Produced by Tapio Riikonen
FAUST
J. W. Göthen tekemä murhenäytelmä
I osa.
Kaarlo Forsman'in suomentama.
G. L. Söderström, Porvoo, 1884.
GÖTHEN ELÄMÄ JA TEOKSET.
Johan Wolfgang Göthe syntyi Frankfurt am Main'in kaupungissa 28 p.
elokuuta 1749. Hänen isänsä, keisarillinen neuvos Johan Caspar Göthe
oli jäntevä, totinen mies, kodissaan täysi yksinvaltias, jonka sana oli
perheen lakina. Äiti Katariina Elisabeth Textor oli aivan toista
laatua: luonteva, hilpeä, sydämellinen nainen, jonka luonteessa hellä
tunne, vilkas mielikuvitus ja selvä järki omituisesti yhtyivät.
Nähtävästi Göthen henkinen äidinperintö oli runsaampi kuin mitä hän
isältään sai periä. Itse hän lausuu: "isältäni sain muhkean muotoni ja
vakavan ryhtini; äiti-kullalta sain iloisuuteni ja pakinoimis-haluni.
Iso-isäni suosi kaunottaria, ja enhän minäkään ole heille nurja".
Ensi kasvatuksensa Göthe sai kotona. Äiti osasi kehittää pojan
aattelukykyä ja vilkasta mielikuvastinta kertomalla hänelle satuja ja
taitavasti johtamalla häntä itseä muodostamaan satujen loppua. Isä taas
toisin tavoin vartutti nuorta mieltä. Hän kertoi pojalle jonkun jutun
elämästä tai historiasta ja antoi pojan sen johdosta kirjoittaa
mietelmiänsä latinaksi ja saksaksi. Kahdeksanvuotiaana nuori Wolfgang
jo joltisesti osasi ranskaa, italiaa, latinaa ja kreikkaa. Hänen
lapsuutensa päiviltä on säilynyt monta jutelmaa, joista näkyy, että hän
ei ollut mikään tavallinen lapsi. Itsenäisesti arvosteli hän jo silloin
monta asiaa. Kun esim. Lissabonin kaupunki v. 1755 hirveän
maanjäristyksen kautta kokonaan hävisi ja ihmisiä hukkui tuhansittain,
niin tämä kuusivuotias filosofi rohkeni epäillä Jumalan hyvyyttä!
Kotikoulun avuksi tuli pian elämän koulu kokemuksineen. Varsinkin
vaikutti lapseen suuresti "seitsenvuotinen sota", jonka syttyessä Göthe
itse oli seitsenvuotias. Sota jakoi hänen sukunsa kahteen vastakkaisen
leiriin. Iso-isä vihasi Preussia, isä suosi sitä. Wolfgang ei
välittänyt Preussista; mutta sen uljas kuningas, joka voitokkaasti
taisteli puolta Euroopaa vastaan, oli hänen lempisankarinsa. Eipä hän
vanhanakaan osannut arvostella asioita historialliselta, vaan
personalliselta, paljaasti inhimilliseltä kannalta. -- Pojassa
piileväiset runon ja taiteen siemenet saivat arvaamatta suopean
tilaisuuden itääkseen, kun eräs ranskalainen sotajoukkio marssi
Frankfurtiin v. 1759 ja majaili siellä v:een 1761. Sen päällikkö,
kreivi Thorane, joka asui Göthen kodissa, oli suuri taiteenharrastaja.
Nuori Wolfgang ihastui pian kiihkeästi tähän mieheen, joka opetti häntä
rakastamaan maaluuta ja veistotaidetta. Sitä paitsi kaupungissa
vieraileva ranskalainen teateriseura varhain tutustutti häntä
näytelmätaiteen ja teaterielämän salaisuuksiin.
Ranskalaisten mentyä opinnot jatkuivat isän johdolla; poika harjoitti
esim. matematiikkaa, muusiikkia, piirustusta, englannin, jopa
hepreankin kieltä. Pitääkseen muistissaan monet kielensä, sepitti hän
romaanintapaisen keskustelun seitsemän sisaruksen välin, jotka puhuivat
kukin omaa kieltänsä; niinpä vanhin veli puhuu saksaa, yksi veljistä on
pappi ja puhuu latinaa ja kreikkaa, kolmas on kauppias ja haastelee
englantia j.n.e. Hänen ensimmäisiä tuotteitaan oli myös pipliallinen
laulu Joosepista ja hänen veljistään. Göthessä tuleva mies
pääpiirteiltään jo kuvautuu lapsessa. Jo silloin ilmestyi hänen
luonteensa pääomituisuudet, nimittäin: varsin monipuolinen, kekseliäs,
ylpeä, vaikutuksille hellänherkkä, huikenteleva henki, joka kuitenkin
aina osaa vaikutelmiansa hallita niihin hukkumatta; keskellä tunteiden
kuohua selvä järki, itsensä hillitsevä ja sääntelevä mieli. Ja --
tehdäksemme vertailun täydelliseksi -- jo nuorukaisena tunsi hän
sydämessään lemmen ilot ja surut. Suhde Gretcheniin -- niin oli tytön
nimi -- sai sentään pian surullisen lopun, kun Gretchen ei voinut
nuorelle ihastelijalleen antaa muuta kuin sisaren ystävyyttä. Katkeran
surunsa unhotti Wolfgang pian kirjoissaan ja luonnon ihanassa helmassa,
mutta tytöstä sai hän sittemmin esikuvan Faustinsa Gretchenille. --
V. 1765 tuli Göthe Leipzigin yliopistoon, jossa hän kohta innolla alkoi
harjotella erittäinkin filosofiaa ja lakitiedettä. Pian suuttui hän
sentään sydämestään kumpaankin. Kuuluisa kohta Faustista luultavasti
kuvailee hänen omaa silloista mielialaansa tässä kohden:
Siis, veikkoni, ensi paikallen
Collegium logicum pankaatten!
Se hengen hyvin äkseeraa
Ja Spanjan kenkiin pingottaa,
Jott' aatos hiipis hiljaa vaan
Ja varovasti radallaan,
Eik' itsepäisenä hairahtais
Ja ristin rastin reutoa sais.
