Mua nähdä pyysit intomielin,
Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain;
Sua poltti kaihosi ... tänne sain
Sua säälien! -- Vai kerskukielin
Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on?
Sisäinen mailmas, itseluomas verraton?
Ja sydän värjähdellen riemussansa,
Kun luuli henkein verraks nousevansa?
Miss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi,
Jok' ikävöiden silmät minuun loi?
Vai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden
Varistaa sielun juurta myöden?
Maan mato kurja, käiverä!
FAUST.
En väisty liekkihaamuasi!
Oon Faust, oon sinun vertojasi.
HENKI.
Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan
Minä aaltona uin,
Puhun myrskyn suin;
Synty, hauta oon,
Meri pohjatoin,
Yhä hehkuva virta,
Elon piukova pirta,
Ajan käärimä-puulle ma loimia luon,
Ja Herralle helskyten kangasta kuon.
FAUST.
Maailman aavan saartavainen,
Mun heimoan' oot sa, henki toimeljas!
HENKI.
Oot oivaltamas hengen heimolainen,
Et mun!
(Katoo.)
FAUST, (lannistuen).
En sun?
Ma Luojan jäljennös!
En sunkaan vertojasi.
(Ovella kolkutetaan)
Oi surma! ... kuulen ... tuo on famulus!
Savuna haihtuu autuus kulta!
Kaikk' ilmestykset suuret multa
Pilaapi kuivan imarrus!
(Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään,
lamppu kädessä. Faust kääntyy nuivasti).
WAGNER.
Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan --
Kai kreikkalaista murhenäytelmää?
Ma soisin oppivan' sen taidon oivan,
Se nykypäivin hyödyttää.
Oon kuullut -- liekö totta siltä? --
Ett' oppimist' on papin aktööriltä.
FAUST.
Miks ei, jos pappi on komediantti,
Kutenka käykin ehkä toisinaan.
WAGNER.
Museeossain kun ain' oon arrestantti,
Enk' urki maalimaa kuin juhlin vaan.
Ja kaukosilmin, hajamielin,
Kuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?
FAUST.
Mit' ette tunne, älkää tavoitelko;
Hetteenä sielust' uhkuaa
Se alkuvoiman aateselko,
Mi syöntä, korvaa lumoaa.
Te liemiänne ihmisille
Herkuista muiden keitätte,
Ja köyhän liekin virehille,
Puhutte hiiluksestanne!
Apinja, lapsi kiitostaan --
Jos mielitten -- voi tuosta suoda!
Vaan mik' ei sydämestä vuoda,
Sydäntä ei se voita milloinkaan.
WAGNER.
Puhuja taidostaan saa mainehen;
En kauas päässyt oo, ma tunnen sen.
FAUST.
Ei auta häntä vilpin kiel'.
Hän kalskukaapun riisukaan!
Ei sievistele terve miel',
Ja löytää sentään sanojaan.
Kell' lausumaan on into tosi,
Ei koru-lauselmaa hän kosi.
Puheenne sievät, joissa leikellään
Helyiksi mailman kiiltopapereita,
On kalseat kuin tuuli syksysään,
Mi kahistaapi lehtiä kuivuneita.
WAGNER.
Ah! pitk' on tiedon tie
Ja lyhyt elämämme;
Useinpa kriitillistä työtä tehdessämme,
Mult' intomielen huoli vie.
Kuink' onpi työläs keksiä se silta,
Mik' ohjaa opin lähteille!
Ja tuskin tultu puolimatkalle, --
Kun raukan tapaa tuonen ilta.
FAUST.
Siis pergamentti on se pyhä vuoksi,
Jost' iäks' janos sammuu juotuas?
Vaan virvoitusta sulle vasta juoksi,
Jos lähde kuohui itse sielustas.
WAGNER.
Suvaitkaa! hauskuttaapa mua
Noin aikakautten henkeen sukeltua,
Katsella, mit' on entis-ajat aatelleet,
Ja me kuink' oomme ihmeen kauas ehtineet.
FAUST.
Niin kyllä! jopa tähtihin!
Oi veikko! kirja seitsen-sinetin
On sulkema tuo mennyt aika.
Te aikakautten hengeks mainitte,
Mik' on vain, herrat, oma henkenne,
Miss' kuvastuu tuo mennyt aika.
