Se totta lie: ei rahtuakaan näy
Eläimess' henkeä; kaikk' ohjeen mukaan käy.
WAGNER.
Kurinsa saanut koira ansaitsee,
Ett' oppinutkin häntä hyväilee.
Ei kumma siis, ett' on sun suosimas
Yl'oppilaiden nöyrä oppilas.
(He astuvat sisään kaupungin portista.)
LUKUKAMMIO.
FAUST (astuu sisään villakoiran kanssa).
Pois läksin maalta, kankahalta,
Jonk' yö jo peittää vaipallaan;
Mua pyhä sala-kammo valtaa,
Jalompi henk' on valveillaan.
Nyt halut huimat uinahtavi,
Ja päivän hyrsky hiljenee,
Vaan ihmislempi rinnassani
Ja taivaan armo elelee.
Oo hiljaa, koir', älä sinne tänne juokse!
Mit' ukselt' aihelet?
Tule nukkumaan sä lieden luokse!
Tuon sulle patjat, pielukset.
Mua kangastiellä huvitit äsken
Hypellen, leikkiä laskien;
Sen vuoks' sun vieraaks' luokseni käsken,
Mutt' ollos siivo, hiljainen!
Kun pikku-sulosuojassani
Taas lamppu loistaa herttainen,
Valaisee usko poveani,
Parempi "minuus" ilmaiksen.
Taas järjen soihtu alkaa palaa,
Ja toivo kukkii suloinen,
Vesille elon sielu halaa,
Ah! elon lähdesuonillen.
Älä morise, koir'! Ei säveleen,
Mi sielussain sulo-rauhaa loi,
Tääll' elukan ääni yhteen soi.
Se tuttua on, ett' ihminen,
Mit' ei hän tajua, ilveilee,
Kaunista ja hyvää soimaa, laittaa,
Joist' usein hälle onkin haittaa.
Vai koiraki tuolle ärisee!
Mutt' ah! sen tunnen -- rinnastain ei valu
Nyt rauhaa, vaikk' ois siihen harras halu.
Oi miks niin valeen lähde kuivauu,
Ja janohon taas raukka surkastuu?
Sen koitellut oon ehtimiseen.
Vajasta tuost' on sentään hyötymystä:
Alamme ikävöidä ilmestystä,
Ja sielu kääntyy taivaalliseen.
Ja kirkkahinna valo tää
Uus'-testamentiss' välkähtää.
Sen alkusanat lukea ma mielin,
Ja hartahilla sydämin
Tuon pyhän kirjan, kallihin
Julaista kerran armain äidin-kielin.
(Hän aukaisee nioksen ja alottaa.)
"Alussa oli sana" tässä sanotaan.
Jo tartun täss', ei kynä juoksekaan!
Vai sanaako niin ylentää mä voisin?
Ei! tuo on käännettävä toisin.
Jos hengen äänen oikein oivallan,
"Alussa järki ol'" ma kirjoitan.
Tok' ällös hädi, -- tuumaella
Mun täytyy, muutoin saatan liioitella!
Vai järjestäkö kaikki alkaa vois?
Ei! -- "Alussa voima oli" paremp' ois.
Mut tuskin tuon saa kynä valmihiksi,
Jo epäilen, ei käy -- en tiedä, miksi!
Henk' auta! -- Selkii epäilyksen yö,
Ja tyynnä piirrän: "aluss' oli työ."
Jos mielit pysyä paikoillas,
Niin heitä kohta ulvontas!
Oo haukkumatta, halli!
Noin virmapäät' en herraa salli
Ma luonani vierailemaan.
Jomp' kumpi vaan
Ulos astukaan!
Vasten mieltäni vieraan karkoitan;
Olet valloillas, oven aukoan.
Vaan tuossapa katsomista!
Se ei ole luonnollista...
Oi, tokko silmäni pettelee?
Kuink' koirani kasvaa, korkenee!
Se hirmuna nousi seisomaan,
Ei siin' oo koiran haamuakaan.
Ma toinko kotia aavehen,
Kuin Niilivarsa hirmuisen,
Tulisilmin hirmuhampahin?
Sun tunnen, hiisi helvetin!
Vaan moista Hornan tenavaa
"Salomonin avain" avittaa.
HENKIÄ (porraskäytävästä).
Yks' ansahan joutui tuolla!
Älä seuraa vaan, pysy tällä puolla!
Kuten raudoissa repo,
Voit, hornan hepo.