Nyt kauan teille neuvotaan,
Mi kävi teilt' ennen kerrassaan,
Niin hyvin kuin syönti, juominen,
Ett' yks' kaks' kolm' on tarpehen j.n.e.
Ja sitte saatte ahkeraa
Myös Metafysiikkaa harrastaa,
Kaikk' ymmärtää, niin mointakin,
Mik' ei mahu ihmis-aivuihin.
Jos käy tai ei käy -- kaikillen
Kyll' ilmestyy sana tenhoinen j.n.e.
Ja lakitieteestä:
Sen opin laidan tiedän kylläkin.
Nuo lait ja asetukset vierii
E'espäin kuin tauti saastainen,
Paikasta paikkahan ne kierii
Ja suku ne jättää suvullen.
Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu...
Voi! miks' oot myöhän syntynyt!
Vaan oikeudet myötä perityt --
Ihanpa ne jo meiltä puuttuu! --
Luentosalit siis Göthe jätti. Sen sijaan hän koko nuoruutensa kiihkolla
syöksihe hurmaaviin huveihin ja elämän kuumimpiin kuohuihin, hyppäsipä
usein senkin rajain yli, mitä katsottiin sopivaksi. Nautintojen
pyörteestä haki hän tyydykettä sielulleen ehkä senkin vuoksi, että hän
samaan aikaan oli alkanut epäillä runollista henkeänsä. Onnellinen
sattuma johti hänet taas löytämään itsensä ja hengettärensä. Hän
rakastui erääsen Anna Katariina Schönkopf ("Käthchen") nimiseen nuoreen
ihanaan neitoon, joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun aikaa
ylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka
paras virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle
paraan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa
ikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin
epäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan
kyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui
kevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas
runonhengen. Hän sepitti näytelmän "die Laune der Verliebten"
(rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin,
pääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta.
Seikka on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista
runoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta kokemuksesta,
kumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä, kuvastellen
ihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut. Runoelmat
ovat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän vaiheiden kanssa, ne
ovat tavallaan runollisia "synnintunnustuksia". Kun siis joku tapaus
tai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään, muodostui se hänen
sielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka esiintuomalla hän samalla
vapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja saavutti entisen
mielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi näyttää
vasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään italialaiseen
paimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa surkein suin
laulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa osoittaa jo
samaan aikaan sepitetty näytelmä "Die Mitschuldigen", joka kuvaa
yhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli
Leipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.
Nyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen
runollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen,
objektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä
vaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän
ei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan
runoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller, ovat subjektiivejä,
idealisteja. Sitä Göthe ei ollut. Hän ei tahtonut tyrkyttää luontoon
niitä näitä omia abstraktisia aatteitaan, hän ei jyrkästi erottanut
henkeä ja ainetta toisistaan, vaan juuri aineessa, luonnossa, elämässä
näki hän hengen ja aatteen asuvan. Hänestä oli todellisuus ideaalin
ulko-ilmestymä, jumala kaikkisuuden sielu. Sentähden pyrki hän aina
tuntemaan luontoa sen todellisuudessa, rikkaudessa ja kauneudessa,
näkemään sitä silmästä silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta,
joka antaa vääristellyn kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen
melkein intohimoisen rakkauden, jolla Göthe koko elämänsä tutki
luonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi alaa runoilijalle. Hän tahtoi
nähdä olot ja ihmiset _juuri_ niin kuin ne ovat. Sentähden hänen
henkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen virheilleen, ne eivät ole
sumusta ja auringon-paisteesta kudotuita puolijumalia eivätkä myöskään
paholaisia, vaan ne ovat ihmisiä; kaikkea epämääräistä, haamuntapaista,
pilventakaista hän suorastaan inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi
usein sanotaan Göthen enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen
hengeltään. Sama suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää,
sointuvaa, mutta vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei
sano, minkä _näköinen_ asia on, vaan _mikä_ se on. Toisin Shakespeare,
tuo muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja
vertuita.
Innolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan.
Ahmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a,
Shakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi, Winckelmanin
ja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota hän nimitti
"valonsäteeksi pimeiden pilvien halki". Siitä oppi hän m.m., että
runoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva taideniekka,
ulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet eikä vaan
puhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan aikaan hän
piirusteli Öserin johdolla ja oppi "käyttämään silmiänsä", kuten itse
sanoo sekä löysi siten "tien totuuteen ja kauneuteen". Olo Leipzigissä
loppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka Göthe
sai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti
riutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti
poikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan
hengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von
Klettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset
uskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen
elämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella
kristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.
Noudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin
yliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin
hän paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori
tutkinnon. Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin
hajannaiset. Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja
ja uusia runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin
Giordano Brunoa. Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle,
kun hän tutustui runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja
Lessingin kanssa oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi
vanhalle ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti
Götheen syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä
ajallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan
kirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea,
Ossiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta
keskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä
mitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa
vaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa
ja sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta
sopinee myös pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli
Strassburgin komeaa münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen
mestari-luonnosta. Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen "Von der
deutschen Baukunst". Samaan aikaan tutustui hän myös noihin
ventosaksalaisiin taruihin Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä.
Muuten runoilijan Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen
rakkautensa Friederike Brion'iin, joka oli papintytär sieltä
läheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin ja ylevin niitä monia naisia, jotka
luovat ohimenevää valoaan Göthen elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle
runoilijalle, ja hänessä siitä syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden
tunne loi uuden lennon hänen lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan
rakkaus väljähtyi pian -- ja ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana
naishaamu, joka kyllä olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella
eriämme hänestä.
Saksan kirjallisuudessa oli tähän aikaan alkanut se huima silmitön
ryntäys vanhaa konventionellia ranskalais-henkistä runoutta vastaan,
joka on tunnettu nimellä "Sturm und Drang" (myrsky ja kiihkokausi). Sen
sotahuutona oli: pois kaikki säännöt ja traditionit! eläköön luonto,
säännöttömyys, alkuperäisyys hurjassa voimassaan ja -- saksalaisuus!