Ja siinäkös on kurja sotko,
Jok' ensi silmäämättä kauhistaa:
Siin' ääretöntä roskaa, rojurotko,
"Pää-aktioonit" -- vallan ihanaa!? --
"Pragmaatiset maksiimit" lisäks' oivat,
Jotk' aivan hyvin vauvan suussa soivat!
WAGNER.
Mut ihmishenki, maailma --
Sen tajuntaan sois kukin pääsevänsä!
FAUST.
"Tajunta" mont' on laatua;
Ei nimittää saa lasta nimellänsä!
Ne harvat, jotka "tajusivat", vaan
Ei voineet malttaa suurta sydäntänsä,
Ja uskoi roskaväelle jalot näkemänsä, --
Roviolle vietihin tai ristin kuolemaan! --
Mut veikko! yö on kulumaisillaan,
Siis jutut jääkööt toistaiseksi!
WAGNER.
Halulla valvoisin vaikk' ainiaan,
Kun opista näin tulis haastelleeksi.
Kai suotte pääsiäisnä huomenella
Mun niitä näitä tiedustella?
Tiedettä harrastan, ja kiittää sietää
Jo oppiain: vaan mielin kaikki tietää.
(Lähtee.)
FAUST (yksin).
Se toivoaan ei heitä menneheksi,
Jok' inhan kolun kesken matelee,
Aarteita kaivellen, ja iloitsee,
Kun rikoistaan hän -- onkimadon keksi.
Tääll' ihmis-ääni soiko sellainen,
Miss' ilmestystä katsoin ihaninta?
Mutt' ah! täll' erää kiittelen
Sua, mullan-lasta kaikkein vaivaisinta:
Mun epätoivost' irti tempasit,
Jonk' alla mun jo miltei hukka peri.
Oi ilmestys, sä pilviin ylenit,
Sun rinnallas ma oon vaan halpa keri!
Ma Luojan jäljennös, jok' arvelin
Jo ikitoden peiliin katsovani,
Ihailin taivaallista loistettani
Ja itseäin, mi maasta ylenin!
Vapaana voimani voitti kheruubit,
Se luonnon suoniss' alkoi soluella
Ja Luojan riemut muka aavistella --
Oi tuskan sain täll' uni-autuudella!
Yks leimaus! ... mun maahan murskasit.
En vertas' oo: sa asut korkealla;
Jos pystyinkin sua esiin loitsimaan,
Sua pysyttää -- sit' enpä voinutkaan.
Tuoll' olin hetkell' enkel-autuaalla
Niin suur', niin pieni mielestän';
Mun työnsit kädell' ankaralla
Taas ihmis-eloon synkkähän!
Mitä karttelen, tai ken mua johtaa?
Seuraanko mieltä kaipaavaa?
Jos toimin, taikka kärsimys mua kohtaa,
Eloni virta tuohon seisahtaa.
Suloisimmatkin hengen lahjat varhain
Pilaapi vieras liikatavara;
Tän mailman auvot löyttyämme, parhain
On muka taikaa, petosta.
Ens' elon antajat, pyhimmät tuntehemme
Ne hyytää huoli maan, alhaiset askaremme.
Kun sielu ennen toivon lentimin
Jo liehui tähtitarhan tuolla puolla,
Nyt soppihin se suostuu ahtaisin,
Kun onni kiiltää, hukkuu ajan vuolla.
Sydämmen juureen murhe muuttaa majaa,
Vireille sala-tuskat ajaa,
Levotta hyörii hän ja rauhas runtelee;
Ja haamuaan hän aina vaihtelee:
Mut haamun' olkoon vaimo, lapset, suku,
Tai veitsi, myrkky, vesi, valkia --
Sä säikyt nuolta, jok' ei kannata,
Sit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.
Ma Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan:
Oon madon vertainen, jok' uurtaa sorassaan,
Sorassa-eläjän ja -syöjän, kun
Sen käymär' astuu, hautaa tomuhun.
Soraahan on tää seinä korkea,
Mua sadoin hyllyin aitaellen,
Nää kamsut tässä toukkakunnassa,
Tuhansin roskin mua ahdistellen!
Vai täällä kaipaamani saan?