Vaan vartokaat!
Henkilauma, riehu,
Ylös alas liehu,
Niin hänet irti saat.
Häntä, jos voimme,
Auttaa me koemme,
Sillä meille juuri
Hän ratto ol' suuri.
FAUST.
Siis ensin hirmua manaa
Nämä "Neljän sanaa":
Salamanderi hiilly,
Undiina liukee,
Sylfiidi riukee,
Kyöpeli piilly!
Ken niit' ei tunne,
Elementtejä, kunne
Ne vaikuttaa,
Min ne toimeen saa,
Hän turhaan koittaa
Henkiä voittaa.
Valu valkian sauhuun,
Salamander!
Huku aaltojen pauhuun,
Undiina!
Pala noidan-nuolena aina,
Sylfe!
Älä, Inkubus, paina!
Koti-apua tuo!
Tule esiin, loppu suo!
Ei yhtään noista
Peto oo, -- se on toista.
Se tyynnä loikovi, irvistäen:
Ei pysty loitsuni -- sen ma näen.
Väkevämpää kuule,
Jot' en kestäväs luule:
Jos helvetin hauta
Sun siitti, nauta,
Niin merkkiä katso,
Jonk' eestä väistyy
Ne mustat sarjat!
Jo se tuimistuu, jo sen nousee harjat.
Sano, häijy konna,
Voitko pelvotonna
Nähdä iki-uutta
Pyhää salaisuutta
Läpi taivaan hohtavaa,
Salaveisten vainoomaa?
Kiristeltynä uunin taa
Se norsuks' kohoaa;
Se täyttää nyt koko kammion,
Ja miltei usvana haivu.
Älä, hirviö, nouse kattohon!
Vaan mestarin jalkoihin sä vaivu!
Näät, en minä turhaan uhkaa.
Pyhä lieska polttavi -- koht' oot tuhkaa!
Pian leimahtaa
Kolmikertaista valkiaa!
Varo vain
Väkevintä mun voimistain!
(Samassa usva hälvenee, ja Mefistofeles, puettuna vaeltavan
skolastikon tapaan, syöksähtää esiin uunin takaa.)
MEFISTOFELES.
No suotta riehutten! Mill' auttaa voisin herraa?
FAUST.
Vai tuoko koirast' irti lähti!
Skolasti kulkijain! No entäs sukkelaa!
MEFISTOFELES.
Oi terve teitä, kirkas opin-tähti!
Sain teiltä suitsu-saunaa polttavaa.
FAUST.
Mi nimes'?
MEFISTOFELES.
Turha kysymys tuo mielestäin
Sen suuss', ken sanaa halveksii niin perin,
Ja ollen aina ilmiöistä erin,
Vaan pyrkii peri-oloon päin!
FAUST.
Vaan, herrat, teidän tapa lienee käyttää
Nimiä, jotka olentonne näyttää!
"Hiis'," "kärpäis-herra," "valheen-isä" --
Noiss' soi jo henki ääntehissä.
Ken oot sa siis?
MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok' aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.
FAUST.
En mointa ongelmaa voi selvittää.
MEFISTOFELES.
Se henki oon, jok' aina epäjää.
Ja syystäkin: mit' ikään syntynee
Vain hukkumista ansaitsee,
Siis paras, ett' ois' jäänyt syntymättä.
Niin -- missä näette pirun kättä,
Tuhoa, syntiä, pahuutta --
Se elementtini oikea.
53
FAUST.
Sua osaks' nimitit, vaikk' oot täss' kokonaan?
MEFISTOFELES.
Totuutta nöyrää puhun vaan:
Vaikk' ihmiset, tuo narrikunta katala,
On mielestänsä kokonaisuus, maailma,
Sen osan osa ma oon, mi kaikk' ol' alkuaan,
Sen synkän yön, jok' äitihelmastaan
Loi Valon. -- Valta-istuimelta syöstyään
Emonsa, tytär siinä istuu nykyään.
Viel' ottelee ne: valo kyllä ylpeilee,
Mutt' aineisin se aina tahmenee.
Se ainehista virtaa, niitä sulostaa,
Ja ainehet sen lennon estää;
Ja toivon: eipä kauan kestä,
Kun kera aineiden se raukiaa.
FAUST.
Siis oiva ohjelmas' on näin:
Et hävittää voi suurin erin,
Siis havittelet vähittäin.
MEFISTOFELES.