Sen esikuvina olivat Shakespeare, Ossian, Skandinavian jumalaistarut
y.m. Mutta nuorella Saksalla oli nurjat käsitteet luonnosta ja
totuudesta. Luonto oli sen silmissä joku kummallinen yhdyntä
"tulivuorta ja kuutamoa;" luonnon voima sen mielestä ilmautui
myrskyn-purkauksissa, sen kauneus itkustelevassa hentomielisyydessä.
Olla samalla hyrskyisä ja hellä, raivoisa ja kyynelöivä -- nepä
muka neron tunnusmerkkejä. Näin tämä suunta, joka huusi "luontoa
ja totuutta", itse asiassa saattoi epäluonnollisuuteen ja
epätodellisuuteen. Göthekin muutamia vuosia kuului "hyrsky- ja
kiihko-puolueesen" ja loi sen hengessä esm. "Götz von Berlichingen"
ja "Werthers Leiden". Näistä pari sanaa.
Götz von Berlichingen, tuo kuuluisa rautakourainen, mutta ritarillinen
rosvo, joka, luottaen omaan kykyynsä ja miekkaansa, alinomaa ja
väsymättä tappeli yhteiskunnan ahtaita rajoja vastaan, hän jos jokin
oli viehättävä aihe uudelle suunnalle. Götz oli individualiteetin
taistelu objektivisiä rajoja vastaan; niinhän uusi koulu myös oli
julistanut sodan silloista makusuuntaa ja sen ahtaita sääntöjä vastaan,
vaatien etusijaa indiviidille, luonnolle, vapaudelle. Samaahan
taistelua indiviidin inhimillisten oikeusten puolesta kävi koko
aikakausi piityneitä feodali-oloja ja hallitsevain luokkain
etuoikeuksia vastaan. Siitä ymmärtää sen äärettömän ihastuksen, minkä
Götz nosti. Se herätti henkiin koko tulvan samallaista kirjallisuutta.
Draamana Götz kuitenkin on heikko; se on pikemmin dialogiseerattu
historia, joka uskollisesti on säilyttänyt ajan värit, kuin näytelmä;
se kuvaa kokonaista ajan suuntaa, mutta ei intohimojen taistelua. Siinä
ei ole mitään määrättyä keskus-aatetta, mitään toiminnan yhteisyyttä.
Henkilöt ovat kyllä eläviä, mutta ne eivät yhdy toimintaan ja
vuorovaikutukseen.
Kesällä 1772 Göthe, Wetzlarissa tutkiessaan valtio-oikeuston
lainkäyttelyjä, taas rakastui -- se on omituisuus hänessä, joka
erottamatta yhtyy hänen runolliseen toimintaansa. Voidakseen runoudessa
luoda naisia, täytyi hänen todellisuudessa ensin mieltyä niihin. Tällä
kertaa hän kuitenkin rakasti yksipuolisesti, sillä neiti Charlotta Buff
-- niin sen kaunottaren nimi oli -- oli kihloissa toisen miehen kanssa.
Samaan aikaan oleskeli Wetzlarissa eräs Jerusalem niminen nuori mies,
synkkämielinen haaveksija, joka niinikään onnettomasti rakasti erästä
nuorta rouvaa, jopa vihdoin alakuloisuudessaan lopetti päivänsä
itsemurhalla. Sovittamalla yhteen nämä kaksi onnettoman rakkauden
tapausta, omansa ja onnettoman Jerusalemin kohtalon, Göthe sai aiheen
uuteen runoelmaan l. romaaniin, nimeltä "die Leiden des jungen
Werthers." Nuori Wertherkin rakastaa onnettomasti erästä Lottenia, on
täynnä sanomatonta kaipuuta, määrätöntä ikävöimistä, on suuttunut
mailmaan ja oleviin oloihin, lukee vaan Ossianin runoja, on hento
heikko olento ja turvautuu vihdoin -- itsemurhaan. Werther oli
henkisesti kipeän ajan tuote. Ihmiskunta oli menettänyt uskonsa ja sen
kera rauhansa ja ilonsa; levotonna ja täynnä kivulloista
hellätunteisuutta se sukeltui luonnon helmaan, sieltä löytääkseen
lohdutusta. Luontoa ylistetään puristetulla ihastuksella, itkua ja
rakkautta suodaan oikein tuhlaamalla. [Sekä Götz että Werther lausuvat
tätä ajanhenkeä, kumpikin eri puoltansa: Götz on taivaasen-ryntääväistä
vapauden halua, Werther sen alakuloista haaveksintaa.] Ajan ääretöntä
kaipuuta ja tyhjyyttä Göthen Werther lausuu sattuvasti ja todellisesti;
siitä se sanomaton mieltymyksen myrsky, millä kirjaa vastaanotettiin
kautta Euroopan. Sitä ei luettu, vaan ahmittiin -- kyynelvirtojen
valuessa. "Weltschmerz" oli saanut elävän muodon; Werther lausui
selvään mitä jokainen sydän tunsi ja tuskaili. Se synnytti koko
sarjan sentimentaalisia kirjailijoita, -- mutta Göthe oli juuri
luomalla tämmöisen teoksen ikipäiviksi vapautunut ajan kipeästä
tunteellisuudesta.
Göthe piti runohenkeänsä eleillä useilla vähemmillä kappaleilla, sillä
välin kuin hän vakavilla opinnoilla viritti henkeänsä suurempiin
töihin. Näistä kappaleista mainittakoon esm. _Clavigo_, näytelmä,
joka näyttää miten eräs henkilö kunnianhimonsa yllyttämänä polkee
rakkauden velvollisuudet ja siitä rangaistaan. Sitten kypsyi uuden
lemmen-auringon lämmössä lyyrillisiä lauluja ynnä laulunäytelmä _Ervin
und Elmire_, jossa erään lemmityn tytön miellytys-halu saattaa hänen
sulhasensa epätoivoon. Göthen uusi lemmetär oli neiti Anna Elisabet
Schönemann, ikuistettu hänen lauluissaan "Lili'n" nimellä. Vihdoin
Göthe suunnitteli kahta suurisukuista draamaa _Mahomet_ ja
_Prometheus_, jotka ikävä kyllä, jäivät puolimoihin y.m.