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett' ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett' onnen päivää joskus harvat viettää? --
Mit' irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi -- mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!
Mua varmaan ilveilette, konehet,
Sulimet, putket, rattahat ja kalvat;
Ovella oon, te muka avaimet,
Haittanne haarakas, vaan sill' ei taitu salvat.
Kas päiväsyännä piiloten,
Ei verhoaan suo luonto riistää;
Mit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen,
Et kairoin, vääntimin voi hältä irti kiistää.
Sa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt,
Tääll' oot, kuin olit isäni eläessä.
Oi kääry vanha, ootpa kärvennyt,
Pöydällä untelon tään lampun kärytessä.
Parempi oisi mun nuo vähät tuhlata,
Kuin niiden orjuudessa huokaella!
Perintös hanki kättes voimalla,
Niin saat sit' omanasi nautiskella!
Mist' et sä hyödy, taakk' on tukala,
Min hetki tuo, se hyöty hetkisellä.
Vaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa,
Kuin malja tuolla silmillein maneetti ois?
Miks' äkkiään niin suloiselta hohtaa,
Kuin yöllä välkettään kuu korpeen lois?
Ma tervehdän sua, sarkkaa armahinta,
Jonk' alas otan hartahinna rinta!
Sua kiittäin, ihmisneroa kiittelen.
Suloisten hortolienten yhdysjuoma,
Salaisten surmavetten hengen-luoma,
Nyt mestarilles ollos armoinen!
Sua katselen, ja tuska lieveneepi,
Sua kosketan ja rauha hymyileepi,
Ja hengen tyrsky talttuu vähittäin:
Vesille viiletän mä väljemmille,
Miss' aava pinta välkkyy kristallille,
Uus' aamu viittaa ikimaille päin.
Kas, liehusiipein valjahissa liitää
Tuliset vaunut alas! valmis oon!
Halk' ilman mielin uutta tietä kiitää
Ma sfeerein uutten selvään toimintoon.
Oi ylhäis-riemu, suotu jumaloille!
Sä äsken toukka, senkö ansaitset?
Niin, horjumatta maamme auringolle
"Hyvästit" huuda viimeiset!
Sä hirviä se lukko luikahuttaa,
Jonk' ohi kaikki hiipii peloissaan!
Nyt aika on se aatos toteuttaa,
Ett' Ikuisen on vertainen mies arvoltaan;
Ja huolimatta hirmuluolan yöstä
Miss' ikivitsat fantasiia loi,
Nyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä,
Jon suulla hornan lieskat räiskyin soi;
Tuo askel hilpein mielin astuttava,
Vaikk' oisinkin ma -- tyhjiin raukeava.
Nyt alha saa, kristallimalja kulta!
Ma riisun vanhan koterosi sulta;
Niin monta vuotta voin sun unhottaa!
Isäini ilojuhliss' olit kirkas
Ja jäykät kasvot kirkastit -- se virkas,
Kun miesten kesken kiersit ahkeraa.
Sua kuvat viljavat kun koristaa,
Ja juojan määrä niistä laulut luoda,
Ja henkimättä malja tyhjäks juoda
Mont' onnen yötä mulle muistuttaa;
Nyt en sua tarjoo pöytäkumppanille,
Sun tähtes en käy sanaleikkisille.
Täss' neste on, jok' äkin juovuttaa.
Kun rusko-vaahtos valaa huuliani,
Pian mailma haihtuu muistostani!
Nyt viime maljan koko innollani
Juon Aamun juhlaterveheks'! sen kunniaa!
(Hän nostaa maljan huulillensa).
KELLON-SOITTOA JA KÖÖRILAULUA.
ENKELEIN LAULU.
Kristus on noussut!
Riemuitse syntinen!
Taistaja syntien
Sielua saartavan,
Sortavan, kaartavan
Vallan all', auttajan
Löytänyt oot.
FAUST.
Mi soiton pauhu, sävel sulavin
Mun huuliltani maljan tempajaa?
Vai ilmoitatte, kellot, sävelin
Ens juhlaa pääsiäisen tulevaksi?
Te köörit, veisaattenko virttä suloisaa
Jok' enkel-suusta, varjotess' yön Golgathaa,
Soi uuden liiton solminnaksi?