Ja tuollakos ma paljo perin?
"Se jokin", mikä "eitä" vastustaa --
Tarkoitan tätä tyhmää maailmaa --,
Siihenpä suotta keinojani koitan;
Ties lempo, milloin vihdoin voitan.
Maanjäristys ei, myrsky, tulva, palo
Hävitä maata, mert'; ei sammu taivaan valo!
Ja ihmiset ja elukat vain enenee;
Vaikk' isken miljoonittain noita,
En loppumaan saa kataloita,
Ei! Aina vaan uus' veri elelee!
Kun summatonta siemen-määrää muistan,
Mink' ilma, vesi, manner idättää,
Ja kuiva, märkä, kuuma, jää --
Niin hulluuteenpa miltei suistan!
Niin, paitsi järveä jok' aina palaa,
Ei mull' oo varsinaista toimialaa.
FAUST.
Ikuista lempivoimaa vasten,
Jost' elpyy kaikki elämään,
Pui piru turhaan nyrkkiään;
Ei auta kiukku peijakasten.
Siis luovu noista aikehista,
Khaoksen poika kamala!
MEFISTOFELES.
Tuo seikka sietää tuumimista.
Vaan toiste siitä! Sallithan
Mun mennä nyt sun seurastasi?
FAUST.
Ja vielä kysyt! lähde vain!
Nyt tiedän, ken oot heimojasi.
Jos haluttaa, käy talossain!
Täss' ikkuna, tuoss' ovi on,
Ja savutorv' on tarjonasi,
MEFISTOFELES.
No, suoraan sanoen, oon hieman neuvoton:
Mua sulkee pieni este oveltasi,
On kynnyksellä kommervenki...
FAUST.
Vai pentagrammi huolettaa?
Vaan lausu mulle, hornan henki,
Kuink' osuit tänne, tuo jos salpajaa?
Kuink' aimo henkes joutui pulmaan?
MEFISTOFELES.
Tähystä itse! Näätkös, tuohon kulmaan,
Jok' irvillään on tuonne oveen päin,
Yks viiva vedetty on nurin.
FAUST.
Tuon onni teki pahoin kurin!
Mun hallussainpa olet näin.
Tuo onnistuihan arvaamatta!
MEFISTOFELES.
Kah, koira juoksi sisään huomaamatta;
Nyt seikka toisin näytäksen:
Ei piru pääse pihallen.
FAUST.
Vaan miks' et lennä ulos ikkunasta?
MEFISTOFELES.
Yks' sääntö solmii peijakasta:
Mist' astui sisähän, siit' ulos jällehen!
Tulomme vapaa on, vaan menon laita toisin.
FAUST.
Vai helvetiss' on lait! Sen tuskin luullut oisin.
No hyvin vaan! Kai sitten laatia
Saa, herrat, teidän kanssa sopimusta?
MEFISTOFELES.
Sä säntilleen saat kaikki nautita,
En peruuta ma yhtään lupausta.
Vaan tuoss' ei sovi hädiskellä
Siis siitä toiste enemmin!
Nyt täytyy meidän hyvästellä;
Mua laskekaa! pois mielisin!
FAUST.
Sua puhutella hieman halajan;
Siis viivy hetken aikaa vielä?
MEFISTOFELES.
Ei, laskekaa! pian tänne palajan,
En silloin haasteluita kiellä.
FAUST.
En minä suinkaan väijynyt sua ois;
Ken käski pistää ansaan kaulaas?
Kun pirun sait, hänt' älä laske pois;
Ei tarttune hän toista kertaa paulaas.
MEFISTOFELES.
No olkoon menneheks', jos tahdot niin!
Jään tänne hupilaiseks' sulle;
Mutt' suo mun käyttää aikaa vehkeisiin
Sellaisiin, jotka soveltuvat mulle!
FAUST.
Sen varsin suon! Tee temppujais,
Kun mua ne vainen huvittais!
MEFISTOFELES.
Saat tuta, veikko, aistimillas
Autuutta viljemmin täss' illass',
Kuin toikko vuosi muuten aikaan sais'.
Pian soipi haamuin sulo-laulut,
Ja nähdä saat niin sievät taulut,
Jotk' ei oo tyhjää noitumaa.
Ja ruusuin tuoksu hurmaa haistis
Ja lempijuomat mairii maistis,
Ja haltioihin tuntees' saa. --
Ei valmistusta kaivata;
Me koossa oomme, henget! alkakaa!