Göthe oli nyt mainio mies. Hänen luonaan kävi Saksan silloiset
kuuluisimmat terveisillä ja v. 1775 kutsui Sachsen-Weimarin nuori,
taiteita ja neroja suosiva herttua Kaarle August hänet hoviinsa. Göthe
tulikin ja jäi Weimariin eliniäkseen. Niinkuin uusi aamu-aurinko nousi
nuori runoilija tälle iloisalle, raikkaalle, vapaahenkiselle hoville,
jonka päätoimina oli huvitukset ia kaunotaide. Hän pääsi ruhtinaan mitä
lähimpään ystävyyteen, jopa kohosi pienen herttuakunnan tärkeimmäksi
virkamieheksi, jonka ylitarkastuksen alle pantiin vuorikaivokset,
sotalaitos, metsänhoito y.m. Hän oli herttuan "oikea käsi" kaikissa
toimissa. Yhdessä he huvittelivat ja hulluttelivat vallattomassa
poikamaisuudessa, yhdessä he myös hoitivat hallitusta ja ahkeroivat
kansan parasta. Näin kului 10 vuotta, jolloin syrjäisempi saattoi
luulla Göthen ihan kyltyneen runoihin ja runottariin. Eipä niin
kuitenkaan ollut. Tosin runoilus paljon sai väistyä käytöllisten
tointen tieltä, mutta eipä hän sittekään antanut runojan hukkua
hovimieheen. Päinvastoin käytöllisestä elämästä valui Göthelle runsas
runouden lähde. Hän kasaili aineksia tuleviin rakennuksiin.
Virkamatkoillaan hän tuli tarkemmin tutkineeksi luontoa ja sen
ilmiöitä; ihmisvilinässä hän oppi oivaltamaan elämää ja sitä oikein
kuvailemaan. Varsinkin hänen sydämellinen seurustelunsa älykkään rouva
von Steinin kanssa verrattomin määrin kehitti hänen henkeään, elvytti
hänen tunne-elämäänsä. Pait' sitä hän ei lakannut itse asiassa runoja
sepittämästä. Hoviteateria varten valahti häneltä tuon tuostakin
näytelmiä, jos kohta osaksi vähänarvoisempia. Paraat niistä ovat:
"Die Geschwister", "Triumph der Empfindsamkeit", jossa sukkelasti
pilkataan Weltschmerz'iä, raikas "Jery u. Bately", suloinen vesi- ja
metsänäytelmä "Die Fischerin" y.m. Lisäksi hän silloin suunnitteli ja
alusteli tai kirjoittelikin suurimpia mestariteoksiaan, jotka myöhemmin
ilmestyivät.
Syksyllä 1786 lähti hän kuuluisalle Italian matkalleen, josta hän
kahden vuoden päästä palasi "taiteellisesti uudestisyntyneenä." Italia
on historian, kirjallisuuden, maalauksen, musiikin kotimaa; joka
askeleella kohtaapi mitä ihanimpia muinaisjäännöksiä ja suurenlaisia
raunioita -- aiheita historioitsijalle ja taideniekalle. Mutta
omituista Göthen luonteessa oli, että hän ei oivaltanut historian
henkeä; ihanimpain muinaisjäännösten ohitse hän kulki kylmänä. Häntä
ihastutti vaan Italian ihana luonto ja ilmasto, sen tumman sinervä
atsuritaivas, sen meri, sen vehmas kasvisto, sen taideaarteet, mikäli
nää välittömästi kuvastelivat luontoa ja raikasta elämää. Mahtavain
raunioiden kesken Rooman vallan ajalta tutki Göthe kasvien ja kukkasten
elämää, tai harrasti geologiaa ja meteorologiaa. Roomassa valtasi häntä
suuri taide-into; hän kävi kirkot ja galleriat, jopa alkoi itsekin
piirustaa, toki ilman menestystä. Runoja hän ei suuresti sepittänyt
tällä matkalla, mutta hänelle selveni hänen oma henkensä. Hän
huomasi olevansa yksinomattain runoniekka ja heitti pois kaikki
sivuharrastukset, paitsi luonnontieteet, joita hän kiihkeästi rakasti
elämänsä loppuun asti ja joita hän muutamilla tärkeillä keksinnöillä on
melkoisesti vienyt eteenpäin. Runous-oppi ja runoilus pääsivät
sopusointuun. Alusta asti oli hän ollut objektiivinen; tälle suunnalle
antoi Italia uutta elvykettä, kun hän näki saman suunnan vallitsevan
antiikin paraissa teoksissa. Sepä häntä elävästi viehätti, se tuli
hänenkin opikseen. Mitä hän itse oli hengissään tavoitellut, sen näki
hän Italiassa toteuneena. Hän tahtoi esittää luonnon ja elämän niin
kuin ne ovat, ja niin oli antiikikin tehnyt. Itse sanoo hän: "kaikki
taantuvaiset ja hajoomaisillaan olevaiset ajat ovat subjektiivisia;
mutta kaikkein edistyväin aikain suunta on objektiivinen. Henki, joka
pyrkii eteenpäin ja luo suurta, ei sukellu itseänsä miettimään -- se on
kivulloisuutta."
Italian matkalla valmistui "Ifigenie" ja "Egmont"; siis niistä sananen.
-- Ifigenien aine on muinaiskreikkalainen, mutta henki ja luonteet ovat
uutta. Tyyni rauha ja verraton sulosointu helisee kautta tämän kauniin
näytelmän, joka paremmin on lyyrillinen laulu, kuin näytelmä.