VAIMOJEN KÖÖRI.
Tuoksuvin nestein
Häntä me vaalittiin,
Myrhalla pesten
Laskimme uinuksiin,
Palttina päällä
Hohtava verhonaan. --
Ah, eipä täällä
Kristus oo vaan!
ENKELEIN KÖÖRI.
Noussut on Herra!
Rakkaus, kestäen
Murheiden koetusten
Ahjossa, autuuden
Löytävi kerran.
FAUST.
Sävelet taivaan, vienot valtavat,
Miks' etsitte mua täältä tomustani?
Oi soikaat, miss' on sielut hennommat!
Sanoman kuulen, uskon vilu pani:
Ihmettä usko hellii lempilapsenaan.
Ilmoille noille pyrkiä en tohdi,
Mist' ilmoitus tuo kajahtaa;
Ja armas lapsuuteni sävel saa
Mun vilkkumaan tok' elon rantaa kohdi.
Mua muinen taivaan lempi syleili,
Sabbaatin juhlarauhaa välkähdellen;
Ja kelloin sävelvirta soi niin aavistellen,
Rukoilu hekkumin mua viehätti;
Salaisen sulokaipuun ajamana
Ahoille astuin, saloillen,
Ja kyynel vieri viljavana,
Kun mailma heräs minullen.
Se virsi riemukisat nuorisolle tiesi,
Keväisen juhlan onnea;
Muistelless' hellyn: laps' nyt oon, en miesi,
Enk' astua voi synkkää viime askelta.
Oi vieri, vieri taivaan virsi soma!
Mun tihkuu kyynel, jälleen oon maan oma.
OPETUSLASTEN KÖÖRI.
Onko jo kiitänyt
Haudasta ylhä
Sankari, liitänyt
Korkea jylhä?
Luominen sielläkö
Sull' ilon antavi?
Kurjia vieläkö
Maan povi kantavi?
Mestari, meitä
Onnesi itkettää.
Meit' älä heitä!
Luoksemme jää!
ENKELEIN KÖÖRI.
Laskipa Herran
Kalma jo helmastaan.
Sielunne kerran
Irtaukaan!
Töin Häntä kiitellen,
Lempeä liitellen,
Kurjia hellien,
Kulkien, saarnaten,
Onnea luvaten,
Mestarin löydätten.
Läsnä hän on?
ULKOPUOLELLA KAUPUNGINPORTTIA.
KÄYPÄLÄISIÄ JOKA LAJIA LÄHTEE MAALLE PÄIN.
MUUTAMIA AMMATIN-OPPILAITA.
Miks' sinne lähdetten?
TOISIA.
Me mennään metsämajallen.
EDELLISET.
Me "myllylle".
ERÄS AMMATTILAINEN.
Vaan minun nähden
Paraspa "lammikolle" käydä lie.
TOINEN.
Ei, sinne ei oo kaunis tie.
MOLEMMAT.
Ja entäs sie?
KOLMAS.
Mä muiden kanssa lähden.
NELJÄS.
Tulkaate Burgdorf'iin! Hei, siellä varmaan on
Sievimmät neidot, olvi verraton
Ja oikein kelpo nyrkki-kesti.
VIIDES.
Syhyykö selkääs kolmannesti,
Sä hullun-hurja veikko?
Mua pöyristää tuo. Menköön sinne peikko.
PALVELUSTYTTÖ.
Ei kuules! kaupunkiin ma palaisin.
TOINEN.
Tuu pois! Hän varmaan haapain all' on tuolla!
EDELLINEN.
Ja entäs onneakin, jota halaisin!
Sun vieress' käy hän vaan -- mä syrjapuolla
Ain' olla saan! Sun vie hän tanssihin.
Sun huveistasko huolisin!
TOINEN.
Äl' ole nyt niin mustasukka!
Hänen seurassaan on "kierotukka."
YLIOPPILAS.
No hiis'! kuin kiitää neitosemme!
Pois veikko! heitä saattelemme!
Mehuisa olvi, piika pulska vain
Ja karvas tupakka -- mun mielitekojain!
PORVARIS-NEITOJA.
Kas niin! kaks' oivaa nuorukaista!
Häpeä on se tosiaan:
On seuraa saatavissa oikein herramaista,
Ja piikain jäljiss' juostaan vaan!
