JYNKKÄ: Mitä minun pitikään? Niin, olet kaiketi kuullut, että tyttäresi
Teresia, Teresia tulee vanhaa kotiaan katsomaan.
ARTTURI: Teresia?
IISAKKI: Teresia? En ole kuullut.
EEVERTTI (matkien Jynkkää mennessään): Teresia, tyttäresi, tohtorinna,
mikä tuo nyt olikaan?
Iisakki katsoa vihjauttaa kieltävästi Eeverttiin, joka menee
oikealle. Artturi ottaa sanomalehden pöydältä ja selailee sitä.
IISAKKI (tukahtuneesti): Milloinka hän tulee?
JYNKKÄ: Kirjoitti kohta niinkuin tulevansa. Matkalta kirjoitti.
IISAKKI (pyyhkii kädellä otsaansa, jatkaa keskustelua vaivautuneen
näköisenä): Pankkikorko on noussut.
JYNKKÄ: Niistäkö lehdistä luit?
IISAKKI: Niistä. Näyttää kuin vaikeammat raha-ajat koituisi. Metsien
osto on lakkautettu ja lankkujen vienti voi keskeytyä.
JYNKKÄ: Vaikeat, vaikeatpa ajat sitten koituu.
IISAKKI: Mitenkä olisi niiden meidän uusien varastohuoneiden ja
katosten? Olisiko syytä niitä kiirehtiä?
JYNKKÄ: Tottahan. Joutaa tulla varastoa vain. Eihän väkeä sovi
työttömäksi jättää. Sehän olisi maan turmioksi.
ARTTURI (heittäen lehden kädestään): Vaan jos ne itse itsensä
työttömäksi jättävät.
JYNKKÄ: Mitä?
ARTTURI: Kun tuntuu lakkopuuhat olevan.
JYNKKÄ (kiivastuen): Lakkopuuhat? Minun sahallani ja minun tehtaallani,
koettakoot, koettakoot sitten. -- Vai lakko -- Mitä ne ovat tahtovinaan?
Iisakki pujahtaa pois.
ARTTURI: Mitä. Tuntipalkan korotusta tietysti.
JYNKKÄ: Koko viime vuosi toi tappiota. Tokko tietävät sitä? Vielä mitä.
Vaaditaan, vaaditaan vain, vaan mistä se rahakaan enää tulee, joka
heidän tarpeensa tukkii. Enkö jo sanonut, että hyvä tulee, hyvä tulee,
kun piti niille sinne kirjastot, sanomat ja kaikki saada.
ARTTURI: Vaan lakkohan on meille eduksi tällä kertaa.
JYNKKÄ: Minä vähät eduista. Vaan kun ei ymmärrystä näe, ei kuin
koiramaisuutta. Se on nyt sitä uutta aikaa: kunnottomuutta,
kevytmielisyyttä ja häpeämättömyyttä. -- Ja kuka siellä nyt sitä
villitystä johtaa?
ARTTURI: Kuka muu kuin Hallinen.
JYNKKÄ: Annahan olla. -- Tokko olet koettanut estää niiden ryhmittelyä
siellä tehtaalla edes?
ARTTURI (hiukan väsyneesti): Minkä niille taitaa. Enhän minä yksin
mitään mahda. Enkä minä jaksa tapella.
JYNKKÄ (kiivastellen): Vaan sitä pitää jaksaa. Vaan tyhjää jo puhun.
Eihän nykyinen polvi tahdo työtä tehdä, ei mitään jaksaa. Valmista
niille olla pitää. Vaikeata on omilla jaloilla seista, nelinryömin
pitäisi saada mennä. Ja niinkuin väärin vaadin, jos oikeutta vaadin.
Ja niinkuin itseni tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden sitä vaadin.
Oikeuden tähden usein ennen kärsin, kun sain tyhjästä aloittaa, työtä
raataa. Vaan ei, kaikki oli turhaa. Tehtaat häviävät täten maasta. Jo
tullaan työttä toimeen. Kunhan varastaa osataan ja ryöstää ja sitä
korkeinta oikeutta jakaa.
ARTTURI: Elkää liioitelko, ukko.
JYNKKÄ: Puolustatko sinä niitä, puolustatko pahaa? Ja minuako sinä
neuvot? Nyt tässä se ihme, että lapset neuvovat ja elämänohjeita antavat.
Kyllä tuota jo ilmankin näen, että liikaa, liikaa ne ovat vanhat ja
nuorten tiellä. (Heltyen itsekseen.) Näen, kaikki näen. Vaan, vaikka
huono olen, en voi olla ajattelematta sinunkin kohtaasi. Kun nämä asiat
selviävät, on sinulla kaupunkiin lähtö. Ja kotiin elä tule, ennenkuin
olet sieltä vaimon löytänyt. Jos on huonoa tämä vanha polvi, kasvakoon
parempi uusi. (Menee ähkyen huoneeseensa.)
ARTTURI. Mitä se nyt? Vaimon!
ELIINA (vaalea ja hento tyttönen) tulee sisään ja panee tuomansa
vesikarahviinin pöydälle.
ARTTURI: En ole saanut tavata sinua, Eliina. Miten pitkät ovat päivät
olleet.
ELIINA: Niin ovat olleet. Vaan nyt, mitä teemme, Artturi?
ARTTURI: Miten niin?
ELIINA: Kun Teresia, tohtorinna, tulee.
ARTTURI: Antaa hänen tulla.