HENGET.
Himmeä holvi,
Väisty ja raukee!
Eeterin silmä
Siintävä aukee!
Selvitä ilma!
Usvat jo poista,
Taivaalla tähtein
Välkkyä suo!
Aurinko loista
Armaana tänne!
Lämpöä luo! --
Ylhäisten keijuin
Henkevä heimo,
Leimuna leijuin,
Maan yli kiitää;
Haikea kaipuu
Jäljissä liitää. --
Viirit ja verhot,
Kuin suviperhot,
Nousee ja vaipuu.
Lehdosta, vuorten
Alta ne väikkyy;
Lemmetär nuorten
Sielussa läikkyy;
Metsolan varjo
Riemua tarjoo. --
Vuorilla viini-
Viljelys uhkee;
Marjoja hohtaa,
Paisuvi, puhkee:
Virtana kohta
Viiniä hyrskii,
Pitkin rubiini-
Väyliä tyrskii. --
Siintävät salot
Kalvossa päilyy,
Taivahan valot
Veen yli häilyy.
Virrasta varttuu
Järviä, jotka
Matkalla salaa
Saaria halaa. --
Taivahan lasten
Riemuisa lauma
Päivyttä vasten
Ui ylähällen
Siukuvin siivin,
Kunnes se jällen,
Kuin tuli-sauma,
Laskien, kaartaa
Vehmasta saarta.
Keijuset kiikkuu
Seljällä aallon,
Toisia liikkuu
Nurmella, maall' on
Toisia; hyörii
Karkelo, pyörii.
Lauluja kaikuu
Riemua raikuu.
Taas ylä-ilmaan
Kaikki ne lentää;
Toisia entää
Vuorien yli,
Toisia uittaa
Aaltojen syli
Rantojen helmaan.
Kaikki ne kiitää
Aamusen koitoss',
Ylhälle liitää
Pyrkien loitos
Tähtölän taloon,
Sen ikivaloon,
Riemuja lemmen
Suutelemaan.
MEFISTOFELES.
Hän nukkuu! Nuopa oivat laulajaiset!
Oi vienot, sorjat keijukaiset,
Syvähän hänt' tuuditelkaa! Kiitos vaan!
Et pysty vielä paholaista solmimaan! --
Hänt' unten suloparvi lennätelköön
Syvälle harhan ihme-maailmaan! --
Ei taikakynnys saa mua enää pelkoon,
Yks' hiiren-hammas tänne vaan!
Tuoll' yksi rahisee: se avaa mulle uksen,
Jos lausun sille sievän manauksen.
Ma, jonka vallan all' on kärpäset
Ja hiiret, sammakot, täit, lutehet,
Sua kutsun! Oitis tänne loiki
Kynnyksen alle, kalvo poikki
Tuo kohta, johon rasvaa tiukutin! --
Kas niin! jo yksi saapuikin!
Nyt työhön vaan! Se syrjäss' on se kulma,
Jok' ehkäisee mua. Pois se kiusan-pulma!
Yks' isku vielä! riittää; kiitos vaan!
Faust, hyvää yötä, kunnes tavataan!
FAUST (havahtaen).
Ah! ilkku-peliks' kaikki vaihtuu;
Vain niinkö hengen jano haihtuu,
Ett' unta vaan ol' perkele
Ja koira hiipi pihalle!
LUKUKAMMIO.
FAUST. MEFISTOFELES.
FAUST.
Sisähän, ken kolkuttaa! Ken taas mun rauhan' esti?
MEFISTOFELES.
Mä vaan!
FAUST.
Sisään!
MEFISTOFELES.
Se lausu kolmannesti!
FAUST.
Sisään siis!
MEFISTOFELES.
Kiitos! Näin oot mieliks' mulle!
Ei meille riita-väliä tulle;
Mä houreitas näät poistamaan
Nyt nuorna aatelisna tänne saan,
Punainen ylläin kullan-kirjo takki
Ja silkka silkki vaippanain,
Ja päässä kukonsulka-lakki
Ja pitkä miekka kupeellain.
Nyt suorastaan sua neuvollen:
Pukeudu siekin samaten,
Jott' ikävistä irroillas
Iloita saisit elostas!
FAUST.
Pukuni olkohon mi hyvänään,
Maan raskas elo painaa mua kuin vuori.
Ma liian vanha oon vaan leikkimään,
Ja toivomatta jäämään liian nuori.