TOINEN YLIOPPILAS (edelliselle).
Seis veikko! jäljissämme sipsuttaa
Kaks vallasnaista, yllään soma verho,
Ma tunnen toisen: saanko tunnustaa --
Tuon ympärillä liehun niinkuin perho.
Ne astuvat niin hiljakseen;
Kai vartoovat ne meitä rinnalleen!
EDELLINEN.
Ei veikko! herras-seuraa vieraksun.
Välehen! tai riista liukuu liesuhun!
Se sunnuntaisin hyvin antaa suuta,
Jonk' käsiss' lauantaisin viukuu luuta.
PORVARI.
Mua ei hän miellytä, pormestarimme uusi!
Nyt siksi päästyään, hän pöyhkeilee kuin kuusi.
Ei välitä hän kaupungista.
Kyll' aian merkit yhä huononee;
Mutt' onneton, ken vastaan riitelee,
Vaikk' aina venyy vero-lista!
KERJÄLÄINEN (laulaa).
Te naiset, herrat, parvi sievä,
Iloiset, punaposkiset!
On kerjääjänkin sydän lievä,
Jos suotte hälle antimet.
Mua älkää laulatelko suotta!
Iloinen antaja vaan on.
Tää juhlaisin on päivä vuotta,
Se mulle lahjat tuokohon!
TOINEN PORVARI.
En juhlin sunnuntaisin tiedä hauskempaa
Kuin haastaa sotamelskehestä,
Jot' ulkomailla, Turkiss' aina kestää,
Kun kansat toisiansa kurittaa.
Sit' istuu ikkunassa, särpii oluttaan
Ja katsoo laivain alas-virtaa luisumista;
Käy tyytyväisnä yöksi nukkumaan,
Ja siunaa aikaa rauhallista.
KOLMAS PORVARI.
Sen miekin, kelpo naapur', kyllä sallin:
Ne listikööt päät toisiltansa,
Ja menköön heillä kaikki mullin mallin,
Kun meillä vaan on kaikki vanhoillansa!
ÄMMÄ (porvaris-neidoille).
Ai nuorta vesaa! kuink' on kaunis, oi!
Ken lempimättä teitä nähdä voi!
Vähempi ylpeys ei taitais haittaa!
Mit' immet halajaa -- voin teille laittaa.
PORVARISNEITI.
Agaata riennä! julkisesti vain
En kehtaa käydä moisen noidan kanssa...
Hän toimi, tok' ett' Antin-yönä sain
Tulevan sulhoni nähdä haamussansa.
TOINEN.
Mun sulho peiliss' näyttihen,
Sotaisna, myötään monta sotilasta;
Hänt' etsin, kaikkialle silmäten. --
Saa nähdä, tokko löydän häntä vasta.
SOTILAITA.
Tornit ja linnat
Korkea-pielet,
Ilkkuvat immet
Ylpeämielet
Soisimme voittaa!
Ryntäys uljas,
Palkk' ihanin.
Torvi kun soittaa,
Mieltä se hurmaa,
Riemua tieten,
Niin kuni surmaa.
Siinäpä myrsky,
Siin' elon tyrsky
Linnojen, impein
Heittyä täytyy.
Ryntäys uljas,
Palkk' ihanin!
Niin sotajoukko
Käy kotihin.
FAUST JA WAGNER.
FAUST.
Pois jäänsä virta ja lampi loi,
Kevähän sulo-silmän vilkkuessa,
Jo laakso toivoa vihannoi.
Talv'ukko, voimansa riutuessa,
Vain tunturin rotkoon piillä voi.
Sielt' inhaa riitoa jatkellen,
Viel' äissään lunta se laaksoon syytää,
Ja paikoin vehmaan verhoa hyytää;
Mutt' aurinko ei suo valkoisen
Nyt vallita: kukkain kirjavuutta
Se mielii, loistoa, eloisuutta.
Kun nurmen kukkia viel' ei näy --
Pyhävaatteissaan väki kukkina käy. --
Tään harjun huipull' istukaamme,
Täst' ihmisliikettä nähdä saamme.
Kas kaupungin portti aukenee,
Ja kansaa varjoist' aaltoelee.