Ristiriidat eivät selvene ulkonaisten tointen tyrskyssä, vaan
henkilöiden sydämissä. -- Mitä "Egmont'iin" tulee, niin tuskinpa lienee
teosta, jota vastaan kritiikillä on niin paljon sanomista ja joka
sittekin on niin kaikkien lemmikki, kuin tämä. Siltä puuttuu draaman
alkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa,
vaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä
viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon
Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka
ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.
Sydän ikävissään palasi Göthe onnensa maasta Weimariin, missä ihmiset
ja olot nyt tuntuivat hänestä varsin ikäviltä ja jokapäiväisiltä. Tosin
herttua vapautti hänet käytöllisistä virkatoimista, niin että
ainoastaan teateri, taiteet ja tieteet jäivät hänen hoitoonsa, mutta
sittekin runoja aina ikävöi unelmainsa maata Italiaa. Väli rouva
Steinin kanssa rikkui. Sen sijaan sai Göthe uuden nais-idealin,
hilpeän, luonikkaan Christina Vulpiuksen, jonka hän vanhoilla
päivillään otti lailliseksi vaimokseen. Tämä lempi innostutti häntä
sepittämään m.m. onnistuneet "Römische Elegien." Pian ilmestyi _Tasso_,
joka myös on viehättävän kaunis, mutta draamana heikko. Siinä
kuvaillaan onnettoman runoilijan sieluntaisteluja ja hyrskiviä tunteita
kanssapuheen, mutta ei toiminnan muodossa. Omituista on, että Weimarin
henkilöitä ja oloja viljalta piilee tässä näytelmässä; niinpä Tasso on
osaksi itse Göthe. Mitä tunteita Ranskan vallankumouksen suuret
tapaukset Götheen vaikutti, ne hän kuvaili muutamiin vähäarvoisempiin
teoksiin, esm. "Der Grosscophta"; "der Bürgergeneral", "die
Aufgeregten" y.m.
V. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä
Schillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: "minulle se oli uusi
kevät, jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia."
Ystävykset olivat täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri
liiton sitä lujemmaksi solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller
oli koko elämänsä taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli
katkerat elämänkokemukset -- Göthen rata oli aina ollut sileä ja
päivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt,
oivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller
oli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia
säteitä hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan
ihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli
vapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet
etelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka
pohjolan sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla
oli yhtä syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He
täydensivät toinen toistansa; "G. antoi S:n aatteille aiheita ja
aineita, ja S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset
aineet ja katselmat hedelmälliseen liikuntoon." Mestarien yhteisestä
pajasta läksi nyt _Xenien_, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin
päivän harhateille joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja
kävipä nytkin niin, että "se koira kiljahti, johon kalikka sattui."
Nyt valmistui myös Göthen "Wilhelm Meister", jossa kuvaillaan nuorison
turhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään
päättämättömyys ja löyhyys, joka tekee sen, että mies ei ohjaa
asianhaaroja, vaan ne ohjaavat häntä. Luonteet oivallisesti kuvatut,
esm. heikko Wilhelm, kummallinen Filine ja varsinkin Mignon, tuo ihmeen
suloinen runollinen luoma, joka lumoo lukijaa. -- Sitten syntyi
mestari-epos _Herman und Dorothea_. Ihmeteltävä on se taito, millä G.
alkuaan hyvin tavallisesta lempijutusta on luonut mitä ihanimman
idyllin, täynnä luontoa, eloa ja karakteeria. Selvästi ja kauniisti
kuvaillaan siinä, kuinka kaksi sydäntä etsi toisiaan ja sen ohessa
kuvaillaan luonnolla ja totuudella maaelämää oloineen suloineen. Hieno
runon tuoksu hajahtaa kaikkialla.
Göthen monet muut pienemmät runoelmat täytyy meidän jättää sikseen,
päästäksemme suoraan silmäilemään hänen pääteostaan Faustia. Kuitenkin
mainittakoon sitä ennen se katkera suru, joka kohtasi häntä, kun
Schillerin kuolema katkaisi heidän ystävyysliittonsa v. 1805. G.
menetti siinä omien sanainsa mukaan "puolet omaa olentoansa". Kauan
aikaa eli hän kolkossa yksinäisyydessä eikä kyennyt mitään luomaan.
Vihdoin hän ystävänsä muistoksi kirjoitti kauniin epilogin tämän
"kello-lauluun."
1806 julkaisi Göthe ensi osan Faust'ia, jota hän oli kirjoitellut
pitkin elämäänsä. Jo Strassburgissa päätti hän verhoa oman
elämän-historiansa tämän vanhan sadun muotoon. Hän on siitä luonut
nykyajan ehkä suurimman runoelman, "jumalallisen näytelmän",
jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita.
"Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin)
vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden
suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa,
viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta,
sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole
ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä
sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme
syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen
elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys." -- Faust janoo
totuutta, hän tahtoo ymmärtää elämän, mailman ja ihmisen syvimpiä
juuria myöden, hän on ihmishenki joka taistelee, henkisen olemuksemme
rajain yli päästäkseen. Mutta turhaan. Tieteet eivät selitä hälle
olemuksen ongelmoita, ne eivät viihdytä hänen kaipiotaan -- hän palajaa
niistä vihdoin inholla. Hän hylkää järjen ja tieteen -- "ihmisen paraat
lahjat," ja heittäytyy epätoivon ja epäilyksen valtaan. Kun hän näin
on joutunut negatiiviselle, kieltoperäiselle kannalle, ilmestyy
kieltämyksen, epäyksen henki Mefistofeles, joka ei tunnusta mitään
hyvää ja kaunista olemuksessa ja saastaisella ivalla vetää lokaan
kaikki aatteet, kaikki mikä on pyhää ja ylevää. Faust antauu hänelle ja
Mefisto avaa Faustille aistillisen mailman täynnä hekumaa ja nautintoa.