Mink' onnen mailma mulle suoda vois?
"Oi kielly! heitä liika-toivot pois!"
Kas noin se vanha virsi kaikuu,
Mi soipi kunkin korvihin,
Jot' aina vaan yhä käheemmin
Jok' ainut hetki meille raikuu.
Kauhulla mielin aamuin valvahdan
Ja karvas itku poskiani valaa,
Kun päivän nään, mi kulkiessahan
Ei täytä rahtuakaan mitä sydän halaa.
Jok' inttäyksin turhin turmelee
Mult' ilon haimit pienimmätkin,
Ja valhe-elon ilvein häiritsee
Maailman, jonka sydämeeni kätkin.
Ja yö kun vihdoin mua varjoaa,
Ma tuskitellen väännyn vuoteellani,
Ja hurjat unelmat mua kauhistaa,
Ja rauha kauas karkaa sielustani.
Jumala tuo, jok' asuu rinnassain,
Syvälti voi sen tunteet kuohutella;
Hän vallitsee mun hengen-voimiain,
Mutt' ulospäin ei voi hän toimiella.
Mua olemuksen kuorma vaivuttaa.
Ma vihaan elämää ja toivon kuolemaa.
MEFISTOFELES.
Eip' ollut kuolo mielivieras milloinkaan.
FAUST.
Oi autuas, jonk' ohimoille köyttää
Hurmeisen laakerin hän, voiton säteillessä;
Jonk' ilotanssin tyrskyttyä löytää
Hän helmass' immen, lemmen liekitessä!
Oi, jos tuon suuren hengen eteen vaipunut
Ma haltioissa hengetönnä oisin!
MEFISTOFELES.
Eräästä yöstä muistuttaa nyt voisin,
Kun rusko-lient' ei muuan maistellut.
FAUST.
Näyt mielelläs sä urkkivan.
MEFISTOFELES.
En kaikkitietävä oo, mut paljo huomajan.
FAUST.
Jos hurjan hyrskyn rinnassani
Sai kallis sointu soipumaan,
Ja mit' on lapsitunteitani
Lumos' entis-aian kaiullaan --
Nyt kiroon kaiken, mikä liettää
Mun sielun' harhain ilve-verkkoihin,
Ja surun-alhoon vielä viettää
Mua tenho vehkein mairehin!
Kirottu kerskuvainen aate,
Jonk' kesken henki herkkuilee!
Ja ilmiöiden kiiltovaate,
Jok' aistit meiltä hurmaisee!
Kirottu kunnianhalu, maine,
Jok' unelmiis meit' uinutat,
Ja kaikki ylpeilyksen aine,
Talo, perhe, aura, palveljat!
Kirottu Mammon, taisteloihin
Jos yllyttää meit' aarteillaan,
Tai jos hän laiskan nautinnoihin
Levitti meille patjojaan!
Kirottu viinin riemumesi!
Kirottu lemmen mairitus!
Kirottu usko toivoinesi!
Ja julmin olkoon maltin kirous!
HENKEIN-KÖÖRI (näkymätönnä).
Ah! voi!
Sen sortanut oot,
Sulo-maaliman,
Käsin ankarin.
Se raukevi pirstoihin.
Sä puol'jumal' oi! sen murskaat!
Mityyden maille pirstat viemme,
Ja hurskaat
Soi itkuvirret kaunihista.
Oi, mahtavin
Sä maallisista,
Kahtakin
Suloisemmaksi jälleen tuo
Sun povesi pohjaan luo!
Ja uutta elämää
Aloittaos
Sä riemumielin,
Ja laulun nuorennos
Soikoon sointokielin!
MEFISTOFELES.
Nuo laulajat
Mun on tenavat.
Kuules neuvoja näppäröitä
Huvituksia koittamaan ja töitä!
Erakkuudestas,
Jok' aistisi, mantosi hyytää,
Ulos loitommas
Sua vietellä ne pyytää.
Et saa sä olla tuskais teuras,
jotk' elämääs syö lailla korppien!
Voit nähdä, vaikk' ois kurjaakin sun seuras,
Ett' ihminen oot keskell' ihmisten.
Ei siksi, että aikoisin
Sua työntää roskajoukkioihin;
En kuulu mailman mahtajoihin,
Vaan jos elos retkihin
Mun liittoa mielit käyttää,
Sun toivosi tahdon täyttää;
Heti suostun sun omanas,
Sun kumppalinas
Joka riemun hankintaan,
Sua palvelemaan jopa orjailemaan.