Nyt kelpaa lämmössä lekuttaa
Ja viettää Kristuksen nousemaa,
Sill' itsekin väki tais nyt nousta!
Katujen, kujateiden ahdingosta,
Majan alhaisen sopist' usmaisista,
Käs'työn ja ammatin kahlehista,
Kivikattoin, päätyjen painon alta,
Yöst' arvoisain yläkirkkojen
Kaikk' ahtavi päivän paistehesen.
Kas vaan mikä riemu parvia valtaa
Se niitylle, viitahan virtaelee,
Joen kalvo jo aivan avaralta
Iloisia venhoja vilisee!
Ja lastistaan lähes painuksissa
Pois viime pursi jo luisuaa;
Vaan kaukaa vuorelta vilkahtaa
Taas toisia kirjo-vaattehissa.
Kylästä jo riemun melskeen kuulet:
Tää kansan taivas! -- vai mitä luulet...?
Nyt suuri ja pien' on riemuillaan;
Tääll' ihmisn' olla miekin saan.
WAGNER.
Saatella herra tohtoria
Tuo mulle hyötyä ja kunniaa;
Enp' yksin viitsis täällä maleksia,
Kosk' kaikki raakuus mua ilvoittaa.
Tuo viulun vinge, keilain pauke, pauhu --
Se aina ollut on mun kauhu.
He telmivät, kuin heiss' ois Hornan liemu --
Ja tuolle nimet suodaan: laulu, riemu!!
TALONPOIKIA (niinipuun alla; tanssia ja laulua).
Ja paimen tanssiin koristiin
Vöin, kirjo-nutuin, seppelin,
Hän kaunis olla mieli;
Puun alla kansaa kiehui vaan,
Ja kaikki tanssi innoissaan.
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli.
Hän parveen rientää, tungeiksen,
Ja sysää yhteen impehen --
Ei loukata hän mieli...
Vaan reima tyttö käännähtyi:
Et saa niin tuhma olla, hyi!
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli!
Vaan hän vei neidon tanssimaan,
Lens' oikeaan ja vasempaan;
Ne tanssin pyörre nieli.
Ja poski hohti, poltti pää,
Ne helmatusten hengähtää.
Heleia, hei!
Taas tanssin tuul' ne vei!
Siit' eihän eukot kieli?!
Et tulla saa niin lähellen!
Noin pettyi moni neitonen
Ja sulho valat nieli! --
He salaa sentään suudellaan
Puun alta kauas kaikui vaan:
Heleia, hei!
Kuin tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli!
VANHA TALONPOIKA.
Se oikein teiltä, tohtor', on
Ett' tänään muistelette meitä,
Eik' oppi korkea estä teitä
Käymästä rahvaan joukkohon.
Siis parhaan maljan teille tarjoan
Oivinta juomaa kuohuvan;
Jot' ojentaissa toivotan:
Janonne juoma poistakoon,
Voimanne siitä varttukoon!
Elonne lanka karttukoon!
FAUST.
Virvoitusmaljaa maistellen,
Juon onneksenne, kiittäen.
(Kansaa keräytyy ylt' ympärille).
VANHA TALONPOKA.
Se aivan kaunist' olikin,
Ett' ilopäiväks' saavuitte;
Olittehan myös parahin
Apumme murhepäivinä.
Mont' on täss', rusko poskillaan,
Jonk' isänne on tempaissut
Pois kalman suusta, saatuaan
Tulisen taudin sammumaan.
Sairasten luona kävitten,
Jo silloin nuorna autellen
Ruumiita paljon kanneltiin,
Vaan taudin aina vältitten.
Kovia näitte; korkeimmalta
Sai aulis avun auttajalta.
KAIKKI.
Kokenut miesi eläköön!
Viel' ihmistuskaa kauan lientäköön!
FAUST.
Kiitelkäät ylhäist' auttajaa,
Jok' auttamaan meit' opettaa.
(Menee Wagnerin kanssa edemmäs).
WAGNER.
Kuin rintas riemuinnee, sä suuri mies,
Kun pilvihin noin ylistää sua kansa!
Ken moisen hyödyn lahjoistansa
Saa -- hänt' ei paina huolten ies!
Sua kiitättääpi taatto pojillansa,
Kaikk' ympärilläs tunkee, utelee...
