Ole vaiti. Mitä väliä?
EKBOMSKA: Ystävyyttä, mitäpä muuta. Vaan siitähän se olisi voinut
alkaa, jos ei toiselle meno ollut. Vai nyt se tänne tulee? No,
sanokaapas, kauppias, Eevertille sitten tiukka sana, että vieraan
aikana nyt toki varansa pitäisi. Siellä se tuntuu tulla kompuroivan.
(Ottaa tarjottimen, menee oikealle.)
EEVERTTI kurkistaa sisään.
JYNKKÄ: Eevertti, tulepas tänne.
EEVERTTI (joka näyttää viiden-, kuudenkymmenen vanhalta, elähtäneeltä
kulkurityypiltä, pyörittelee hattua käsissään ja astuu hiukan
keikarimaisesti ja huolettomasti Jynkän eteen): Huomenta, huomenta.
JYNKKÄ: Sanon sinulle, Eevertti, jotta rappusilla ei ole makuupaikat
minun talossani, pane se mieleesi.
EEVERTTI: Mitä se veli?
JYNKKÄ: Kuuluit toissa yönäkin kyökin rappusilla olleen. Se ei sovi.
Kun on sänkyjäkin talossa. (Kiivastuen.) Ja kun minä sanon, ettei se
sovi, niin se ei sovi.
EEVERTTI: Tyhjää kiivastelet, veli, miksi tyhjää taas kiivastelet?
JYNKKÄ: Syyttäkö ehkä?
EEVERTTI: Eipä suinkaan. Kiivastele, kiivastele sitten.
JYNKKÄ: Nähdä sinuakin aina, tuon elämäsi pitäjää.
EEVERTTI: Anna tulla. Koetan jaksaa syytöksesi kepeästi kantaa.
JYNKKÄ: Jaksaa. Mitä sinä jaksat. Alamäkeen mennä vain, se on sinun
työsi. Suvun pahennuksena olla.
EEVERTTI: Ystävälliset sanat, hyväätekevät ja ymmärtäväiset sanat, ne
siunausta ja sopua rakentavat.
JYNKKÄ (lauhempana): Olisi kirjanpitoa, olisi muuta, vaan ei, että
ihmisestä vähääkään apua olisi. Olisi oppia kyllä.
EEVERTTI: Olisi oppia, veliseni. Ja yhä ihminen uutta oppii, kun
kärsii. Vaan käyttää sitä hyödykseen, syödä sydänverestään, siinäpä
taitoa tarvitaan.
JYNKKÄ: Mene sydänverinesi. Eipähän sinua työhön saane kuitenkaan.
EEVERTTI: Työ, se ei ole kaikkia varten.
JYNKKÄ: Vaan leipä ja koti, ne ovat kaikkia varten.
EEVERTTI (leikillä): Vaan missä on sinun kotisi, ihminen? Siinäkö,
johon huoneesi rakensit? Siinäkö, jossa ajatuksesi asuivat, siinäkö,
jossa sukukuntasi kukoistivat? Katoavaa on kaikki. Kun ilmojen tuulet
tulevat ja puhaltavat, katso, maahan jaottuvat sinun rakennustesi
hauraat seinät ja tyhjiin häviävät sinun töittesi tyhjät jäljet.
Ajattele tätä, lanko, eläkä ole suotta viattomille vihainen.
JYNKKÄ (lauhempana): Mitä minä sinulle vihainenkaan. Vaan katsos,
tuossa on nyt Iisakki ollut tasaantumaan päin. Työhönkin on jo
ryhtynyt. Jos tuo tuosta ajattelemaan jo oppisi ja kotiutumaan ja ne
kiertolaistapansa jättämään. Johan tuo taitaisi olla aikakin, kun
viisissäkymmenissä mies. Vaan eläs, jo olitte taas tässä toissa yönä
otelleet. Sitä en salli.
EEVERTTI: Sanoinhan minä Iisakille: Holhoojasi ei salli.
JYNKKÄ (kiivastuen): Holhoojasi -- vai ivaat siinä vielä. Minä en
salli, minä.
EEVERTTI: Minä, minä -- kaikki ne ovat minuja vain --.
JYNKKÄ: Mikäs sinä olet?
EEVERTTI (pehmeästi): Vain muoto, vain osa yhdestä, itsessäni en mitään.
IISAKKI (kärsineen näköinen, kumarahartiainen ja harmahtava) tulee
poikansa Artturin kanssa tuoden tilikirjoja, jotka he asettavat
pöydälle.
IISAKKI (katsoo aina puhuessaan alas, eikä koskaan isänsä silmiin):
Tilit ovat tarkastetut.
JYNKKÄ: Kaikkiko olette läpi käyneet?
ARTTURI: Kaikki.