FAUST.
Vaan minkä vaadit palkinnon?
MEFISTOFELES.
No, siihen vielä pitkä aika on.
FAUST.
Ei! itsekäs on perkele.
Jos jotakin hän palvelee,
Sit' ei hän suinkaan Taivaan mieliks' tee.
Siis ehtos lausu säntilleen!
Tuommoinen renki vaaran tuopi huoneeseen.
MEFISTOFELES.
Sitounpa _täällä_ sulle palveljaksi.
En pientä vihjaustas laimin lyö;
Mut tultuamme täältä tuonnemmaksi,
Sun pitää mulle tehdä sama työ.
FAUST.
En huoli noista tuonen maista.
Tää mailma ensin raunioiksi raista!
Tuo toinen sitte syntykään!
Kas tästä maasta nous' mun kaikki riemut,
Valaispa tuskiain tään aurinkoisen liemut.
Kun niistä ollaan erillään,
Niin tulkohon mit' ikänään!
En jaaritusta kuulla huoli,
Kyteekö Tuonelankin yöss'
Viha ja lempi, liekö myös
Aloilla noilla ylä- ja alapuoli.
MEFISTOFELES.
No tuolta kannaltas tuon hirvinnetkin.
Käy liittohon -- ja vielä näinä hetkin
Saat ihmeen kummat nähdä riemuiten.
Suon sulle, mit' ei saanut ihminen.
FAUST.
Mitäspä piru raukan antiloista!
Sun-moises voiko koskaan oivaltaa
Tuot' ihmishengen lentoa korkeaa?
Vaan onhan sulla ruuat, jotk' ei nälkää poista;
On kultaa, joka valahtaa
Pikemmin sormistas elohopiaa;
On peli, miss' ei koskaan voittoa saa;
On neito, joka mun rinnaltain jo toisellen
Sulholle lemmen silmiä loi ja huoli;
On maineen riemu ylhäinen,
Mi sammuu niinkuin noidannuoli.
Hedelmää näytä, tarjottaissa lahovaa,
Ja uudelleen yhä lehden saapia puita!
MEFISTOFELES.
Kai moinen vaatimus mua kammottaa!
Nuo aarteet hankkia voin ja paljon muita.
Vaan veikkonen, sekin aika saapa on,
Kun rauhass' saamme kahden herkutella.
FAUST.
Jos tyynnä loijun laiskan-vuotehella
Ma milloinkaan, mun surma saakohon!
Jos imarruksin vietellyksi
Itseeni saat mua mieltymään
Ja hekkumin saat villityksi,
En silloin huoli elääkään!
Panenpa veikkaa!
MEFISTOFELES.
Pannahan!
FAUST (vastaten toisen kädenlyöntiin).
Ja kouran lyömme kourahan!
Jos koskaan lausun tuokiolle:
"Oi, viivy vielä, armahin!" --
Takoa saat mun kahleisin,
Halusti heityn turmiolle!
Mun silloin soikoon kuolin-kello,
Sun palvelukses tehty on;
Kirvotkoon näytin, seisköön kello,
Ohi Faustin aika olkohon!
Mietippä tyystin!
MEFISTOFELES.
Meit' ei haita unhotus.
FAUST.
Sun siihen onkin oikeus.
Vaan uskalsinko liikaa? -- En!
Jos kunne käännyn, -- orjailen, --
Sua vaiko toista -- miksi kyselen!
MEFISTOFELES.
Tän' iltana jo ma tohtorkemuihin
Saan palveluksen toimintaan.
Vaan yhtä soisin! Kuolon-sattumaan
Ma pari riviä pyytäisin!
FAUST.
Vai kirjallista vaadit, tyystä konna?
Lie mies ja miehen sana sulle arvotonna
Siin' eikö kyllin, että päiviäin
Sanottu sana aina hallitseepi?
Maailman virta pauhaa eteenpäin,
Mua vaan yks' lupaus iäks' siteleepi?
Vaan sydämiin tää taika juurraksen;
Ken sieltä voi sen juuret nyhtää?
Kell' usko rinnass' on, hän miekkonen!
Ei paljoksu hän uhria yhtään.
Mut pärmä leimoineen ja kirjoituksineen --
Se aave on, ku meitä peljästyttää.
Niin sulan päähän kuolee sana,
Vaks' on ja nahka haltiana.
Mit', ilkihenki, kiusaat mua?