Ja tanssi taukoo, viulu vaikenee.
Sä käyt; ne seisoo rivittäin.
Kädessä lakki, paljain päin.
Vähältä vain ne lankee polvilleen,
Ikäänkuin näkisit ne venerabileen.
FAUST.
Viis askelt' ylös vielä, tuonne kivellen!
Levähtää saamme hiukan kangasalla.
Täss' usein yksin istuin, miettien;
Rukoillen kiusailime paastoomalla.
Ja täynnä uskoa toivollista
Kuroitin kättä kohti Taivahista
Ja luulin kyynelin, rukoilemalla
Läpyttäväni taivaan jumalaa
Jo poistamaan tuot' tautia tappavaa.
Nyt kansan kiitos ilkullen vaan soi.
Jos sydämmeeni voisit silmäellä,
Näkisit, ettei suurin voi
Ei poikaa eikä isää ylistellä.
Isäni kunnon mies ol' noita hamaroita, [mystikoita]
Ku selvitellä koetti uutteraan
Pyhiä luonnon piirilöitä,
Ja kaikellaista houri haaveissaan;
Myötänsä hartaat oppilaat,
Hän lieden usviss' öin ja päivin hääri
Ja yhteen keitti aineet riidakkaat,
Kuin reseptit sen tuhannetkin määri.
Silloinpa "rusko-leijon'", aimo ylkämiesi,
Nai sulo-kylvyss' "valko-liljasen",
Heti kumpaisenkin tuima liekki-liesi
Hääkammiosta ajoi toisehen.
Vaan lasin laitaa kulta-liekit nuoli,
Kun "kuninkaatar" siihen loihdittiin. --
Kas siinä rohdot! -- sairahat ne kuoli...
Ken virkos -- harvoin kyseltiin.
Näin vuorilla ja manterilla
Sen seitsemillä hornan-keitoksilla
pahemmin riehuimme kuin ruttotaut'.
Ma itse myrkyt juotin tuhansille;
Ne riutuivat -- ja niiden murhaajille
Nyt kiitos soipi! Jumal' aut'!
WAGNER.
Mutt' älkää tuosta tuskitelko!
Miks' kelpo-miestä haittais pelko,
Kun huolin harjoittaa ja tunnollaan
Taidetta, minkä sai hän taatoltaan?
Jos nuorna isälles teit kunniaa,
Niin oppiaan sa imit intomiellä;
Jos miesnä tiedettäs koit laajentaa,
Niin poikas ehtinee viel' edemmäs sua tiellä.
FAUST.
Ken eksymysten syvän aallon alta
Viel' luulee nousevans' -- on onnen lapsi tuo!
Mi tiedetään, s' ei hyötyä meille luo, --
Mi tiettävää, sen kätkee öinen valta. --
Vaan meilt' ei sulolahjaa hetkisen
Pilata murhe saa, ei syäntä viiltää --
Oi näätkö, iltaruskon hohtaen,
Kuink' armaan lehdon halki majat kiiltää!
Aurinko sammuu ... ei! vaan valosäteillään
Hän loistamaan läks toista maalimata!
Oi, jospa maasta siivin lentämään
Ma saisin, aina seuraten sen rataa;
Säteissä iltaruskon ikuisen
Mun jalkain alla maamme uinuis untaan,
Yön varjoss' alhot, vuoret lieskaten,
Vuot, virrat pyrkis meren valtakuntaan.
Ei sulkis jylhistöt, ei vuoren onkalot
Mun taivaallista lentoan' ylähällä;
Oi hämmästyn! yhdellä silmäämällä
Näen meren aukeevan, sen siili-vainiot...
Vaan vihdoin taivaan loistotar jo vaipuu;
Mä jälkihin! mun syttyy harras kaipuu
Sen leimuvirrast' ikivaloa juomahan,
Edessäin päivä, yöhyt takanain,
Ylhäällä taivahat, meri alla aaltoinensa!
Unelma kaunis! ... pois se katos oi!
Ei siivistyä ruumis konsaan voi
Seuraamaan sielua siivekästä lennollensa.