Sen mailman läpi hyrskyää Faust juoden hekuman maljan pohjasakoineen --
mutta kaikki turhaan! Hengen jano sammuu siitä vielä vähemmin. Tosin
rakkaus Gretcheniin antaa hänelle hetkeksi autuuden riemun, mutta se on
kuumeentapaista, se väljähtyy kuin päihtyneen hurmaus, se on liian
aistillinen ja jättää jälkeensä särjetyn sydämen ja sortuneen onnen
savuavat rauniot. Loppupäätökseksi jää vaan elämän mitättömyys. "Faust
on epätoivon tuskallinen huuto elämän tyhjyydestä." Göthe on siis
esittänyt ongelman, ratkaisematta sitä. -- Vanhoilla päivillään liitti
Göthe Faustiin toisen osan, joka on täynnä hämäriä allegorioja ja on
vaikea ymmärtää. Siinä Faust vihdoin tyytyväisenä kuolee, kun tietää
edistäneensä kansansa onnea. -- Tähän lopetamme esitelmämme,
mainitsematta enää muita vähempiä runoja ja teoksia. Göthe kuoli
Weimarissa 22/3 1832.
Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja
yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään
määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen omansa;
se oli puhtaan runouden ja kauneuden suunta, ja siitä syystä hänen
muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa ihmissydäntä.
K. F.
FAUST.
OMISTELMUS.
Taas ilmestytte, haamut, häälyellen
Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'.
Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?
Pyydänkö vielä teitä jäämähän?
Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!
Ja usvat haihtuu, silmin selvitän;
Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,
Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.
Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,
Ja varjot armaat nousee sarjoittain:
Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,
Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain.
Ja eloni harhakkaita mutkateitä
Murheeni itkemään käy uudestaan,
Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,
Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.
Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,
Ne näitä eivät enää kuulla voi;
Hajalle haihtui kaikki armahaiset,
Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.
Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;
Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi.
Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.
Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.
Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu
Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin,
Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,
Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.
Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu
Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;
Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,
Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.
ALKUNÄYTÖS TEATERISSA.
JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.
JOHTAJA.
Te kaksi, joiden autellen
Niin usein pääsin pintehistä,
Mitäspä hyvää Saksallen
Toivotte näistä näytöksistä?
Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa,
Jok' elelee ja muiden elää suo.
Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa;
Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo
Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen
Ja kulmakarvojansa korotellen.
Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten,
Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan;
Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen,
Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa!
Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,
Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois?
Tuo tottamaar on suurin riemun aine,
Kun kansa puodillemme tulvehtii
Ja paisuellen, lainehelta laine,
Ahtaasta armoportist' tungeksii:
Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää
Luukulla riehutaan ja reudotaan,
Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää;
Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.
Näin lumota voi seuraa senkinmoista
Runooja vaan. -- Siis, veikko, taiallas nyt loista!
RUNOILIJA.
Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,
Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa!
Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,
Ku nieluhunsa kaikki tempajaa!
Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä,
Miss' sula riemu meille versoaa,
Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat
Ja sydämessä sille suojan suovat.
Mi sielun syvyydestä kuohui silloin,
Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen,
Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,
Sen hurja hetki syöpi nielaisten;
Se usein kauan kasvoi aamuin illoin,
Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen.
Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;
Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.
PILAPUHUJA.
Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin!
Jos miekin tuosta pakinoisin,
Nykymailmallen ken sitten ilveilis?
Se vaatii hauskaa -- syystä kyllä;
Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,
Se kiitoksen jo ansaitsis.
Ken kansaa oikein miellytellä voi,
Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa;
Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi,
Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa.
Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon
ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon:
Äly, tunne, järki, himot soikoot myötä, --
Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä!
JOHTAJA.
Etenkin paljo tapausta suokaa!
Väki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa.
Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu,
Ja kansa kurkistaapi ammo-suin,
Niin mainehenne mahtavaksi varttuu
Ja kohta ootte miesi suosituin.
Joukolla vain voi joukot haltioida;
Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida,
Jok'ainut löytää jotain sopivaa,
Ja tyytyväisnä kotia palajaa.
Näytätte kappaleen ... se tehkää paloitellen!
Kas moinen keitos maistuu jokaisellen;
Sit' yht' on helppo syötellä kuin luoda.
Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda?
Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.
RUNOILIJA.
Te ette tunne, kuinka alhainen
On moinen käs'työ, halpa taitureille!
Vaan taiteen hutiloiminen
On luullaksein jo perus-ohje teille.
JOHTAJA.
Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan.
Ken mielii saada jotain aikaan,
Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee.
Vaan muistakaa, ketä varten kirjailette!
Pehmeitä puitahan te halkaisette.
Ikävä tänne yhtä ajalee,
Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä,
Ja pahimmoiksi usein saavutaan
Lukemasta kriitillistä päivälehteänsä.
Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin
Heit' ynnä somia vaatteitaan;
Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa.
Hajamielin juostahan kuin naamiaisiin,
Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa.
Mit' unta näette kulta-usvissanne?
Miks' täysi huone teitä ilottaa?
Läheltä katselkaa vaan vieraitanne;
Yleisö raakaa on tai kalseaa.
Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin,
Mik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella.
Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin
Suloista Runotartas kiusaella!
Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää,
Niin teit' ei voida tieltä hairahuttaa.
Koetelkaa katselijoita huimistuttaa;
Niit' ei oo helppo tyydyttää...
Mi valtaa teidät? tuska ... innostus?
RUNOILIJA.
Pois! etsi itselles jo orja uus'!
Vai sunko tähtes pitäis runojan
Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,
Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!
Mill' lumoaa hän kaikki mielet,
Ja soimaan saapi ilman-pielet?
Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa
Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!
Kun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää
ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;
Kun soinnutonna laumat olijoiden
Sekavasti soi ja vaikeroiden,
Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,
Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?
Ken kirkastaa erityiset yleisellä,
Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?
Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,
Virittää iltaruskot sielun taivaallen?
Keväältä kaikki kaunokukat ostaa
Ja kylvää tielle kultasen?
Ken halvat lehvät palmikoita
Joka ansiolle seppeleiksi saa?
Ken yhdistää Olympin jumaloita?
Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.
PILAPUHUJA.
No, käytelkää siis voimaa mointa
Ja harjotelkaa runontointa
Kutenka lempiseikkaa vaan!
Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan,
Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu,
Ja onnen kanssa vaara karttuu
Ja riemun tie vie syämmen-polttohon,
Ei aikaakaan, niin valmis romani on.