Paperi, pärmä, kivi, vaski tyydyttääkö sua?
Piirränkö pinsin, kynin, taltoin?
Valinta sun on vallassas.
MEFISTOFELES.
Kuink' esitätkin seikkaa kaltoin
Ja liioitellen sanatulvallas!
Kelpaahan pieni paper'tilka,
Jos alle piirrät hurmehin.
FAUST.
Jos et mua kiusaa kauemmin,
Niin menneeks' olkohon tuo narrin-ilka!
MEFISTOFELES.
Veri on neste veraton.
FAUST.
Ei riku liitto, ollos pelkäämättä!
Oon kaiken tarmoni taistelon
Luvannut sulle, lyöden kättä.
Mä ennen paisuin pilvihin,
Vaan Henki suur' mun halveksui;
Sun luokkaas vaan ma kuulunkin.
Minulta luonto sulkeutui,
Aatosten langat katkiaa,
Mua tieto jo kauan ilvottaa.
Suo liekkuman alhoiss' sammuttaa
Mun hehkuvaisia kiihkojani!
Läpi-kuultamatonna verhossaan
Joka taika jo olkoon tarjonani!
Syöstähän aian pauhinaan,
Tapausten hyrskyhyn huimimpaan!
Ja murhe ja riemastus,
Ja voitto ja sortumus
Ne keskenään yhä vaihtukoon,
Kun mies vaan kiitävi toimintoon!
MEFISTOFELES.
Ei sulle määrää panna, ei!
Jos mielit lennosta tavoitella
Ja kaikkea hieman imannella,
Niin onneks' vaan! päin tuulta, hei!
Älä ujoksu, käy kiinni vaan!
FAUST.
Nyt riemust' en ma haastakaan.
Mua valloitelkoon hurmos, haikea nauttimus,
Viha lemmekäs ja kaihon virvotus!
Poveni, tiedon-poltost' toipununna,
Joka tuskalle olkoon altistunna;
Mik' onni kohtas kaikkea sukuani,
Sen tahdon tuntea omass' sielussani,
Tapailla hengelläin ylintä alhaisinta.
Sen riemut tuskat kantakoon mun rinta!
Näin ihmiskunnan itseks' itseni laajennan,
Ja vihdoin käyn sen kanssa hukkahan.
MEFISTOFELES.
Oi, usko mua, jon purtaviss' on leipä
Tuo kova ollut vuosituhannet:
Sulattaa vanhaa hapatusta -- eipä
Kehdosta hautaan voi sit' ihmiset!
Meit' usko yht': tuo toimi kokonansa
Jumalan on ja häntä varten vaan,
Jok' asuu ijäisessä loistossansa;
Hän syöksi meidät yöhön kaameaan;
Ja teille kelpaa yö ja päivä vaan.
FAUST.
Vaan tahdon!
MEFISTOFELES.
Onpa hauska kuulla!
Yks seikka haitaks' sentään lie:
Lyhyt on aikas, pitkä taidon tie.
Vaan käy se päinsä -- mielin luulla --,
Jos yhdyt jonkun runoniekan kanssa,
Tuon annat häälyä haaveissansa
Ja kauniihimpia avujaan
Sun arvopäähäs koota vaan:
Leijonan sankaruutta,
Hirven sukkeluutta,
Etelän tulisuutta,
Pohjolan pontevuutta!
Hän siihen pulmaan luokoon valon,
Miten viekkauteen voit liittää mielen jalon,
Sydän nuorna ja kuumana armastella
Ja säännöin lempeä suuntaella.
Miss' ollee tuo, minä tietää soisin,
Hän "Mikrokosmos herra" nimelt' oisi.
FAUST.
Jos ihmisyyden kruunua en mä saa,
Jot' intomielin aistini halajaa,
Mit' oon ma?
MEFISTOFELES.
Juur' mit' ootkin.
Pane päähäs valhekutria miljoonittain,
Ja jalkas alle korkoja kyynärittäin,
Sä siksi jäät, mit' ootkin vain!
FAUST.
Siis ihmishengen aarteet kaikki suotta
Kasaillut oon -- niin turhaan, tunnen vain!
Vaikk' onkisin niiss' sata vuotta,
Ei uutta voimaa vuoda sielustain.
En hiuksen vertaa noussut ylemmäksi,
Tuot' ääretönt' en hiukkaa likemmäksi.
MEFISTOFELES.