Tok' ikikaipuun tuntevansa luulee
Jokainen lentoon ylä-ilmahan,
Kun suvileivon korkealla kuulee
Sinervän taivaan alla laulavan,
Kun kotka hajasiivin liitää
Ylitse, jylhän vuorimaan,
Tai kurkeloiden parvi kiitää
Maan, merten poikki pohjolaan.
WAGNER.
On houruhorvit minullakin ollut,
Halua moint' ei mieleen toki tullut.
Saloja maita kyllästyn pian katsomaan,
Ja linnun siipilöill' en mieli koskaan lentää.
Parempi riemu aatoksell' on entää
Lehdestä lehteen, kirjasta kirjahan.
Yks' talviyö näin kirjoin, kynttelin
Suvena sulostuttaa kaikki vaivas,
Ja ah! jos auki kierit vanhan permentin,
Niin astuu luokses koko pyhä taivas.
FAUST.
Sua yksi vietti vainen valloittaa;
Sua älköön koskaan viehätelkö toinen!
Kaks mieltä ah! mun rinnass' aaltoaa,
Ain' irti pyrkii toisestansa toinen.
Käsvartens' iskee lemmen liekkumin
Maailmaan kiinni kiihkeästi toinen;
Väkisin pyrkii valko-lentimin
Ylhäiseen kotiin mieli toisenmoinen.
Oi, onko ilmass' henkilöitä,
Jotk' alla taivaan haihattaa,
Niin kultasatein alas vihmokaa,
Valolla kirjailkaa mun elon öitä!
Jos taikaviitta harteitani varjois
Ja lennättäis mun maille kaukaisille,
Sit' enpä möisi keisarille,
Vaikk' kruunut, manttelit hän siitä tarjois.
WAGNER.
Ei, älä huuda liutaa kuuluisaa,
Jok' ilman alla virtaa kaikkialle,
Ylt'ympäriltä uhkaa kuolemaa
Ja tuhat vaaraa maalimalle!
Ruijasta käy ne jäisin viimoineen
Sun päälles, kieli terävämpi nuolta;
Idästä saa ne, nääntää kuivuuteen,
Kuin myrkkytuuli nousis hallasuolta;
Etelän parvi aron tulta tuo --
Sun jano on ja aivos palaa päässä;
Ja Lännen aaveet ensin hoivaa suo,
Pian sortaa sun ja viljat tulvasäässä.
Vahinkoon vikkelöinä hiiskeen kuulevat,
Ja tottelee sua herjat, viekastellen,
Suloisina kuin taivaan palveljat,
Ne kuiskii enkelkielin valehdellen. --
Mutt' ilma jähtyy, ilta harmenee,
ja usma laskee. Ehkä lähdemme?
Ehtoolla vasta suojaas armastat. --
Vaan miks' noin seisot, tuonne tuijotat?
Mik' innostaa niin voi sua iltamolla?
FAUST.
Kas koiraa mustaa, kuin se kiertää vainiolla!
WAGNER.
Sen kauan huomasin; tuo ei sen kummempaa.
FAUST.
Tähystä tarkemmin! miks' arvaat elukkaa?
WAGNER.
Yks halli, joka isäntäänsä vainuu,
Kutenka koirat vainunee.
FAUST.
Sä näät, kuink' aina ahtaammaksi painuu
Se piiri, millä meitä kiertelee.
Ja ellen eksy, koiran jälkihin
Ikäänkuin piirtyy tulitarha.
WAGNER.
Se koir' on käpälistä korvihin,
Ja teitä haittaa vainen näköharha.
FAUST.
Minusta on, kuin virittäis hän ansaa,
Kierrellen meitä tenho-silmuksiin.
WAGNER.
Se etsii isäntään, ja häpee pahoillansa,
Sen eestä kun vaan oudot tavattiin.
FAUST.
Vaan piiri ahdistuu! nyt täss' se on!
WAGNER.
No koira tuo! eik' aave luonnoton;
Sen tavat koiran on: se vinkuu, vieraksuu,
Häntäänsä hiepottaa ja maahan laskeuu.
FAUST.
Tuu tänne, koira vaivainen!
WAGNER.
Se villakoir' on, hullunkurinen:
Hän seisahtuu, sun seisoess',
Jos kutsut, hyppii rinnoilles;
Jos mitä hukkuu, etsimään hän joutaa,
Ja keppis maalle virrasta hän noutaa.