Niin pitäis näytelmääkin näyttää.
Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!
Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa,
Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.
Luo kirjokuvia, valo niukka,
Viljalta harhaa, totta hiukka;
Näin laadit parhaan juotavan,
Mi virvottaa koko maaliman.
Silloinpa nuorisomme kauniin kukka
Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä,
Jok' ainut hento mieli rukka
Imeepi siitä murheen lievennystä;
Nyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla,
Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.
Herkästi itketään ja naurahdellaan,
Aatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan.
Valmiita ei oo helppo tyydyttää,
Kehittyväinen kiittämään sua jää.
RUNOILIJA.
Josp' armaan aian taasen saisin,
Kun itse vielä muodostuin,
Kun sielun lähde hyrskysuin
Yhä uhkui virttä virroittaisin,
Kun usvat multa mailman varjos,
Ihmeitä kuiski silmikot
Ja poimin kaikki ruusustot,
Joit' armas laakso mulle tarjos.
Mun köyhän suur' ol' rikkaus:
Toden into, haaveen hurmailus.
Nuo tenhovietit vielä suo:
Lieskaava viha ja lemmen lento,
Tuo poltto suloinen ja hento,
Takaisin nuoruus mulle luo!
PILAPUHUJA.
Nuoruutes, veikko, tarvinnet,
Kun miekat soi, sota jyriseepi;
Tai kaulaas neito-kultaset
Käsvartens' sorjat kietoileepi;
Kun päässä kilpa-taistamon
Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy;
Kun, herjetessä hurjan karkelon,
Yös vietät missä viini virroin läikkyy.
Vaan kieliä tutun soittimen
Suloisen-tyynnä kalkutella
Ja mieli-määrää kohden liehuella,
Somasti tieltä harhaillen --
Se, vanhat herrat, teidän toimenanne!
Siit' enenee vaan meistä kunnianne.
Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,
Tosi-lapsina se meidät löytää vaan.
JOHTAJA.
Jo täss' on kyllin sanasteltu,
Nyt tointakin jo näytelkää!
Sievistelyit' on puserreltu,
Unohdettu vaan, mi hyödyttää.
Puhutte runon henkosista
Ei nahjus niitä tuta saa.
Jos mieli käydä runojista,
Niin runotarta vallitkaa!
Tiedättehän, mitä tarvitsemme?
Väkijuomaa vaan me särpelemme.
Siis juomaa laittamaan ja viipymättä!
Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,
Ei päivääkään saa sikseen jättää.
Ripeesti päätös tarttuu vaan
Mahdollisuutta oitis tukkaan,
Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan,
Käy kaikki laita-kulkuaan.
Vapaasti Saksan katsomolla
Näytellään mit' on näyttämistä:
Nyt ette saa siis niukat olla
Koneista ettekä laitoksista.
Käytelkää kuita, auringoita,
Ja tähtilöitä tuhlatkaa!
Ei vettä, tulta, kallioita,
Eläintä, lintua puuttua saa!
Kas eikö suuri mailman piiri
Ahtaassa suojassamme kiiri!
Ja menkää taiten joutuisasti
Taivaasta halki mailman hornaan asti!
ALKUNÄYTÖS TAIVAASSA.
HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES.
(Kolme pää-enkeliä astuu esiin).
RAFAEL.
Aurinkos soipi niinkuin ennen
Kilvassa siskomailmojen,
Rataansa säätämääsi mennen
Se pauhaa halki taivasten.
Salass' on ihmeen syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs riemastat;
On työsi, korkeat ja suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
GABRIEL.
Ja vinhemmin kuin aatos vierii
Suloinen maa, ja vaihdellen
Sen päällä päivä kirkas kierii
Tai synkkä yöhyt hirmuinen;
Syviltä vuorivuoteiltansa
Vuo merten pauhaa tyrskysuu,
Ijäisen sfeerilennon kanssa
Meret ja vuoret tempautuu.
MIKAEL.
Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt
Merille, niiltä rantahan,
Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt
Vihaisen vitjan vankimman.
Nyt leimahtaa -- ja surman vaajat
Valkeiden halki sinkoaa;
Palvomme, Herran sanansaajat,
Hiljaista päiväs soljuntaa.
KOLMIN.
Salass' on ihmees syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs voimistat;
On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
MEFISTOFELES.
Kun, herra, taaski kerran lähenet,
Kysellen kuink' on laita maankin päällä,
Ja ylipään mua kyllä suvaitset,
Näet munki luonas terveisillä täällä.
Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,
Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;
Mun pathos varmaankin sua naurattais,
Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.
En taida tähdist', auringoista haastaa;
Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.
Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,
Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.
Paremmin mullassaan hän ehkä vois,
jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,
Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen
Petoa pedommaks' käy ihminen.
Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,
Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,
Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;
Pian vanha virsi heinikosta alkaa;
No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;
Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.
HERRA.
Siis eikö sull' oo asioita muita,
Kuin valituksia vaan ja kanteluita?
Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?
MEFISTOFELES.
Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.
Ihmistä painaa kolkon onnen valta;
Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.
HERRA.
Tunnetko Faustin?
MEFISTOFELES.
Tohtorin?
HERRA.
Mun palvelijain!
MEFISTOFELES.
Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;
Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.
Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,
Ja hourintansa tuntee puolittain;
Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,
Ja maalta riemun korkeimman;
Lähintä vaitelee ja kaukaisinta --
Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.
HERRA.
Jos palvelus maan öihin hairahtuu,
Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.
Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,
Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.
MEFISTOFELES.
Tuon teiltä vietellyksi saan!
Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä
Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!
HERRA.
Niin kauan kuin hän asukas on maan,
Saat koettaa häntä hairahuttaa.
Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.
MEFISTOFELES.
Ma kiitän Teitä, sillä vainajat
Mua aina hieman kammoksuttaa.
Punaposket tervehet on mulle mieluisat,
Vaan en oo kuollehen tavattavissa;
Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.
HERRA.
Hyvä! no jääköön hän sun valtahas!
Tuo henki alkujuurestaan sä vietä,
Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas
Alimman hornakuilun tietä;
Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,
Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen;
Ei tunteen tyrsky siitä estä.