Nyt mailmaa katsot, velikulta,
Kuin yleiseen sitä katsellaan.
Välehen vaan työhön, ettei sulta
Saa elon riemut karkaamaan!
Kas lempo! onhan kädet, jalat
Ja pää ja -- -- omias,
Ja sunp' on kaikki herkkupalat,
Jos nauttimaan oot keinokas!
Oritta kuus', jos hinnan maksat,
On voimineen sun tavaraa;
Oot aika mies, kun juosta jaksat
Sä koivin neljinkolmatta.
Kaikk' epäilykset siis
Periköön ne hiis!
Päin tuulta vaan!
Mun kanssani mailman pauhinaan!
Mies filosofiian orjuudess' on niin,
Kuin kuivall' aroll' lemmon juhta,
Jot' aina ajellaan samoihin kaarroksiin,
Vaikk' ympärill' on vehmas luhta.
FAUST.
No kuinka aljetaan?
MEFISTOFELES.
Pois pakohon!
Mik' on tää virkas onneton?
Itsesi vaan ja poikain piinaamista! --
Se elo tosiaan on oivallista!!
Sitä puuhatkoon sun naapuris Ihranen!
Miks' mielit puida tyhjät oljet vaan?
Parasta oppias et pojillen
Sä selvittää saa kumminkaan. --
Jo yhden tuolta käytävältä kuulen.
FAUST.
Hänt' en nyt vastaan-ottaa vois.
MEFISTOFELES.
Jo kauan vartoi poika parka. Luulen,
Ei saa hän mennä lohdutonna pois.
Saas tänne takkis -- niin -- ja lakkis sitten!
(vaihtaa pukunsa)
Kai kaunis oon? Ken tuta mun nyt vois!
Ma pientä pilaa täällä laskenen,
Ja suoritan sen piamitten;
Sill' aikaa kun sä hankit riemu-matkailen.
(Faust menee.)
MEFISTOFELES. (Faustin pitkä takki yllään.)
Niin halveksippa järkee, oppia vaan,
Jotk' ihmisen on oppahat ja soihdut!
Annappa, valheenhengen loihdut
Sun noituuteen vie huimimpaan --
Niin ainian sa oot mun kynsissäin. --
Kas, sallimus on hälle hengen luonut,
Jok' yltyen yhä riehuu eteenpäin,
Jok' ylös kaikin voimin kiidättäin
Maan riemullen ei silmäystä suonut.
Tuon laahaan kautta elon tyrskyn
Ja rojun turhaa turhemman;
Viel' ongessain hän kiemuroi ja pyrskyy,
Ja hän, jonk' aina henki janoo,
Suuns' ohi näkee herkut heiluvan,
Vaan virvotusta turhaan anoo.
Ja häijyllen jos mennytkään ei oisi,
Hän kadotust' ei sentään välttää voisi.
(Eräs Ylioppilas astuu esiin.)
YLIOPPILAS.
Tääll' en oo ollut kauan vielä,
Ja soisin nöyrimmällä miellä
Nyt miestä nähdä, puhutella,
Jota mainitaan vaan kiitoksella.
MEFISTOFELES.
Mua kainoutenne miellyttää;
Min' en oo mitään ihmeempää.
Kait ootte jo katsonut ympärinne?
YLIOPPILAS.
Ah! ottakaa mua turvihinne!
Rohkeilla mielin tänne sain,
Veri lämmin, enk' oo kassaa vailla;
Ero vaikea vaan oli mammastain.
Tääll' oppia soisin aika-lailla.
MEFISTOFELES.
Tääll' ootte siis mitä sopivin.
YLIOPPILAS.
Ja kotia kaipaan kuitenkin.
On, totta sanoen, outo olla
Näin kolkkoin muurien kartanolla.
On aivan ahdas paikka tää,
Ei ruohon kortt', ei puuta nää.
Saleissa, istujana penkin,
Mult' uupuu silmät, korvat, henki.
MEFISTOFELES.
Totutte, aikaa voittaen.
Eip' äidinrintaa lapsikaan
Oo ensin kärkäs ottamaan,
Vaan pian se imevi iloiten.
Niin teille Viisauden rinta
Koht' antavi ruokaa mieluisinta.
YLIOPPILAS.
Tuon jalon rintaa imeä kyllä soisin;
Vaan kuinka siihen päästä voisin?
MEFISTOFELES.
Ehk' ensin mulle sanonette,
Min tiedekunnan valitsette?