MEFISTOFELES.
Mutt' eipä tuota kauan kestä!
En säiky vaan mä veikan lyömisestä.
Vaan kun ma kerran voiton saan,
Mun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä!
Tomua syöpä hän on ruokanaan,
Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.
HERRA.
Vapaasti tepastellos silloinkin!
En saata vihata sun moisias.
Hengistä kieltävistä vähimmin
Mua vaivannut on konsaan veitikas.
Kuink' altis ihminen on velttouteen
Ja mielii huoletonna huikennella!
Silloinpa työnnän hälle perkeleen,
Ku saa hänt' ärryttää ja kiihotella.
Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,
Rikasta kaunon-eloa ihannelkaa!
Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,
Syleilköön teitä lemmen kahlehilla!
Mik' aian vuolla häälyy, harhailee,
Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!
(Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)
MEFISTOFELES.
Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;
En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.
Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:
Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.
YÖ.
_Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja._
FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).
Ah, filosofiiaa oon ma siis.
Laki- ja lääketiedelmää,
Jopa teologiiaa -- vieköön hiis'! --
Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.
Täss' istun houru allapäin,
En viisahamp' ole entistäin.
"Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin,"
Ja kymmenen vuotta jo suistelin
Yl'oppilaitani oikiaan
Ja ristin rastin, vasempaan. --
Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;
Se tuskan vettä nostaa silmiin.
Tosin järjeltään ei lie mun verrat
Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:
Ei tuntoni niin näin arkana väiky,
En helvetin hiittä ja tulta säiky;
Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,
En mitään tietäväni mä luule;
En kehu voivani parannella
Ma muit', en sieluja opastella.
Eik' onni mulle tavaraa
Oo suonut, mailman kunniaa.
Näin tulkohon enää koira aikaan!
Ma mielin turvata velhon taikaan;
Jos hengen suin ja voimin saan
Ma salat ilmi piilostaan,
Enk' enää hiki otsassa
Julista, mit' en ma oivalla;
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink' elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.
Oi kirkas kuuhut, milloinhan
Sa näet tuskani talttuvan?
Tään pöydän ääress' työssä niin
Mont' yötä me kahden valvottiin;
Ja papereille, kirjoillen
Sa liehuit, kalpea veikkonen!
Oi, jospa saisin haihattaa,
Sun kirkastaissa Vuorelaa,
Siell' heilua henkien karkelossa
Ja niityll' uinua kuutamossa,
Ja tiedon-pölyst' irroillani
Medelläs juottaa sieluani!
Voi! vielä tyrmäss' istuilen!
Kirottu luola usmainen,
Miss' armas taivaan valokin
Hämärtyy varjo-akkuniin.
Mua kirjakasa kaartelee,
Jot' uurtaa toukat, pöly syö,
Ja paper'aita ylenee,
Savusta mustunut kuin yö;
Koteloita, lasia joukottain,
Ja huonekamsut, konehet
Aioilta esivanhempain --
Se mailmas! ah, sa hourailet!
Kysytkö siis, mik' ahdistaa
Sydäntäs toivotonta niin?
Miks' elon voimat vaimentaa
Sult' outo tuska uuvuksiin?
Valoisan luonnon, armahan
Maailman, Herran antaman,
Sa heitit, hautaan paeten
Luurankoin, kalman keskellen!
Pois väljemmälle! maille pois
Ja kirja, Nostrodaamuksen
Kynäilys kumman-tenhoinen,
Sua opastellahan se vois.
Jos tähtein juoksun oivallat
Ja luonnon kättä noudatat,
Niin tenho syttyy mielehes
Ja henki lausuu hengelles.
Ei miettimällä milloinkaan
Nää pyhät merkit ilmi saa:
Vaan, henget, teiltä selvon saan;
Jos kuuletten, oi vastatkaa! --
(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).
Oi riemastusta, minkä näkö tuo
Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!
Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo
Suonissa virtaa, läpi hermojeni.
Nää merkit piirtänytkö Jumala,
Joist' asettuu mun hyrsky hurja
Ja riemastuupi sydän kurja,
Ja taika-vietin vallassa
Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?
Lien jumal'! oi kuin valkenee!
Kas, sulo-piirroksessa tässä
Hymyilee luonto ilmi-elämässä.
Nyt uskon, mitä viisas sanelee:
"Ei henki-mailm' oo katkoksissa;
Sä siltä suljet sielus vaan.
Laps', aamuruskon sätehissä
Käy maisen rintas valantaan!"
(Hän tähystelee merkkiä).
Kuink' osat sujuu liitossaan.
Kaikk' elää, rippuu toisistaan!
Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa,
Ja toisillensa kulta-sangot antaa
Ja auvo-siivin taivahalta
Maan päälle liitää: avaralta
Soi harmoniian sulo valta!
Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!
Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan?
Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,
Joist' imee voimaa taivas, maa,
Joit' orpo sydän halajaa --
Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!
(Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee
maahisen hengen merkit).
Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää!
Lähempi oot mua, maahinen;
Taas tarmo täyttää sydämmen'.
Miel' on kuin aalto vaahtopää,
Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä,
Maan ilot, murheet kestää väikkymättä,
Ja myrskyss' seistä sortumatta,
Venheeni murtuessa murtumatta.
Mua pilvet varjostaa...
Kuun loiste himmenee...
Soihtu sammuu!
Mik' usva! punaliekit läikkyy
Mun pääni ympär' ... oi!
Katosta kauhun viima käy,
Se viistää mua!
Anottu henki, kuulen siipes siukuvan.
Käy nähtäviin!
Haa! huimaa, huimaa sieluan'!
Jo uudet tuntehet riehuu,
Niiss' sielu, ruumis kiehuu!
Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo!
Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.
(Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen
loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy
lieskassa).
HENKI.
Ken huus mua?
FAUST, (kääntyen pois).
Haamu hirmuinen!
HENKI.
Kehääni kauan imeskellen,
Mun nosti loihtus liikkehellen,
Ja nyt --
FAUST.
Voi! sua mä kestä en!